Japani

Samurai Champloo

2006-12-17T14:50:00.000+02:00

Aamulla menen joko töihin tai kouluun. Illalla teen ehkä koulujuttuja. Välillä syön ja nukun. Siinä elämäni.

En ole opiskellut japania, enkä tehnyt mitään muutakaan Japaniin viittaavaa, joten ei ole ollut mistä kirjoitella. Hämmästyksekseni kuitenkin tänään huomasin katsoneeni 26-osaisen animesarjan Samurai Champloo kokonaisuudessaan tässä syksyn aikana. Eihän se tahti kova ole ollut, mutta jotain tuossa sarjassa täytyy hyvääkin olla, kun kerta se on läpi tullut kahlattua.

Sarja kertoo 1800-luvun Japanista, ajasta, jolloin samuraitkin olivat katoavaa kulttuuriperinnettä. Fiktion mukaan on sekoitettu paloja historiallista faktaa ja nykyajan populaarikulttuuria, kuten hip-hopia ja graffiteja. Tarina on yksinkertainen, mutta riittävän toimiva. (Sarja ei kuitenkaan olisi voinut olla yhtään tuon pidempi.) Piirrosjälki on kaunista, sulavaa ja monipuolista. Kaiken kruunaa letkeä ja chilli soundtrack, joka kuitenkin aiheuttanee hip-hopia vihaaville vain hampaiden kirskuntaa. Kokonaisuus on ennen muuta viihdyttävää katseltavaa.

Minua sarjassa kiehtoo varmaankin nimenomaan historian ja nykyajan sulautuminen. Voisi kuvitella, että räppäävä feodaaliajan japanilainen olisi jotensakin mahdoton yhdistelmä, mutta oikein tehtynä sekin toimii. Tietysti jonkinlainen käsitys japanin kielestäkin on sarjaa seuraamalla säilynyt, vaikka en voisikaan väittää ymmärtäväni puheesta juuri mitän ilman tekstejä.

Pääasia nyt kuitenkin on, että sain jotain blogaamisen aihetta.

Tilastoja

2006-10-19T17:50:00.000+03:00

Huomasin tässä hiljaiselossa, että blogini on ylittänyt 50 000 sivulatauksen rajan, jopa noin kolmella tuhannella. Blogia käy lukemassa nykyään 100–200 IP-osoitetta viikossa, kun enimmillään (heti vaihto-opiskelukauden loputtua) niitä kävi noin 350.

Suurin osa löytää tänne Googlen ja erilaisten Japaniin liittyvien hakusanojen kautta, tosin viime päivinä "finnairin lakko" on ollut ehdottomasti yleisin hakusana. Tuo Laskuri.netin tilastointipalvelu ei kuitenkaan osaa suoraan näyttää hakusanoja, joilla tänne on tultu, joten en voi mitään hauskoja tai erikoisia osumia listata. Moni tulee myös muista Japani-aiheisista blogeista ja kuvagalleriasta.

Kuvagalleria onkin ollut melkoinen kestosuosikki sivulatauksissa, se saa edelleen 3000–4000 osumaa kuukaudessa. Täytyykin oikeasti miettiä mitä sen kanssa sitten tekee, kun täältä koulusta valmistuu. Mutta älkäätten sitä vielä murehtiko, tänään tuli KELAlta iloisen virallinen kirje otsikolla "Selvityspyyntö opintojen edistymisestä"...

Veden taikaa Japanissa

2006-08-26T19:48:00.000+03:00

Satuin katsomaan Avaran luonnon jakson Veden taikaa Japanissa. Eipä olekaan pitkään aikaan tehnyt näin kovasti mieli Japaniin.

Työt kuitenkin ilmeisesti jatkuvat syyskuun jälkeenkin, joten ensi kesänä sitten.

Kuvagallerian paluu

2006-08-16T16:02:00.000+03:00

Palvelimen levy ei ollutkaan kokonaan tuhoutunut, vaan vain pieni osa siitä. Taitava ylläpitäjä sai palautettua suurimman osan tiedoista, myös vanhan kuvagalleriani, joka on nyt siis taas käytössä.

Ehdin jo hieman aloitella uutta galleriaa Googlen Picasa -palvelussa. Palvelu tuntuu varsin näppärältä pienimuotoisen kuvagallerian tekoon, mutta esimerkiksi alikansioiden puute tekisi gallerian etusivusta sekä isoimpien gallerioiden sisällöistä liian laajoja. Voisin kuitenkin joskus kerätä sinne parhaimpia kuviani koko reissusta.

np: Styx - Mr. Roboto

2006-07-26T23:17:00.000+03:00

Tuossa kevättalvella olin jo sitä mieltä, että ehkä voisin seuraavan tilaisuuden tullen käydä jossain muussa maassa kuin Japanissa, se kun nyt kuitenkin on jo nähty. Mielessä siinsivät niin Etelä-Amerikka, eteläisempi Aasia kuin Afrikkakin. Olisin minäkin voinut lähteä ylittämään Saharaa ilman vettä, kävellen.

Tuossa kuukausi sitten kuitenkin kävi niin, että sain töitä. Eilen oli palkkapäivä. Tilin saldoa katsellessani alkoi alitajuntani tekemään karkeita laskelmia: Summalla olisin saanut meno-paluu-lennot Japaniin ja elänyt turistina helposti viikon, säästellen kaksi ja mikäli olisin ostanut lentoliput Hulluilta päiviltä, kolme viikkoa. Kipinä siis edelleen on.

Mikäli työt nyt jatkuvat vielä koeajan jälkeenkin, voi ensi keväänä olla vaikea päättää loman matkakohde. Ehkä se kiinnostuskin Japania kohtaan palailee sitten vähitellen säästötilin karttuessa. Kielitaito ainakin on ruosteessa; oli tilaisuus puhua pari lausetta japania tässä taannoin, ja yksinkertaisen sairaala-sanan mieleensaattaminen kesti tuhottoman kauan. Toisaalta, oli lohduttavaa huomata, että ei kaikki aikaisemmin opittu ole kokonaan kadonnut, pää vain käy hitaammalla.

Toivottavasti tässä nyt syskymmällä pääsisin kaikesta huolimatta käymään Euroopassa lyhyemmällä viikonloppureissulla. Mika on tällä hetkellä Japanissa. Olen vain hieman kateellinen.

Levyrikko

2006-07-22T18:18:00.000+03:00

Kävipä sitten niin, että palvelimen, jolla kuvagalleria oli, levy hajosi vieden kaiken informaationkin unholaan. Minulla on kyllä kaikki kuvat tallella omalla koneellakin, mutta täysin muokkaamattomina/lajittelemattomina. Saa nähdä milloin ehdin ja saan aikaiseksi väsätä uuden gallerian. Levyrikko vaikuttaa myös joihinkin muihin blogin linkkeihin. Pahoittelen.

Nousevan auringon Kajo

2006-05-31T13:20:00.000+03:00

Mikäli ette lue muiden suomalaisten Japani-blogeja, olette ehkä missanneet tämän Sushirajan kirjoituksen (ja erityisesti sen viimeisen kappaleen). Markus Kajo kävi Japanissa kuvaamassa uutta sarjaa, Nousevan auringon Kajo. Sarja alkaa nyt perjantaina 2.6. klo. 21:00 TV2:lla.

Tässä vielä Kajon haastattelukin aiheesta.

Kenjin läksiäiset

2006-03-27T02:52:00.000+03:00

Kenji lähtee tiistaina takaisin Japaniin, joten järjestimme Mikan ja Elinan kanssa läksiäiset Kenjille. Paikaksi sovittiin minun kämppä, mikä tietenkin rajasi kutsuttujen määrää, sillä eihän tänne kämppään mahdu kovin montaa ihmistä. Teoriassa.

Porukkaa oli parhaimmillaan enemmän kuin aikoinaan tupareissa, ja tupareissa oli kesäkelin ansiosta parvekekin käytössä. Eipä se silti tuntunut ihmisiä liiemmin haittaavan, mukavaa vaikutti olevan ja juttua piisasi. Vaikka mekkala oli varmasti melkoinen, ei naapureita silti oven takana käynyt. Porukka oli pääasiassa tuttua, mutta joukossa oli tietenkin muutama random-ulkkarikin. Jostain oli matkaan tarttunut myös kitamilainen, joka aikoinaan yritti kovasti opettaa meille huilun soittoa.

Heräsipä tämäkin loukko vaihteeksi, joskin vain hetkellisesti, eloon. Mitään ei tainnut edes hajota.

Hiron läksiäiset

2006-03-16T03:51:00.000+02:00

Hiro palaa tänään Japaniin. Kohta hän nousee busiin, matkustaa keskustorille, nousee toiseen bussiin, matkustaa lentokentälle, nousee lentokoneeseen ja matkustaa jotakin reittiä Japaniin. Tähän asti Hiron kämpillä Mikontalossa oli läksiäiset.

Paikalla oli taas melko tuttu kööri japanilaisia ja muitakin. Välillä porukkaa oli jopa niin paljon, että hiki virtasi pelkästä seisomisesta, vaikka jokainen mahdollinen ikkuna ja ovi oli auki.

Aamuyön tunneilla sitten pääsin kuuntelemaan kuinka japanilainen kertoi karatekurssin ihastuksestaan ja siihen liittyvistä ongelmista monisanaisesti, nopeasti ja ennen kaikkea puhekielellä. Joskus ennen tätä iltaa minulla oli taas sellainen olo, että ei sitä japania nyt kovin paljoa osaakaan, mutta niin vain silti pysyin keskustelussa kärryillä. Täyden keskittymisen se kyllä vaati, eikä väliin arvannut mennä esim. heittämään kommentteja, sillä muuten punainen lanka taas katosi jonnekin, tai vaihtoi ainakin väriä.

Jos vaikka kuullunymmärtämisessä vielä jotensakin pärjäänkin, on sitten oma ilmaisukyky niin surkea, että japani vaihtui tänäänkin useasti englantiin, vaikka ehkä jankkaamisen jälkeen olisinkin saanut asiani myös japaniksi esitettyä. Laiska mikä laiska.

Kenji lähtee maasta 28. päivä.

Huonoa kalaonnea, marjoja ja kansallismaisemaa

2006-02-20T02:29:00.000+02:00

Perjantain bileet olivat varsin mukavat, paikalla oli jo melkein tuttu joukko jollain tavalla Japaniin kytköksissä olevia tyyppejä ja hieman muitakin. Myös molemmat tänä vuonna Kitamiin lähtevät olivat paikalla (voisivat muuten vaikka kommentoida tähän ja kertoa blogiensa osoitteet). Kenjin ja Hiron kanssa lähdimme bileistä hyvissä ajoin junalle.

Ei junassa kovin hyvin nukuttua saa, vaikka silmät kuinka lumpsaisivat (eikä asiaa auttanut edes se, että juna oli paikallaan Pieksämäen asemalla kaksi ja puoli tuntia), joten junan saapuessa aamuseitsemältä Joensuuhun olimme kaikki hieman väsyneitä. Edessä oli kuitenkin pitkä päivä ulkosalla, joten söimme Enossa kunnon aamupalan. Ilmakin ehti lauhtua hieman siinä välissä, joten päälle ei tarvinnut pukea kuin viisi kerrosta vaatteita. Suuntasimme tuttavaperheen mökille jo lähes itärajan tuntumaan.

Ensin katsoimme verkot, mutta eihän siellä tietenkään tänä viikonloppuna ollut kuin yksi pieni ahven, joka sekin oli jäänyt vahingossa kiinni verkkoon, normaalisti kun uivat niin isoista silmukoista läpi. Viikkoa aikaisemmin oli tullut ihan kiloista haukeakin. Seuraavan päivän kalakeitto uhkasi jäädä kovin laihaksi, siispä piti ottaa kovat otteet käyttöön ja kaivaa pilkit esille.

Kairaaminen sujui heti ensimmäisestä reiästä lähtien loistavasti ja pilkkijakkaralla istuminenkin oli helppoa, mutta kala ei silti syönyt. Kahden tunnin jälkeen minä olin saanut pikkurillin kokoisen ja isä nimettömän kokoisen ahvenen. Pidimme ruokatauon. Makkara paistui hyvin ja verkon ahvenestakin saivat japanilaiset pienet maistiaiset suomalaisesta kalasta. Vielä pari tuntia yhtä tuloksetonta pilkkimistä (välissä vähän kävelyä lumikengilläkin) ja lopulta kaikki muut paitsi japanilaiset olivat saaneet kalan. Pettymys oli kuulemma pieni, mutta kuitenkin käsinkosketeltavissa.

Näytin pikaisesti Enon nähtävyydet (kirkon ja laivalaiturin) samalla kun äiti viimeisteli illallista. Karjalanpaisti ja -piirakat katosivat silmänräpäyksessä ja ensimmäistä kertaa näin japanilaisen syövän enemmän kuin mitä minä söin. Sitten ruoansulattelua ja sauna. Avantoa meillä ei takapihalla ole, joten lumihankeen oli tyytyminen. Oli kuulemma kylmää kuin helvetissä. Saunan jälkeen kannustimme leijonat voittoon suomalaisten marjojen, saksalaisen oluen ja irlantilaisen viskin voimalla.

En ole pitkään aikaan nukkunut niin hyvin kuin sunnuntaiyönä ja uskoisin, että japanilaisillekin uni maittoi. Aamupalan jälkeen kävimme tervehtimässä mummoa (joka ei 94 ikävuotensa aikana ollut nähnyt vielä yhtään japanilaista) ja tutustuimme isän serkun maatilalla nykyaikaiseen suomalaiseen alkutuotantoon.

Ajoimme Kolille maisemareittiä, eli Uimaharjun sellutehtaan ja sen puupinojen ohi ja 7 kilometrin mittaisen, Pielisjärven yli kulkevan jäätien kautta. Tutustuminen kansallismaisemaan aloitettiin 25-minuuttisella diashowlla ja täytyy sanoa, että turisteille oli kerrankin jotain laadukasta tarjolla. Harmi vain, että me olimme ne ainoat turistit. Sumu hieman haittasi näkyvyyttä, mutta kyllä se näköala Kolin laelta oli minustakin upea. Sitten Joensuuhun ja Suomen parhaimmat kebabit vatsaan ennen junaa. Junassa lätkimme korttia ajankuluksi, opin Neekerin japanilaiset säännöt ja opetin heille Paskahousun.

Reissu oli ehkä hieman hätäinen, mutta varmasti sen arvoinen. Nyt Kenji ja Hiro voivat palata Japaniin muassaan muutakin kuin mielikuva mustamakkaraa syövistä Tappara-faneista. Suomalainen ruoka ainakin oli heidän mielestään erinomaista ja maaseudun elämän luonnonläheisyyskin taisi hieman yllättää. Se, että Japanissa televisiomainoksessa näkyy valkohapsisia lapsia syömässä mustikkaa metsässä ei vielä kerro ihan kaikkea Suomen luonnosta. Minä puolestani sain oikein virkistävän japanin kielikylvyn.

Vastahan minä itsekin sieltä palasin

2006-02-17T04:20:00.000+02:00

Jos ennen vaihtoa japanintunnit tuntuivat vaikeilta, niin nyt ne ovat mukavan leppoisia. Tunneilla käytettävä kielioppi ja sanasto on jo pääosin hallussa. Myös esimerkiksi viime kerralla kotitehtäväksi annettu kirjoitus kotimaasta oli erittäin helppo, sen verran monesti piti Suomea paikallisille siellä kuvailla ja siitä kertoa ihan virallisemmissakin esityksissä. Kirjoitinkin lopulta Japanista.

Tänään oli Masakin, erään Kitamista tänne vaihtoon tulleen, läksiäisbileet. Hän lähtee maanantaina jenkkilän kautta Japaniin. Oli erittäin hienoa kuulla ympärillä aitoa japanilaista puheensorinaa nousevine eeeee-huudahteluineen. Tänne oli taas tuossa vuoden alussa saapunut uusi lasti vaihtareita, joten pienehköön soluasuntoon oli tuppautunut mukava määrä japanilaisia.

Lähden huomenna (erään japanintunneilta tutuksi tulleen tupareiden jälkeen) kahden tänne vielä jäävän kitamilaisen kanssa Itä-Suomeen pienelle maakuntamatkalle. Käymme kalassa (sekä pilkillä että verkoilla), paistamme mahdolliset saaliit nuotiolla, siinä sivussa ehkä makkaraakin, ja käymme saunassa. Oli niin hienoa matkustella Japanin sisällä, että piti tarjota vaihtareillekin mahdollisuus nähdä Suomesta muutakin kuin Tampere ja Helsinki-Vantaan lentokenttä. Yöpaikan pummaamme porukoiden luota.

Antakaa mulle töitä, että saan rahaa, että pääsen Japaniin

2006-01-18T22:35:00.000+02:00

Puolen vuoden suomessaolon jälkeen alkaa vähitellen tuntua taas siltä, että jonnekin voisi vaikka mennä. Mieluiten Japaniin.

Kävimme eilen Mikan kanssa puhumassa KV-viikon Australian ja Aasian maainfossa Japanista. Tarina rönsyili, eikä meillä ollut mitään hienoja powerpointteja, mutta eiköhän se ihan kelvollisesti mennyt.

Tänään alkoi kevään kestävä Japanin kurssi Tampereen kesäyliopistossa. Kumi Araki-Masonen jatkaa opettajana ja tarkoituksena olisi kai keskittyä kirjoittamiseen. Joka toinen viikkoa käsitellään jotain aihetta, josta sitten pitää kirjoittaa essee, jonka opettaja tarkastaa seuraavalla kerralla. 50 € se kustantaa, mutta eipä tuo kovasti kirpaise maksaa. Hyvä, että pääsee taas jatkamaan kielen opettelua ja että ennen kaikkea tulee sitä viikoittain käytettyä.

Vuoden alusta alkoi myös verkkokursseina ja itseopiskeluna suoritettava, sivuaineen kokoinen kokonaisuus Itä- ja Kaakkois-Aasian kulttuurista ja historiasta. En ole tuon eteen vielä mitään tehnyt, mutta olisi oikeasti tarkoitus saada siitä sivuaine kasaan. En kyllä tosin ole vielä edes käynyt kysymässä, että onko moinen mahdollista, mutta murehditaan sitä sitten jälkeenpäin. Ei ne opinnot hukkaankaan mene.

Olen myös lukenut vähän mangaa, kuunnellut j-poppia ja katsellut japanilaista draamaa. :)

Matkavinkkejä: Tokio

2006-01-05T08:10:00.000+02:00

Tokio on iso kaupunki. Aivan järjettömän iso. Sitä ei pysty käymään läpi parissa päivässä. Viikossa ehdimme kiertää tärkeimmät kaupunginosat juosten läpi, "täydelliseen" tutustumiseen menee ainakin kaksi viikkoa.

Mitä kannattaa nähdä

Itse en pidä varsinaisista turistirysistä, joten jätin suosiolla Tokio Towerin ja Disneylandin väliin, enkä niitä suosittele juuri muillekaan. Disneyland voi olla lapsiperheille sopiva vierailukohde, mutta aikaa kannattaa tuolloin varata koko päivä, jonot ovat kuulemma pitkät. Tokiosta löytyy toki temppeleitä ja yllättävänkin isoja ja rauhallisia puistoja, mutta ennen kaikkea Tokio on suurkaupunki, jossa on suurkaupungin nähtävyydet.

Jokaisella kaupunginosalla on oma ominaispiirteensä, joten omien mieltymysten mukaan voi tarvittaessa rajoittaa myös läpikäytäviä kaupunginosia. Asakusa on vanhanaikaisimpia kaupunginosia, siellä on temppeleitä ja hieman vanhempia rakennuksia. Ginza on ylellisyyden kehto, Harajuku kiehtovan nuorisomuodin mekka ja Roppongi ehdoton yöelämän keskus. Shibuyassa on Tokion kuuluisin risteys, lukuisia levy- ja vaatekauppoja sekä peliluolia. Shinjuku on maailman vilkkaimman rautatieaseman ja pilvenpiirtäjiensä takia Tokion oikea keskusta ja Akihabarasta löytyy elektroniikka- ja animekauppoja.

Tokiosta käsin voi myös tehdä esimerkiksi päivän reissuja varsinaisen Tokion rajojen ulkopuolelle. Luotijunalla pääsee parissa tunnissa katsomaan Fuji-vuorta ja esimerkiksi historiallinen Kamakuran kaupunki sekä Yokohaman pilvenpiirtäjät ja China Town ovat vielä Tokion "paikallisliikenteen" piirissä, Kamakura kahden tunnin ja Yokohama tunnin matkan päässä.

Liikkuminen

Vaikka Tokiossa on erittäin kattava metro- ja junaverkosto, ei sitä kannata liikaa käyttää. Metroa ja junia kannattaa toki käyttää pidempiin siirtymisiin (esimerkiksi majapaikasta kohdealueelle), mutta muuten kävely palkitsee huomattavasti enemmän. Yhden asemavälin kävelee vartissa.

Yhdessä päivässä ei ehdi kaluamaan kovin montaa kaupunginosaa läpi, joten kannattaa jakaa Tokio sopivan kokoisiin osiin niin, että käy yhtenä päivänä lähekkäin olevia kaupunginosia. Suositeltava määrä on 2-3 kaupunginosaa/päivä. Aamulla kannattaa ottaa juna tai metro kohdealueelle, kävellä kaupunginosat läpi ja ottaa illalla taas juna majapaikkaan.

Kannattaa huomata, että jostain syystä metrot ja junat eivät kulje aamuyöllä laisinkaan. Illan viimeiset junat lähtevät ennen yhtä ja aamun ensimmäiset viiden jälkeen. Taksit ovat erittäin kalliita, joten kannattaa joko ehtiä illan viimeiseen junaan tai myöhästyttyään jatkaa juhlimista aamuun asti.

Majoitus

Länsimaiset hotellit ovat Japanissa kallita. Edullisimmin Tokiossa yöpyy hostelleissa, joita on ripoteltu ympäri kaupunkia. Itse olen tykästynyt eniten Sakura Hotel -nimiseen hostelliin, joka on varsin halpa ja aivan metroverkoston tuntumassa. Olen myös majoittunut Yoyogi Youth Hostelissa, mutta sitä en voi suositella. Hostelli on hieman ikävien liikenneyhteyksien päässä, huoneissa saa olla ja suihkutiloja saa käyttää vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta. Sakura Hotelissa ei moisia turhia rajoituksia ole.

Ryokan on perinteinen japanilainen majoitus tatamilattiasissa huoneissa futon-patjoilla nukkuen. Usein hintaan sisältyy kylpymahdollisuus japanilaisessa kylvyssä sekä aamupala. Usein ryokanit ovat hieman edullisimpia hostellimajoituksia kalliimpia. Ryokaneita on ainakin Asakusan suunnalla.

Lisää lukemista

Kertomuksia viikon reissulta Tokioon kaupunginosittain/alueittain:

Matkusta Tokioon

Matkoja Tokioon tarjoaa esimerkiksi Bemmu.

Matkavinkkejä

2006-01-05T08:09:00.000+02:00

Jospa sitä viimein edes yrittäisi lunastaa lupauksiaan ja kirjoitella niitä matkavinkkejä. En tahdo tämän blogin kokonaan kuolevankaan, joten jotainhan se on kirjoitettava.

Aloitan Tokiosta ja kirjoittelen hiljalleen muistakin kaupungeista ja mahdollisesti jotain yleisempiäkin vinkkejä, esimerkiksi syömisestä. Jotenkin tuntuu siltä, että tuostakin Tokio-tekstistä jotain olennaista vielä puuttuu, muttei näin aamutuimaan oikein mitään enää mieleen tule.

Ensimmäisenä yleisenä vinkkinä voin muuten suositella (ensimmäistä kertaa) Japaniin matkustavalle Tapani Jussilan Tokio-Passia, joka on oikein näppärä ja melkein taskukokoinen tietopaketti Tokiosta ja muustakin Japanista.

Otan mielelläni vastaan kommentteja, kysymyksiä ja ehdotuksia matkavinkkeihini liittyen. Niitä voi kirjoitella esimerkiksi kunkin tekstin kommentteihin tai lähettää ne suoraan minulle sähköpostilla.

日本語を話しますか

2005-12-05T17:55:00.000+02:00

Kävin juuri Japanin peruskurssin tentissä. Minultahan jäi kurssi kesken, kun lähdin vaihtoon. Muistin koko tentin vasta eilen nukkumaan mennessä kalenteria vilkaistessani ja koko tämä päivä meni luennoilla istuessa, joten en ehtinyt lukea siihen käytännössä yhtään.

En kyllä paljoa sitten osannutkaan. En muistanut edes kaikkia katakanoja, mitkä kuitenkin ovat aivan perusmerkistöä. Kaiken huipuksi olin vieläpä ymmärtänyt opettajani japaninkieliset sanomiset väärin, joten minulla ei tietenkään ollut vaadittua ainetta tuoda mukanani tenttiin. Kirjoitin paikanpäällä jotain.

Että se siitä kielitaidosta.

Matkaraportti

2005-11-10T02:16:00.000+02:00

Sain viimein "kirjoitettua" matkaraportinkin. Kopioin joitain pätkiä blogista ja muokkasin niitä hieman. Lähinnä siis vain poistin mielestäni raportin kannalta epäolennaisia kohtia. Sain tiivistettyä reissun jotensakin mielekkäästi 9 sivuun, vaikka enemmän olisi tehnyt mieli kertoa. Lukekoot nyt blogista sitten tarkemmin kuitenkin.

Suurin motivaatio koko jutun kirjoittamiseen on tietenkin raha, saan minulle myönnetystä stipendistä 150 euroa vasta raportin palauttamisen jälkeen, joten jään nyt vain odottamaan taloudelliseen tilanteeseeni huomattavaa parannusta.

Ja jos joku nyt tahtoo välttämättä lukea tiivistelmän tästä blogista, niin se on tässä, PDF-muodossa.

Vanhan kertausta ja uusia kuvioita

2005-10-31T16:07:00.000+02:00

Viime viikolla sain ensin verestää vanhoja muistoja kertoillessani reissustani (entiselle) japanin kielen ryhmälleni ja sitten myöhemmin käyttää pitkästä aikaa japaniakin jutustellessani japanilaisten vaihto-oppilaiden järjestämässä ruokaillassa.

Entinen japaninryhmäni on jatkanut opintojaan järjestämällä vielä TTY:n Japanin peruskurssin perään lisäkurssin. Kurssi Jatketaan japania on kesäyliopiston alaisuudessa, vaikka se nyt syksyllä järjestetäänkin. Kumi Araki-Masonen jatkaa opettajana. Minä en kurssille ehtinyt, mutta tavoitteena on jatkaa opiskeluja edelleen keväällä. Saa nyt nähdä vieläkö ryhmäläisillä riittää intoa jatkaa opintoja, ryhmämme aktiivisten henkilöiden takia me ylipäätään saimme koko Japanin peruskurssin järjestettyä.

Keskiviikkona menin tunnin loppumisen aikoihin yliopistolle. Vaihdoin pari sanaa opettajan kanssa, minkä jälkeen jatkoimme kahdella autolla erään kurssilaisen asunnolle. Pientä naposteltavaa oli järjestetty ja minäkin vein mennessäni korealaista levämattoa, joka ainakin alussa teki hyvin kauppansa. Kertoilin sitten reissustani ja Japanista yleensä. Kysymyksiä sateli ja keskustelua syntyi. On ihan eri asia kertoa Japanista siitä jo jotain tietäville kuin täysin umpisuomalaisille, ei tarvitse ihan joka seikkaa selittää.

Lauantaina minut oli kutsuttu keskustaan Yousuke-nimisen japanilaisen kämpille illanviettoon. Paikanpäällä tehtiin gyouzaa, Kiinasta Japaniin omaksuttua ruokaa. Gyouza on ikään kuin raviolia, lihaa, kasviksia ja mausteita taikinan sisällä pienissä palloissa, jotka paistettiin paistinpannulla. Oikein herkullista, mutta ruokaakin tärkeämpää oli keskustelu ja ihmiset.

Koska kyseessä oli japanilaisen ruoan ilta, oli paikalla pääasiassa erityisesti Japanista kiinnostuneita henkilöitä. Pääsin juttelemaan monien kanssa ja käyttämään jopa japaniakin taas pitkästä aikaa. Tapasin kaikki kolme Kitamista täällä vaihdossa olevaa ja tutustuin viimein paremmin myös Kenjiin, yhteen näistä vaihto-oppilaista, jonka kasvoja en ennen tapahtumaa edes muistanut. Olin kyllä tavannut hänet Kitamissakin, mutta se oli vain pikaisesti aivan vaihtokauden alussa, enkä häntä sen koomin nähnyt, joten kasvot pääsivät unohtumaan.

Isohkossa yksiössä (saattoi olla myös pieni kaksio) oli parhaimmillaan yli 30 henkeä, joten tungosta ja lämpöä riitti. Mukavaa porukkaa kuitenkin kaikkinensa, joten tylsäksi ei aika käynyt. Meidän joukkue voitti vielä tietovisankin, ylivoimaisesti.

Luokkakokous

2005-10-16T05:47:00.000+03:00

Mika kävi täällä tänään. Kävimme saunassa, joimme olutta ja sakea ja juttelimme Japanista ja muustakin.

Tampere, kauttakulkupaikka

2005-09-29T17:23:00.000+03:00

Lauantaina Yana tuli Tampereelle. Hän oli matkalla Lontooseen opiskelemaan ja käytti Ryanairin halpoja lentoja liikkumiseen. Hän saapui lauantaina bussilla suoraan Pietarista ja lähti sunnuntaina myöhään illalla.

Mitään erityistä ohjelmaa en ollut miettinyt, eikä sitä lopulta sitten tarvittukaan. Yana oli hieman väsynyt ja stressaantunut jälleen muuttuvasta elämäntilanteesta ja uudesta elinympäristöstä, joten oli ihan hyvä hänellekin vain rentoutua sen kummemmin mitään tekemättä.

Lauantaina kävin noukkimassa hänet linja-autoasemalta, opastin kämpille ja tarjosin ruokaa. Loppuilta sitten vain istuttiin ja juteltiin. Sunnuntaina nukuimme pitkään, heräsimme hitaasti ja teimme ruokaa. Söimme ja kävimme välillä kävelemässä ja ostamassa suklaata ja jäätelöä Yanalle. Istuimme, lorvailimme ja juttelimme lisää. Illalla saatoin hänet kaverin kyydillä lentokentälle.

Sain juuri äsken tekstiviestin, jossa Yana kertoi jo asettuneensa ja aloittaneensa koulunkäynninkin. Ilmeisesti jännitys oli siis turhaa.

Tiistaina puolestaan Tampereelle tuli Yuko, japanilainen Julian kaverin kaveri, joka oli oppaanamme Kiotossa. Hän oli reissannut melkein kuukauden Euroopassa ja vähän Afrikassakin, tavannut myös puolassa vaihdossa olevan Hiden sekä Julian, ja lähti tänään takaisin Japaniin. Hänen piti tulla jo maanantaina Helsinkiin ja siitä edelleen tiistaina Tampereelle, mutta hän myöhästyikin lentokoneesta ja saapui sitten tiistaina suoraan Tampereelle.

Lainasin Yukoa varten kummitädiltäni auton ja kävin tiistaina noukkimassa hänet rautatieasemalta. Sinä iltana ei sitten oikein kummempaa enää ehtinytkään, joten söimme, juttelimme ja menimme nukkumaan.

Keskiviikkona kävimme aamupäivällä kävelyllä Vehoniemenharjulla ja ajelulla Sahalahden suunnalla. Kauniit maisemat taisivat tehdä vaikutuksen häneen, kuten suoraan metsästä poimitut ja syödyt (jo hieman ylikypsät) puolukat ja mustikatkin. Sitten kävin vielä pyöräyttämässä Pyynikin näkötornin kautta ennen kuin palasimme kämpilleni tekemään ruokaa.

Perinteinen suomalainen kotiruokakin maistui. Pihviä ja perunaa sienikastikkeella ja siihen vielä salaattia ja ruisleipää kyytipojaksi. Maistui kyllä minullekin, ja hyvä, että onnistui niinkin hyvin, minä kun en varsinaisesti mikään kokki ole.

Yuko on arkkitehtiopiskelija, joten seuraavaksi oli vuorossa tietenkin Tampereen arkkitehtoonisten kummallisuuksien esittely. Koska minä puolestani en ole arkkitehtiopiskelija ja en siitä juuri mitään tiedä, näytin vain mielestäni näyttämisen arvoisia paikkoja.

Vapriikki ja sen Pirkanmaan historiasta kertova näyttely oli hyvin mielenkiintoinen, samoin Metso. Valitettavasti Muumilaakso meni kiinni jo viideltä, joten emme sinne ehtineet. Aleksanterinkirkkoa ihastelimme ulkoa, samoin Marusekia. Kävimme vielä rautatieasemalla ostamassa junalipun jo valmiiksi tälle päivälle ja matkalla tietenkin ihastelimme Tampereen vanhoja rakennuksia.

Sitten menimmekin kaupan (Yuko osti tuliaisiksi suklaata ja Muumi-pillimehua ja -keksejä) kautta takaisin kämpille. Maistatin hieman mustamakkaraa ennen tutustuttamista suomalaiseen saunakulttuuriin. Vain vasta puuttui. Saunan jälkeen katsoimme rentoutuneina ja hieman väsyneinä Animatrixin ennen nukkumaanmenoa.

Tänään aamulla vein hänet asemalle. Hänellä oli kolmisen tuntia aikaa Helsingissä ennen lentoa Osakaan.

Kurssisuoritukset

2005-09-22T16:59:00.000+03:00

Kurssisuorituksemme ja niiden tulokset olivat saapuneet KV-toimistoon. Näemmä olin opiskellut enemmän kuin luulin. Olin päässyt läpi kuusi kahdeksasta valitsemastani kurssista, vaikka en edes käynyt kaikkien (läpi pääsemieni) kurssien tenteissä. Suorittamatta jäivät tilastomatemattikan ja kiinan kielen kurssit, kummakaan tenttiin en mennyt.

Olin siis päässyt läpi myös Japanin kieli II:n, jonka pakollista esseetä en tehnyt sekä Java-kurssin, josta suoritin vain harjoitustentin. Arvosanatkin olivat yhtä kurssia lukuunottamatta parasta A-luokkaa (80-100, ilmeisesti prosenttia pisteistä). Tekoälyssä jäin 75:een (prosenttiin?) ja siten B-arvosanaan, vaikka tenttiin sai tuoda kirjan ja muistiinpanot. En ehtinyt tehdä viimeistä kolmesta tehtävästä kunnolla, oikeastaan lähes ollenkaan. Läpipääsyn raja kaikilla kursseilla oli kuitenkin hieman yllättävästi 60.

Taitavat professorit siellä olla aika lepsuja gaijin-paroille, ei kai tuota oikein muuten voi selittää. Nyt kuitenkin voin marssia osastosihteerin juttusille ja pyytää häntä lisäämään tutkitooni suorituksen liikunnasta.

Köyhyys

2005-09-17T11:40:00.000+03:00

Tässä menee nyt vähän aikaa totutellessa siihen, että rahaa ei enää olekaan. Kaupungilla käydessään ei voikaan mennä ravintolaan syömään, jos mukavalta näyttävä ravintola tulee vastaan ja pitkällisen budjetoinnin ja loppukuun ruokalistan ankeuttamisen jälkeen baarissakin pitää ne juodut oluet laskea.

Reissussa kului mielettömästi rahaa, mutta niinhän sen moisessa tapauksessa tietysti kuluu mennäkin. Nyt kituutellaan sitten taas opintotuella, kun kaikki säästötkin meni. Eipä kyllä edes harmita.

Kaipuu

2005-09-14T22:05:00.000+03:00

Nyt kun olen jo päässyt taas vanhaan elämääni kiinni ja turhautunut ensimmäisen kerran kouluhommiin, voisinkin muistella hieman menneitä. Kaipaan erityisesti seuraavia japanilaisia asioita:

Ruoka
Koska syöminen on harrastukseni, tulee ruokaa ajateltua päivittäin. Japanilainen ruoka oli yhdellä sanalla kuvattuna taivaallista. Hyvä sashimi ja sushi sulivat suuhun ja tonkatsu oli sekä täyttävää että maukasta. Jo pelkkä paljas riisi oli herkullista verrattuna näihin täkäläisiin maustettuihin ja hajustettuihin valkoisiin papanoihin.
Vihreä tee
Parempaa perusjuomaa ei olekaan. Kylmänä sammutti janon ja kuumana rentoutti. Ehkäisee vielä syöpääkin.
Elintarvikeliikkeet
Auki aina, saa sekä ruokaa että juomaa (myös alkoholipitoista). Halvempiakin kuin R-Kioskit.
Kohteliaisuus
Vaikka tämä välillä vietiinkin liiallisuuksiin, olisi meillä länsimaalaisilla silti paljon opittavaa.
Myöhäisillan televisio-ohjelmat
Pähkähulluja ne kaikki on.
Muoti
Mikä ihme on ajanut ihmisen keksimään tuulipuvun.
Vuoret
Vuoristo näytti aina kauniilta, erityisesti silloin kun sitä ei sumun takaa meinannut nähdä.
Anime ja manga
Animea tuli televisiosta ja sitä sai vuokrata halvalla videovuokraamoista. Mangaa oli kaikkialla ja aikuista lukijaakaan ei katsottu säälivin katsein.

Pelko

2005-09-11T23:01:00.000+03:00

Pelkään, että unohdan reissun asiat liian nopeasti. Pelkään, että masennun vielä myöhemmin, sitten kun oikeasti tajuan, että olen palannut, eikä takaisin ihan heti pääse. Pelkään, että en osaa pitää yhteyksiä kaukana oleviin ihmisiin.

Ja sitten mää heräsin

2005-09-08T15:40:00.000+03:00

Koneen laskeuduttua olo oli aika epätodellinen. Olinko minä missään ollutkaan? "Kyllä minulla tässä tämmönen matkalaukku ja muutama kassi on, että kai sitä jossain tuli käytyä", ajattelin.

Lentokenttä vaikutti etäisesti tutulta, mutta jotain oli myös pielessä. Vaikka osasin lukea kylttien tekstit, ei niiden tietosisältö silti ollut lähelläkään Japanin kylttejä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa "palvelukerros" tai "matkakeskus"? Miksei kylteissä voi vain lukea "check-in" tai "tickets" tai jotain muuta konkreettista? Japanissa niiden kanjien alla oli aina jotensakin englantia muistuttanut sana tai pari, jotka melko yksiselitteisesti opastivat oikeaan paikkaan.

Ja ihmiset. Mielettömästi gaijineita. Mitä kauemmas matkatavaroiden noutohihnalta pääsin, sitä suurempi oli gaijineiden suhteellinen osuus ihmismassasta. Tampereen keskustan läpi ajaessa kadut olivat lähes autiot.

Luonnollisesti kokonaan ilman vaikeuksiakaan ei palaaminen onnistunut. Lentokentällä sain tuskailla loppuneen kännykkäakun kanssa ja Tampereella häkkivaraston avaimen sijainnin kanssa. Nukkumaankin kuitenkin lopulta pääsin ja nukuinkin sitten sikeästi aamuun asti.

Aamulla nousin kymmeneksi luennoille aloitin koulunkäynnin. Tarkistin kurssi-ilmoittautumiset ja kurssien kotisivut. Söin lounaan koulun ruokalassa ja kävin lukuvuositarran opiskelijakorttiin opiskelijapalveluista ja teekkarikalenterin yo-kunnasta. Nopea palaaminen vanhaan tuttuun rutiiniin vain entisestään korosti reissun unenomaisuutta.

Nyt pitää tässä jonkin aikaa sulatella asioita ja mm. laittaa kämppää asumiskuntoon. Sitten pystyn ehkä enemmän kommentoimaan tunnelmia matkasta ja niitä muita juttuja, mistä aikoinaan kerroin.

Viimeinen ilta Japanissa

2005-09-06T17:34:00.000+03:00

Vietän sitä istumalla hostellin aulassa irkaten ja olutta juoden. En oikein keksi muutakaan. En tiedä saanko unta tänä yönä, mutta tarkoituksella viime yönä nukuin hieman vähemmän, joten josko se väsymys sitten lopulta voittaisi.

Tänään kävin tosiaankin sitten vielä peliluolassa, mätin sydämeni kyllyydestä pahoja tyyppejä ammuntapelissä, voitin kilpailijani autopelissä ja löin rumpuja Britney Spearsin Toxicin tahtiin. Palasin hostellille ja tapasin muutaman brittiläisen ja yhden jenkin, joiden kanssa kävin syömässä illallista. Ei mitään erikoista, ei mitään japanilaista perinneruokaa.

En halunnut syödä sashimia tai sushia, koska se viimeisin paikka Kitamissa oli niin loistava, että en tahdo sotkea muistikuviani siitä mausta millään liukuhihnasushilla. Muita paikallisia perusruokia tai ravintolaruokia olenkin sitten syönyt viimeiset päivät, joten ei ollut tarvetta niitäkään käydä enää kokeilemassa.

Käydessäni ostamassa kaupasta olutta, tarjosi tämä maa vielä viimeiset hämmästykset. Keskusteluni kaupan myyjän kanssa:

"368 jeniä, kiitos. Mistä olet kotoisin?"
"Suomesta."
"Tiedätkö Stratovariuksen?"
"Toki. Pidätkö siitä?"
"Pidän. Timo Tolkkihan oli sairas pari vuotta sitten."
"Niin taisi olla."
"Kaverini on tavannut hänet."
"Todellako?"
"Kyllä. Tolkki on todella pitkä, kaverini on 185 senttiä ja Tolkki oli häntä pidempi."
"Jaa-a, pitkä hän taitaa tosiaan olla."
"Odota hetki."

Myyjä poistui hetkeksi takahuoneeseen ja palattuaan näytti minulle levyä.

"Tiedätkö tämän bändin?"
"En."
"Se on tunnettu Japanissa ja maailmallakin."
"Todellako?"
"Ole hyvä, minulla on näitä kaksi."
"K-k-kiitos."

Sitten myyjän piti palvella muita asiakkaita ja minä poistuin kaupasta. Levy oli Loudness-nimisen yhtyeen samanniminen levy.

Sheep Box

2005-09-06T09:12:00.000+03:00

Istun talla hetkella jossain Kandan ja Jimbochon valimaastossa, jonkinlaisessa rentoutumistilassa. Taalla on tammoinen kolmikerroksinen 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva yritys, joka tarjoaa erilaisia virkistaytymis- ja rentoutumispalveluja. Taalla voi lukea mangaa, surfata netissa tai vaikka katsella leffoja tai pelata tietokonepeleja. Kaytetysta ajasta laskutetaan.

Itse valitsin kolmen tunnin paketin internetilla. Tassa kopissa (jokaiselle on siis oma koppi, hieman yksityisyytta) on varsin tehokas tietokone, siihen asennettuna muutamien nettiroolipelien softat ja muita hyodyllisia ohjelmia. Tassa voi vaikka katsella DVD-leffoja tai polttaa omia CD-levyja. Talla hetkella mina vain surfailen, irkkaan ja kuuntelen nettiradiota. Juomat (kahvi, tee, kola ja muut virvoitusjuomat) sisaltyvat 1100 jenin kokonaishintaan.

Eilen kavin katsomassa Aegis-nimisen japanilaisen elokuvan. En puheesta vielakaan kovin paljoa ymmartanyt, mutta juonessa pysyin kylla ihan hyvin mukana. Sitten kavin syomassa ja leikin hieman ostamallani iPodilla ennen nukkumaanmenoa.

Tanaan kavin jo sulkemassa kannykkani ja syomassa ennen taman paikan loytamista. Taman kolmetuntisen jalkeen voisin varmaan kayda peliluolassa, mutta sitten ei taas suunnitelmia olekaan.

Taifuuni nayttaisi kiertavan Tokion hieman lannempaa, joten lento saattaa hyvinkin lahtea ajoissa. Hostellin henkilokuntakin arveli, etta lennot eivat sen takia keskeydy, saattavat hieman myohastella tosin. Sade taukosi jo tanaan, ehka sen takia, etta taifuuni alkaa olla jo tuolla Honshun toisella puolella, siis vuorten takana, eika siten vaikuta tanne enaa yhta voimakkaasti. Voi tosin olla ihan vain tyynta myrskyn edellakin.

Apple Store Ginza

2005-09-05T11:59:00.000+03:00

Taalla sataa. Tuolla etelammassa on joku taifuuni taas valtoimenaan ja se aiheuttaa pienoisia sateita tannekin. Ihmettelinkin eilen, kun junassa ilmoitettiin, etta joidenkin linjojen liikenne oli kokonaan pysahtynyt sateen takia. Ehdin eilen hadin tuskin sateen alta takaisin hostellille.

Kavin Akihabarassa, loysin haluamanilaisen sanakirjan ja vielapa kovin edulliseen hintaan, maksoin moisesta vain hitusen yli sata euroa. Parisen tuntia siihen vain meni. Lopulta kyllastyin kiertelemaan ja palasin aikaisemmin loytamalleni apajalle. Mita nyt hatapaissani hieman testailin, niin oikein toimivalta pelilta vaikuttaa. Paasee toivottavasti pitamaan kielitaitoa ylla sitten Suomessakin.

Kavin sitten viemassa laitteen hostellille, otin sateenvarjon lainaan ja kavelin tanne Ginzan Apple Storeen. Ajattelin yrittaa loytaa viela elokuvateatterin taalta jostain ja pidatella siella sadetta parisen tuntia. Varmaankin tapojeni vastaisesti otan sitten metron takaisin hostellille.

Tormasin tuossa matkalla myos yhteen kahvilaan, joka ainakin mainosti ilmaista WLAN-yhteytta, joten saatan huomenna ottaa kannettavan mukaan ja menna sinne istuskelemaan muutamaksi tunniksi. Kannykka pitaa huomenna sulkea, mutta muuten sitten ei oikein suunnitelmia taas olekaan.

Lorvailua Tokiossa

2005-09-04T18:49:00.000+03:00

Kun on kaikki "tärkeimmät" turistipaikat jo nähnyt, osan kahteenkin kertaan, voi olla vaikeaa löytää Tokion kokoisesta pikkukylästä mitään tekemistä. Toisin sanoen, en tiedä mitään hienoja kauppoja tai kahviloita tai muitakaan ajanviettopaikkoja, joten pyörin sitten täälläkin vain päämäärättömästi ympäriinsä.

Eilen menin nukkumaan kahdeksan maissa ja tänään heräsin yhdeksältä. Join hostellin kahvilassa kaikessa rauhassa aamukahvit ja luin sanomalehden ennen kuin lähdin kohti Harajukua.

Kiersin aluksi Harajukun kauppakatuja, söin aamupalaksi kenties viimeisen kerran Teriyaki-hampurilaista McDonald'sissa ja ihastelin nuorisomuotia. Harajukun sillalla oli tänään yllättävänkin vähän erikoisesti pukeutuneita. Mukavaahan niitä paikalla olleita oli kuitenkin katsoa. Sitten lähdin kävelemään. Kävelin kiertotietä kohti Shibuyaa ja kuuntelin matkalla kadulla soittaneita bändejä. En tiedä oliko läheisellä Tokyo School of Musicilla tai jonkinlaisilla hip-hop-festivaaleilla jotain tekemistä asian kanssa, mutta paljon niitä bändejä kuitenkin oli.

Shibuyassa kävin ihastelemassa Apple Storessa iPodeja ja Big Camerassa muita kannettavia Mp3-soittimia. Sitten kävelin takaisin Harajukuun, istuskelin vajaat pari tuntia sillalla ja kävelin takaisin Shibuyaan. Kävin peliluolassa pelaamassa erän DDR:a (ne joskus hankitut vähäisetkin taidot ovat ruosteessa) ja ostin levykaupasta levyn. Otin junan takaisin ja matkalla asemalta hostellille kävin vielä toisessakin peliluolassa tamppaamassa.

Ja kuten jo tuolla edellisen viestin kommenteissa mainitsin, en ole kantanut tällä paluumatkalla kameraa ollenkaan mukanani. Vaikka olenkin muutamia kuvaamisen arvoisia kohtauksia todistanutkin, on kuitenkin ollut mukavampaa olla murehtimatta kameraa ja mahdollisia kuvakulmia koko aikaa. Pidän nyt lomaa kuvaamisestakin. Ja ehkä näytän edes vähän vähemmän turistilta.

Huomenna Akihabaraan.

Sapporo

2005-09-03T11:41:00.000+03:00

Viimeinen ilta Kitamissa meni mukavasti ensin syöden järjettömän hyvää sashimia ja sushia ja sitten 500 jenin baarin nomihoodaista nauttien. Loppuillasta istuin vielä Adamin kämpilläkin jutellen. Taisin ehtiä nukkua ehkä nelisen tuntia.

Torstaiaamuna siirryin Ryoichin kyydillä rautatieasemalle ja JR:n kyydillä edelleen Sapporoon. Kirjauduin hostelliin ja lähdin pyörimään kaupungille. Koska minulla ei ollut mitään suunnitelmia, pyörin vain päämäärättömästi ympäriinsä. Katselin kauppoja mitään ostamatta, pelasin pari peliä peliluolassa ja söinkin välillä. Illalla kävin konbista pari kaljaa ja menin istuksimaan Odori-puistoon. Katselin, kuinka breakdancea tanssittiin Freestylerin tahtiin. Lopulta palasin hostellille, katsoin hieman televisiota ja menin nukkumaan.

Nukuin huonosti, ensin pyörin puolitoista tuntia unta saamatta ja kun lopulta sain unen päästä kiinni, kadon otteen joka 30 minuutti. Lauantaiaamuna katsoin amerikkalaisen Toddin kanssa leffan hostellin aulassa ja lähdin sitten jälleen pyörimään kaupungille.

Tällä kertaa kiertelin tarkoituksella elektroniikkaliikkeitä katsellen ja vertaillen Mp3-soittimien ja sähköisten sanakirjojen hintoja. Kävin elokuvissakin, katsoin Maailmojen sodan.

Illan tullen huomasin olevani jälleen Odori-puistossa. Kysyin paikallisilta suunnan Sapporon parhaimmalle yökerholle ja lähdin kulkemaan opastettuun suuntaan. Matkalla kuuntelin katusoittajia ja katselin harjoittelevia tanssijoita, mutta lopulta pääsin perillekin, tosin ihan vain vähän eksyen.

Klubi oli oikein tyylikäs, sisustus oli jotain Egyptin historian ja Kreikan mytologian välimaastosta. Musiikki oli hieman vaisua, mutta tanssittuakin tuli. Klubissa tapasin venäläisen Sergein, joka jossain vaiheessa opasti minut läheiseen pubiin, joka oli varmasti Sapporon länsimaalaisten kantapaikka. Pienenä bonuksena paikalla oli vielä joukkueellinen rugbyn pelaajia. Tungos oli liikaa, joten palasimme klubille.

Jossain vaiheessa Sergei lähti ja minäkin palasin epäonnistuneen iskuyrityksen jälkeen länsimaalaisten pubiin. Törmäsin siellä Toddiin, jonka kanssa sitten loppuillan vietinkin. Kävimme jossain kolmannessa baarissa juttelemassa tytöille ja palasimme vielä aamun pikkutunneilla lansimaalaispubiin. Nyt väkeä oli jo huomattavasti vähemmän ja tanssimaankin mahtui. Parin japanittaren kanssa siinä sitten tanssimmekin ja lopulta päädyimme paikan sulkeutuessa yhdessä kulkemaan kohti Odori-puistoa. Aamukahdeksaan lopulta istuimme puistossa, minä japanitar sylissäni.

Hostellista piti kymmeneen mennessä kirjautua ulos, joten sinne palattuani kävin suihkussa, otin 40 minuutin torkut ja lähdin kulkemaan kohti Chitosen lentokenttää. Matkalla kävin syömässä erinomaisessa ramen-ravintolassa.

Lentokone laskeutui Hanedan lentokentälle kolmelta, lennon nukuin käytännössä kokonaan. Raahauduin tänne hostellille ja nyt kirjoittelen tätä. Tokion osaltakaan minulla ei ole mitään suunnitelmia, paitsi että huomenna taidan mennä Harajukun sillalle postailemaan. Olin aikeissa hankkia elektronisen sanakirjan Akihabarasta, mutta eilinen baarikeikka taisi kouraista matkakassasta hieman liian suuren osan, joten pitänee jättää sitten sekin hankkimatta.

Viimeistä viedään

2005-08-31T09:14:00.000+03:00

Viimeinen ilta Kitamissa. Enää tarvitsisi pakata kuivumassa olevat vaatteet ja pikkuhilut ja olisin valmis lähtemään. Kaikki muut lähtövalmistelut on jo tehty, ainakin ne, mitä olen tässä pystynyt miettimään.

Tänään käydään siis vielä syömässä sushia, jolla on kuuleman mukaan myös jäähyväisaterian symboolinen merkitys. Sen jälkeen olisi tarkoitus käydä kenties nauttimassa viimeisen kerran nomihoodaista 500-baarissa Adamin kanssa.

Huomenna klo 9:30 Ryoichi heittää minut rautatieasemalle, josta nousen Sapporonjunaan. Eilen sain viimein hostellipaikankin varattua, joten ei tarvitse taivasalla nukkua. Vaihtoehtona ollut kaverin porukoiden luona yöpyminen ei onnistunutkaan. Olen Sapporossa pari päivää, 3. päivä lennän Tokioon ja sieltä edelleen 7.9. Suomeen. Kone laskeutuu kello 17:20 Helsinki-Vantaan lentokentälle.

Onhan minulla siis vielä viikko aikaa nauttia Japanista, mutta kun loppuaika huomisesta alkaen on kuitenkin yhtä paluuta, on mieli vähän haikea. Toisaalta nyt alkaa jo vähitellen tuntua taas siltäkin, että olisi lähdössä jollekin lyhyemmälle reissulle Japanin sisällä. Tietysti tahdon palata Suomeenkin. Ja sitten palata joskus Japaniin.

Paikoillanne, valmiit...

2005-08-30T14:52:00.000+03:00

Nyt olen jo pakannutkin 80-prosenttisesti. Huomenna pitää enää käydä palauttamassa DVD:t Geoon, vierailla KV-toimistolla, palauttaa laboratorion avain senseille ja saada huoneen ylimääräiset tavarat dumpattua jonnekin.

Illalla olisi luvassa Kitamin parasta sushia (kuulemma tulevat Tokiostakin asti käymään kyseisessä ravintolassa, sattuu olemaan se, jossa kävin Goto-sensein kanssa jo kerran) ja ehkä pari kaljaa Adamin kanssa.

Kolmannet läksiäiset

2005-08-29T19:47:00.000+03:00

Tämä ilta oli hyvin lähellä ensimmäistä iltaa Kippis-kain ("Suomi-Hokkaido-seura") seurassa. Erona oli lähinnä se, että ensin minä ja Mika pidimme esityksen kokemuksistamme Japanissa. Sitten jatkoimme normaaliin tapaan Okhotskin olutpanimolle illalliselle, sieltä snacks-baariin ja edelleen yakitori-ravintolaan (yaki = 'paistaa', tori = 'lintu' eli 'kana').

Panimoravintolassa maistoin hieman tutkimuskäyttöön pyydettyä valasta ja yakitori-ravintolan kana oli aivan suussasulavan herkullista, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä tänään oli viimeinen kerta kun näin Yu:a.

Tänään minä ensimmäistä kertaa oikeasti tajusin, että lähden täältä parin päivän päästä pois. Pystyin pidättelemään kyyneleitäni siihen asti, että olin yksin, mutta en voi sanoa sen olleen kovin helppoa.

Verkkokatkos

2005-08-29T05:44:00.000+03:00

Perjantaina sitten meni netti koko koulusta (tain ainakin tietotekniikan laitoksen rakennuksesta) ja palasi vasta tänä aamuna klo 9. Mitä lie säätivätkään. Piti siis keksiä tekemistä, joka ei sisältänyt Internettiä, vähän niin kuin ennen, kun leikittiin käpylehmillä ja joulukin oli vain kerran vuodessa.

Perjantaina vuokrasin nipun leffoja, joista osan katoimme Mikan kanssa olusta nauttien. Lauantaina tapasimme Rebekahin ja Adamin kaupungilla. Menimme ensin karaokeen pariksi tunniksi ja sitten Adamin kämpille juomaan olutta, kuuntelemaan musiikkia ja juttelemaan.

Kuudelta raahauduimme rautatieasemalle, mistä Michiko ja Yu noukkivat meidät mukaansa. Joskus tämän vaihtokauden alussa olimme poseeranneet valokuvamalleina Goto-sensein 3D-huoneessa ja siitä palkkioksi saimme 7000 jeniä, kollektiivisesti. Päätimme käyttää tuohet hyvään ateriaan ja toteutimmekin suunnitelmamme Westernin tabehoudaissa, jossa olin käynyt kerran aikaisemminkin, myös vaihtokauden alussa.

Ruokailun jälkeen pyöritimme ähkyiset itsemme jälleen karaokeen pariksi tunniksi. Ilmeisesti sitä on jonkinlaista turnauskestävyyttä jo syntynyt, kun jaksaa yhden päivän aikana laulaa 4 tuntia karaokea. Bohemian Rhapsodynkin vedimme päivän aikana varsin ansiokkaasti kahdesti.

Sunnuntaina siivosin kämppää ja laitoin viimeisiä kamoja lähtökuntoon. Kun olin saanut tavarani siihen tilaan, että ne tarvitsee enää vain pakata (huom. aikaa lähtöön on vieläkin kolme päivää), loppuikin tekeminen ja vuokrasin lisää leffoja ja Frasierin ensimmäisen kauden pari ensimmäistä DVD:a. Siinä se ilta sitten menikin mukavasti.

Toiset läksiäiset

2005-08-26T10:46:00.000+03:00

Eilen laboratoriomme pitivät yhdessä meille läksiäiset. Ensin oli yakinikua tietotekniikan laitoksen rakennuksen edustalla. Syötiin taas kaikenlaista lihaa, vähän sisäelimiä ja vihanneksiakin. Sitten siirryttin Mikan laboratorioon jatkoille. Juotiin lisää ja syötiin pikkupurtavaa. Pelattiin Settlers of Catania ja intiaanipokeria.

Yllättävän paljon ihmisiä ilmaantui paikalle, vaikka heitä ei tässä kesällä muuten ole näkynytkään. Ja mukavaakin vieläpä oli.

Postitus

2005-08-25T09:21:00.000+03:00

Ensimmäinen paketti lähti kohti Suomea, 4,585 kiloa ja 7300 jeniä. Käytte minulle vielä kalliiksi tuliaisinenne, ystävät rakkaat.. ;)

Tänään on sitten toiset (viralliset) läksiäiset, laboratoriomme järjestävät yakinikua.

Lähtövalmistelujen alku

2005-08-24T11:09:00.000+03:00

Eilen kävin läpi papereita ja tänään kävin ostamassa tuliaisia ja hakemassa pahvilaatikoita. Pitää tässä käydä läpi kaikki tavarat, päättää mitä tahdon viedä mukanani Suomeen, koepakata ja katsoa, että mitä joudun sitten lähettämään sinne etukäteen.

Parturissakin kävin.

Julian lähtö

2005-08-23T11:23:00.000+03:00

Sunnuntaina palattuani oli vuorossa Julian viimeisen illan viettoa. Ehdin sopivasti käydä suihkussa ennen kuin porukkaa alkoi kokoontua Mikan huoneeseen. Mitään erityisiä bileitä ei ollut, ihmiset vain kokoontuivat ja viettivät aikaa yhdessä.

Alkuillasta juteltiin ja muisteltiin menneitä. Elokuvan jälkeen porukka alkoi vähitellen palata koteihinsa, mutta jutustelu jatkui kuitenkin vielä aamyöhön asti. Ilta ei missään vaiheessa tuntunut läksiäistapahtumalta tai muutenkaan haikealta, vaan oli vain mukavaa illanviettoa kavereiden kesken. Uskon, että se oli Juliallekin helpompaa, mutta ainakin minulle ehdottomasti oli.

Jonkinlainen valvomisennätys tuli tuossa viikonlopun aikana tehtyä, sillä kun maanantaina aamukolmelta menin nukkumaan, olin edellisestä 88 tunnista nukkunut 11. Kumman pirteä ja selkeä olo silti oli.

Aamulla heräsin vielä hyvästelemään Julian ennen kuin laboratoriokaverit kyyditsivät hänet lentokentälle. Haikeus alkaa vasta nyt vähitellen lisääntyä, kun asian oikeasti tiedostaa ja omaa paluuta pitää alkaa valmistella.

Festivaalit paikalliseen tapaan

2005-08-23T11:10:00.000+03:00

Torstaina (perjantaina) sitten lähdimme kahdelta yöllä ja kolmelta olimme jo Kitamin rajojen ulkopuolella. Ja ei, ei tämä nyt niin iso kaupunki ole, lähtö vain aina on semmoista säätöä. Neljän aikaan jossain tuolla vuoristossa ajoimme tunneliin ja kun parin kilometrin jälkeen tulimme toisesta päästä ulos, oli aamu. Loppumatkan ajoimmekin sitten valoisassa, joskin pilvisessä säässä, välillä pysähdellen, toisinaan kahvia juoden ja kerran odotellen, että kuski nukkuu jonkin hetken, ettei ihan rattiin nukahda. Ihailin sumuisia vuoria.

Kahdeksalta olimme perillä festivaalialueen pysäköintialueella, eli pellolla. Jo pellon koosta ja siellä toimivista liikenteenohjaajista kävi selväksi, että hieman keskivertaista suomalaista festivaalia isompaan tapahtumaan oltiin tultu. Otimme tavarat kantoon ja kävelimme festivaalialueen pääportille. Portit aukeaisivat vasta kello 11, joten meillä oli hyvin aikaa tapettavaksi. Tatsuya ja Robo uhrautuivat hakemaan odotuskaljoja ja sillä välin me muut siirryimme hieman epätietoisen jonotusyleisön mukana lähemmäs portteja. Pian kuitenkin järjestäjät ottivat homman haltuun ja alkoivat ohjaamaan jonottajia tiiviimmäksi joukoksi.

Ihmisiä valui paikalle tasaiseen tahtiin ja olin ihan iloinen, että olimme lähteneet niinkin aikaisin. Jostain kuulin tapahtuman kävijämääräksi mainittavan 30 000, mutta saattoi kävijöitä olla hyvinkin enemmänkin. Joka tapauksessa jono takanamme oli pitkä. Tosin sitten taas porttien avauduttua totesin, että ei niillä jonon viimeisimmilläkään varmaan kovin kauaa kestä päästä sisälle, sillä rannekemuodollisuudet oli hoidettu erittäin tehokkaasti. Ensimmäinen työntekijä tarkistaa ja repii lipun sekä antaa rannekkeen, toinen lykkää käteen tapahtuman ohjelman ja alueen kartan kätevässä, kaulaan ripustettavassa muovitaskussa. Sitten kukin laittaa rannekkeet itse käteen ja jatkaa matkaa. Matkalla telttapaikkojen rekisteröimispisteille ihmisille jaetaan roskapusseja ja laastareita sekä (mainoksilla varustettuja) "lakanoita", joiden päällä voi istua likaamatta housujaan.

Telttapaikat saatuamme alkoikin sitten vaellus niille. Telttapaikkamme oli festivaalialueen perimmäisessä nurkassa. Matkalla sinne tiedosti alueen laajuuden, muiden telttaillijoiden kanssa kulkiessa matkaan kului aikaa ehkä reilut parikymmentä minuuttia. Jo pelkkä päälavan edustan alue oli isompi kuin Ilosaarirockin koko alue (leirintäalueita lukuunottamatta). Pistimme teltan pystyyn ja lähdimme etsimään ruokaa alueen ruokakojuista. Ensimmäinen bändi aloitti vasta kolmelta, joten aikaa alueeseen tutustumiseen oli riittävästi.

Ensimmäisen päivän alku minulla menikin lähinnä aluetta ja kojuja hämmästellessä. Muutamia bändejäkin kävin vilkuilemassa, mutta perusjapanilainen rokki kävi tylsäksi jo muutaman kappaleen jälkeen. Sitten alkoi sataa. Vaikka yritinkin pidätellä sadetta, kastuin silti. Huolestuin kamerastani ja kävin viemässä sen teltalle. Palatessani teltalta sade tietenkin loppui. Jatkoin sitten jonkin aikaa pyörimistä märissä vaatteissa, ennen kuin alkoi tulla kylmä ja kävin vaihtamassa kuivat vaatteet päälle. Edelleen kierrellessäni löysin bändin nimelta detroit7 ja pidin kuulemastani niin, että piti ihan levykin ostaa.

Joskus iltakahdeksan korvilla alkoi jälleen hiljalleen sadella ja menin lähimpään telttaan sateensuojaan. Teltta oli nepalilaisten pitämä ruokakoju. Siellä tutustuin kahteen amerikkalaiseen englanninopettajaan, jotka saivat lopulta minut ylipuhuttua lähtemään kanssaan technolavalle. Tanssin sitten heidan kanssaan tunnin polkkaa vesisateessa, kunnes alkoi kaatosade ja piti jälleen viedä kamera teltalle suojaan. En olekaan ennen nähnyt, kun lasersäteet hajoavat vesipisaroista.

Kyllä se sadekin loppui taas ajallaan, eli sitten, kun olimme jo niin märkiä, että sillä ei ollut enää mitään väliä. Kävimme katsomassa erittäin toimivan Tokyo Shock Boys -shown, minkä jälkeisellä vessareissulla sitten hukkasin nämä amerikkalaiset. Kävin vielä moikkaamassa vanhaa tuttua DJ Krushia technolavalla, mutta olin jo 39 tunnin valvomisen jälkeen sen verran väsynyt, että päätin mennä nukkumaan.

Heräsin aamukuudelta nälkään ja janoon ja kävin syömässä Robon ja Younghwan kanssa aamupalaa. Palasin nukkumaan ja heräsin uudelleen yhdeltätoista. Päätin katsoa toisena päivänä hieman edellistä päivää enemmän myös bändejä. Ongelmana oli se, että en tuntenut niitä tai niiden musiikkia, joten jouduin vain arpomaan nimien perusteella jonkin kuudesta lavasta ja vaihtaa sitä sitten, mikäli bändi ei kiinnosta. Illan kohokohdaksi nousi Brazilian Girls, joka rauhallisella poppipoljennollaan vei minut täysin mukanaan. Toinen loistava löytö oli Ryukyudisko, joka esitti Okinawalaista perinnemusiikkia massiivisen bassorumputaustan päällä erittäin toimivasti.

Ilta vaihtui yöksi ja väsymys alkoi taas näkyä ja tuntua. Tapasin Robon ja Younghwan, joiden kanssa katselin päälavan kaksi viimeistä bändiä. Koko tapahtumahan on saanut nimensä päälavan takaa nousevasta aamuauringosta. Kyllä se aurinko sieltä nousikin, mutta ei varsinaisesti sokaissut säteillään, sillä pilvinen sää jatkui yhä. Erittäin väsyneinä palasimme sitten aamukuudelta teltalle nukkumaan.

Seuraavana päivänä piti alueelta poistua ennen kahtatoista, joten kymmeneltä heräsimme ja aloimme pakata kamoja ja purkaa telttaa. Paluumatkalla hieman pelotti, sillä kuskimmekin oli taatusti ainakin lähes yhtä väsynyt kuin minä. Sopivilla tauoilla ja kahvinjuonnilla siitäkin kyllä selvittiin. Kitaamiin päästyämme kävimme vielä syömässä kiinalaisessa. Ilta kahdeksalta olin asuntolalla.

Rising Sun Rock Festival 2005 oli parilla sanalla kuvattuna massiivinen ja toimiva. Vaikka tapahtuma oli reilusti suomalaisia festareita isompi, oli kaikki tapahtumaan liittyvä hoidettu lähdes täydellisesti. Homma toimi. Ainoan pienen miinuksen voisin antaa vessoista. En kuitenkaan löydä moittimisen sanaa niiden laadusta, sillä vaikka vessat olivat japanilaistyylisiä, olivat ne taatusti puhtaampia kuin suomen festareilla, vaan niiden sijainnista. Festivaalialue oli niin iso, että mikäli alueen keskivaiheilla ollessaan tuli vessahätä, piti kävellä 10 minuuttia alueen jompaan kumpaan päähän vessaan päästäkseen.

Myös festivaalin alkoholipolitiikka poikkeaa Suomen festareista aika lailla. Alueelle ei saanut tuoda alkoholipitoista juomaa pulloissa tai tölkeissä, mutta muuten alkoholin tuomista ei oltu kielletty. Olutta siis sai tuoda (ja tuotiinkin) esimerkiksi 15 litran hanasäiliössä ja viiniä pahvipurkeissa. Alueella myös myytiin kaikkea alkoholipitoista, sisältäen viinit ja väkevät, ja sitä sai alueen sisällä juoda täysin vapaasti, mitään anniskelualueita ei ollut. Tämä siitä huolimatta, että festivaali oli avoin kaikenikäisille. Vapaasta alkoholipolitiikasta huolimatta ainut humalainen, jonka tapahtumassa näin oli ulkomaalainen. Japanilaiset olivat tosiaan tulleet festareille katsomaan bändejä. Itsekään en ollut missän vaiheessa edes humalassa, suurimman osan ajasta onnistuin pitämään yllä semmoista mukavaa parin oluen nousua.

Aika paljon aikaa vietin yksin, mutta se ei haitannut. Pääsin vapaasti kulkemaan omilla teilläni ja kuuntelemassa minua kiinnostavia yhtyeitä. Alussa luulin, että tapahtumassa ei juuri ulkkareita olisi, mutta pitkin tapahtumaa tutustuin lopulta useampaankin ulkkariin. 90% heistä oli englanninopettajia. Oli myös oikein mukava olla keskimäärin päätä muita pidempi, koko lavan näki aina ja selvästi. Kaikkiaan oikein hieno tapahtuma, nautin suuresti.

+12h

2005-08-18T07:34:00.000+03:00

Ymmärsinpä sitten väärin, lähdetäänkin kahdelta yöllä. Lallalaa.

Rising Sun Rock Festival 2005

2005-08-17T20:48:00.000+03:00

Lähdemmekin sitten jo huomenna tuonne festareille. En tiedä miksi, mutta lähdemme kuitenkin jo kahdelta iltapäivällä. Itse tapahtuma alkaa vasta perjantaina kolmelta. Muutenhan asialla ei olisi niin väliä, mutta nyt eletään Julian Japani-ajan viimeisiä päiviä, joten olisi kiva viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa.

Tapahtuman sivuilla listatuista 100 yhtyeestä tunnistan 5. Alueella kuitenkin on oma lavansa lähes kaikentyyppiselle musiikille, joten eiköhän sieltä jotain kuunneltavaakin löydy. Ja olenhan sentään japanilaisten, monia kertoja RSR:n kokeneiden, suorastaan veteraanien ja asiantuntijoiden matkassa.

Palaamme joskus sunnuntai-iltana. Se on Julian viimeinen ilta Japanissa, joten en ainakaan silloin vielä blogin ääreen ehdi. Nyt pitää varmaan mennä miettimään, että tarvitseeko sitä festareille mukaan muutakin kuin rahaa ja hyvän mielen.

Koivuhalolla takavasemmalta, osa 6

2005-08-17T20:27:00.000+03:00

Shimizu-san oli joskus aikaisemminkin kutsunut meidät syömään ja nyt viimeisellä kerralla hän uudisti kutsunsa. Maanantaina kävimme Mikan kanssa sopimassa päivän. Tapasimme seitsemältä hänen pubissaan.

Shimizu-san vei meidät ravintolaan, jossa meitä odotti sievästi katettu pöytä neljälle hengelle. Jokaiselle oli aseteltu lautanen, lasi, neljä haarukkaa, kaksi lusikkaa ja kaksi veistä. Tajusin heti, että olin t-paidassa, shortseissa ja sandaaleissani rankasti alipukeutunut kyseiseen paikkaan, mutta koska olimme ainoat asiakkaat, en antanut sen häiritä.

Illallinen alkoi luonnollisesti sherrypaukuilla. Siitä jatkettiin yhtä luonnollisesti sashimiin (kala oli nimeltään tai, englanniksi snapper tai sea bream, suomalaista nimeä en tiedä) ja kaviaariin ja edelleen hummeriin ja parsaan hyytelössä ja majoneesissa. Sitten söimme skotlantilaista lohta sipulin kera ennen pääruokaa, nautaa ja perunoita. Jälkiruoaksi oli juustoa.

Ruoat huuhdottiin alas ensin italialaisella valkoviinillä, sitten ranskalaisella punaviinillä ja tietenkin kukin ruokalaji tuotiin omalla lautasellaan, pieninä ja kauniina annoksina. Osasin sentään aloittaa uloimmista ottimista.

Ja oi hitto että oli hyvää. Söin juustoakin ensimmäistä kertaa varmaan kolmeen vuoteen, vaikka tiesinkin vatsani myöhemmin minulle siitä vihoittelevan. Ainut paistettu ruoka muuten oli pääruoka, ja sekin vain puolikypsää.

Sitten lähdimme cappucinoille italialaiseen ravintolaan. Joimme punaviiniä ja söimme parmalaista kinkkua, katkarapuja ja avokadoa sekä hummeria. Jälkiruoaksi oli mozzarellapizzaa. Ja kyllä ne cappucinotkin sieltä aikanaan tulivat.

Sitten kävimme parilla drinkillä jossain 50-luvun jenkkibaarissa ja jatkoimme sieltä laulamaan karaokea Shimizun omistaman rakennuksen pohjakerrokseen.

Ensimmäiset läksiäiset

2005-08-17T10:22:00.000+03:00

Äiti, älä lue tätä, kauhistelet vaan taas kuitenkin... :)

Eilen pidimme Mikan ja Julian kanssa viralliset läksiäiset. Monia oli kutsuttu (ja monia unohdettu kutsua) ja aika hyvin ihmisiä paikalle saapuikin. Alkamisajaksi oli ilmoitettu iltaseitsemän ja paikaksi asuntolan oleskeluhuone. Päivällä olimme käyneet ostamassa tarjottavia ja kuudelta aloimme valmistella huonetta ja ruokia.

Ensimmäiset vieraat saapuivat jo ennen seitsemää ja tunnin ajan heitä saapuikin sitten tasaiseen tahtiin lisää, myöhemmin illalla tietysti vielä yksittäisiä myöhäilijöitä. Koneeni ja laboratorion kaiuttimet tuottivat musiikkitaustan ja alkoholi hyvän tunnelman. Pileissä kävi illan aikana kahdeksan eri maan kansalaisia ja ihmiset tuntuivat viihtyvän.

Sitten heräsin omasta sängystäni ja kello oli kahdeksan aamulla. Minulla ei ole tainnut koskaan mennä muisti näin pahasti. Viimeinen asia, minkä muistin oli se, kun Rebekah lähti. Kameraa tutkimalla muistin vielä, että Yu oli saapunut paikalle myöhemmin. Ovea varovasti raottamalla huomasin, että tietokoneeni oli pakattu ja tuotu oven ulkopuolelle.

Jonkin ajan päästä uskaltauduin alakertaan katsomaan huonetta. Huoneessa oli siivooja pyyhkimässä lattiaa, mutta huomasi, että se oli siisti muutenkin. Joku oli siis siivonnut pileiden päätyttyä. Ostin automaatista pari pulloa mehua ja kumosin heti toisen, vaikka olo olikin ihan hyvä.

Yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta en saanut unta peläten, että olin tehnyt jotain noloa. Piti siis herättää Mika ja kysyä. Kuulemma olin vain jossain vaiheessa poistunut juhlapaikalta enkä ollut saapunut takaisin. Mikan kameran kuvista näki, että olin ollut paikalla vielä ainakin puoli kahdeltatoista. Pileet olivat jatkuneet aamuun asti, Julia oli tanssinut pöydällä ja loputa hänetkin oli kannettu kotiinsa. Mika, Robo ja Ryouta olivat siivonneet muiden lähdettyä.

Sain rauhan omatunnolleni ja nukuin pahimman krapulan pois.

Maanjäristys

2005-08-16T09:14:00.000+03:00

"Täh, onko täällä muka taas ollu joku järistys?"

Minä en siis taaskaan huomannut mitään. Suuriakin maanjäristyksiä voi olla vaikea huomata, jos kävelee tai ylipäätään on seisaallaan. Minä olin järistyksen aikaan suihkussa.

Ja olihan se järistyksen keskuskin aika kaukana täältä. Suomessa järistystä on näemmä uutisoitu Pohjois-Japanissa sattuneeksi, mutta sehän oli vain jossain tuolla Honshun saaren pohjoisosissa. On se tosin ennenkin jo tiedostettu, että Hokkaido ei ole osa Japania.

Sen sijaan minä kyllä heräsin joskus aamulla (olisikohan ollut yhdeksän aikoihin) siihen, että sänkyni tärisi. Se oli joko maanjäristys tai poltergeist.

Teinipileet

2005-08-15T09:13:00.000+03:00

Eipä sitä oikein mulla sanalla voi kuvata. Japanilaiset käyttäytyivät kuin teinit. Yksi oli vessassa oksentamassa ja itkemässä omaa surkeuttaan. Yksi oli pelle ja esiintyi koko ajan. Yksi oli huolehtivainen kaveri, joka koko ajan katsoi vessassa nukkuvan perään, toinen vahti, etteivät japanilaiset innostuksissan liikaa Julian kimppuun hyökkää. Niin kuin hän ei osaisi puoliaan pitää.

Alkuillasta vielä kaikki oli tietenkin hyvin, mutta kun ruoan päälle alettiin juomaan vodkapaukkuja, alkoivat japanilaiset yksitellen tipahdella. Loppuillasta tolpillaan olleet tunnustivatkin sitten yksitellen rakkauttaan Julialle, joka oli koko illan täyden palvonnan kohteena.

Krapulan takia oma juomatahtini oli muita hitaampi ja tyydyinkin enemmän vain seuraamaan tapahtumia sivusta ja tarkkailemaan. Ja nauramaan. Nautin.

Koivuhalolla takavasemmalta, osa 5

2005-08-14T12:13:00.000+03:00

Lauantai-ilta, eikä minulla ollut mitään erityisiä suunnitelmia, joten lähdin leffaan. Leffan jälkeenkään ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia, joten ostin oluen ja istuin Kitamin keskusaukiolle tarkkailemaan ihmisiä. Näin ensimmäistä kertaa Kitamin yöelämää kunnolla, yleensä olen mennyt suoraan baariin tai mihin rakennukseen nyt kulloinkin olen ollut menossa.

Näin kuinka miehet yrittivät iskeä naisia ja kuinka naiset yrittivät iskeä miehiä. Näin kuinka jotkut onnistuivat saamaan vastakkaisen sukupuolen edustajan mukaansa. Näin kuinka ystävät tapasivat toisiaan ja nauttivat illasta. Yllätyksekseni näin myös, kuinka jotkut istuskelivat jalkakäytävillä ja aukiolla. Olen tähän asti luullut, että sitä ei täällä tapahdu, ainakaan samassa mittakaavassa kuin Suomessa.

Kolmatta olutta juodessani tuli Shimizu-san ulos, huomasi minut ja kutsui mukaansa. Ja taas Suomi-poikaa vietiin. Kun hän oli kestinyt minua tarpeeksi, sain vapautuksen palveluksesta. Kävin kaupasta vielä yhden oluen ja törmäsin aukiolla nuorisojoukkoon. Siinä sitten istuinkin heidän seurassaan aamunsarastuksen yli ennen kuin lopulta piti polkea takaisin asuntolalle nukkumaan.

Yritin päästä krapulasta eroon nukkumalla neljään ja aika hyvin siinä onnistuinkin. Vähän tosin vielä kädet tärisevät. Kohta pitäisi mennä Julialle jonkinlaisiin pileisiin. Kutsussa sanottiin, että minun pitäisi olla paikalla ajoissa, että voidaan juoda vodkaa ennen kuin heikkopäiset japanilaiset saapuvat paikalle. En tiedä kykenenkö.

Katamari Damacy

2005-08-13T08:26:00.000+03:00

Eilen kävimme ensin syömässä, sitten keilaamassa ja loppuillan vietimme Hiden (Yun poikaystävä) kämpillä videopelejä pelaillen. Hidellä ja hänen kämppiksillään on asunnossaan yksi huone omistettu pelaamiselle, huoneessa on pari sohvaa, pöytä, PlayStation 2 ja jumalattoman iso televisio.

Pelasimme illan aikana mm. Taiko: Drum Masteria ja Time Crisis II:a, molempia luonnollisesti asiaankuuluvilla ohjaimilla. Pelasimme myös jotain peliä, jossa neljä pelaajaa pystyi samaan aikaan kilpailemaan erilaisissa minipeleissä. Illan, ja todennäköisesti myös tähänastisen elämäni, oudoin peli oli kuitenkin Katamari Damacy (japaniksi).

Kuningas, jolla on punainen iho, muttei housuja, antaa pienelle hiiren näköiselle otukselle tehtävän ja tarrapallon. Otus alkaa pyörittämään tarrapalloa edessään. Ensin tarrapalloon tarttuu vain pienimmät esineet, kuten roskat. Vähitellen pallo kuitenkin kasvaa ja yhä isommat esineet alkavat tarttua siihen. Ensin koirat, sitten postilaatikot ja polkupyörät, ihmiset, autot, puut ja lopulta pilvenpiirtäjät, pilvet ja saaret.

Siinäpä se peli sitten oikeastaan onkin. Pieni hiiri pyörittää erilaisissa kentissä tarrapalloa, joka koko ajan kasvaa ja kerää yhä isompia asioita itseensä. Kuulostaa järjettömältä ja sitä se ehdottomasti onkin. Mutta ah-niin-hulvatonta. Nauroin lähes koko pelin ajan, ja minä en edes itse sitä pelannut, katsoin vain vierestä. Ei moista peliä voi keksiä kuin japanilainen mielikuvitus.

Jos minä joskus ostan PlayStation 2:n, hankin kyllä ehdottomasti Katamari Damacynkin.

Oikaisu

2005-08-12T13:35:00.000+03:00

Kun sitä nyt niin monet ovat kyselleet, niin kyllä minä hieman paremmin voin kuin mitä nuo edelliset entryni ovat antaneet ymmärtää. En ole oikeasti mitenkään erityisen masentunut, hieman haikea on mieli kyllä.

Ja tekemistäkin olen joka illaksi keksinyt. Toissailta vietettiin Itoron luona elokuvien merkeissä, eilen kävin Hiroshin kanssa peliluolassa ja loppuilta menikin mukavasti täällä laboratoriossa ryypiskellessä. Tänään menen Yun ja hänen poikaystävänsä kanssa jonnekin, todennäköisesti keilaamaan tai karaokeen.

Kelitkin ovat edelleen aivan loistavat, tänäänkin oli taas yli 30 astetta lämmintä. Kesä ei ole ihan heti täällä loppumassa. Viime yönä oli tosin taas vaikeaa nukkua tuon kuumuuden takia.

Joten, kyllä minä näistä viimeisistä päivistä nautin. :)

Osoitteenmuutos

2005-08-10T13:03:00.000+03:00

Voisin melkein tehdä osoitteenmuutoksen tänne laboratorioon. Nykyään käyn asuntolalla vain nukkumassa, konettakin pidän täällä koko ajan enkä raahaa sitä edestakaisin. Huoneeni ahdistaa muutenkin kuin kuumuutensa takia. Ei sitä ole viitsinyt laittaa viihtyisäksi, kun kuitenkin "on täällä vain niin vähän aikaa". No, tässä vaiheessa se onkin jo ihan sama sitten.

Ja tänään olen sentään saanut jotain jopa aikaankin. Perjantaina palautettavaa raporttia olen tehnyt jo noin puolet. Homma ei ole vaikea missään nimessä, ehkä jopa liian mekaanista, että se jaksaisi sen kummemmin kiinnostaa. Vastaan kymmeneen tietoliikenneverkkoja käsittelevään tenttitehtävään, joista viimeinen on "Kerro tuntemuksistasi luennoista, yliopistosta ja elämästä Japanissa". Kun huomenna saan tämän valmiiksi, voin viimein nauttia täysillä kesälomasta. Eli istua laboratoriossa irkkaamassa.

Tänään menen Julian kanssa Itoron luokse katsomaan 24 ja Tru Calling -sarjoja. Jos ensi yönä saisi nukuttua viimeiset univelat pois.

Lähtötunnelmia

2005-08-09T19:03:00.000+03:00

Julia palaa puolaan kahden viikon päästä ja minä lähden Kitamista kolmen viikon päästä. Olen kyllä sen viimeisenkin viikon Japanissa, ensin Sapporossa ja sitten Tokiossa, mutta samaa paluumatkaa se kuitenkin jo on. Mika palaa suomeen reilun viikon minun jälkeen.

Vaikka kukaan ei sitä myönnä, näkyy lähtemisen haikeus jo meissä kaikissa. Emme puhu asiasta, emme edes tahdo ajatella sitä, mutta niin se vain on, että kahden viikon päästä alkaa loppu. Me olemme kolmestaan viettäneet eniten aikaa toistemme seurassa ja luonnollisesti ystävystyneetkin siinä sivussa. Mikaa nyt sentään voi vielä nähdä Suomessakin, mutta Puolaan ei ihan joka viikko sitten matkustetakaan.

Kai sitä alitajuntaisesti yrittää nauttia näistä viimeisistä päivistä ja viettää aikaa tutulla porukalla vielä kun siihen on mahdollisuus. Maanantaina kävimme Rebekahilla lisättynä ensin keilaamassa ja sitten istumassa puistossa jutellen. Illalla vuokrasimme pari leffaa ja katsoimme ne. Tänään katsoimme jälleen leffoja.

Onneksi sentään on loma ja pystyy tekemään mitä kulloinkin tahtoo. Se yksi raportti pitäisi väsätä, mutta ei sillä niin kiire vielä ole. Mika lähtee huomenna Sapporoon, mutta minä en tässä mielentilassa jaksa sitä kaikkea mikä siihen liittyisi, joten jään tänne päivittelemään päivien hupenemista. Ja kurssejakin pitäisi katella ja kaikkea.

Daisetsuzan

2005-08-09T09:09:00.000+03:00

Sunnuntaina nousimme (jälleen kuusi henkeä, tosin kaksi oli vaihtunut) jälleen autoon ja suuntasimme tällä kertaa länteen, kohti Daisetsuzanin kansallispuistoa. Kitamiin saapuessani olin kulkenut tuon puiston läpi bussissa, pimenevässä illassa ja lumisateessa, joten nyt pääsin näkemään sen kesän loistossaan. Ainakin osittain.

Menomatkalla sää oli vielä ihan hyvä, aurinko paistoi ainakin osan aikaa ja vuoristomaisema hehkui. Kansallispuiston turistikylään päästyämme alkoi näyttämään jo hieman synkemmältä, mutta ei kuitenkaan liian uhkaavalta. Säätiedotus oli puhunut sateen mahdollisuudesta, mutta ei sitä varmaksi luvannut.

Nousimme köysiradalla noin 1300 metriin, missä oli vielä ihan kirkasta. Kävelimme pari sataa metriä tuolihissille ja nousimme vielä noin 300 metriä ylemmäs. Tuolihissin yläpäässä oli sumua niin, että maisemaa ei 50 metriä pidemmälle nähnyt. Ja olimmehan jo tulleet näin pitkälle, joten miksipä emme jatkaisi ylös asti.

Viimeinen noin 300 metrin etappi huipulle kulki 1,7 kilometrin mittaista, kivikkoista polkua pitkin. Välillä tuuli siirteli sumupilviä niin, että näki vilahduksia viereisistä huipuista, mutta pääasiassa kovin pitkälle ei nähnyt. Kameranikin takkuili (ilmoitti, että akku on lopussa, vaikka ei ollut, lieköhän kosteudella ollut vaikutusta) niin, että jätin suosiolla kuvien ottamisen vähemmälle ja keskityin olemaan rikkomatta koipiani siinä kivikossa.

Kyllä se kiipeäminen ihan liikunnasta kävi. Paitani oli pian hiestä märkä ja juomataukoja piti pitää tasaisin välein. Vastaan tulleet japanilaiset, joilla oli goretex-puvut, vaelluskengät ja ainakin viikon muonat repussaan, saivat jälleen päivitellä hulluja ulkomaalaisia, jotka lähtevät kiipeämään vuorelle sandaaleissa, shortseissa ja t-paidoissa. Näytimme enemmän siltä, että olisimme rannalle menossa kuin siltä, että kiipeäisimme vajaan kahden kilometrin korkeudessa vuorella.

Lopulta se huippukin saavutettiin ja vaikka maisemia ei juuri nähnytkään, tuntui hienolta olla 1984 metrin korkeudessa, ainakin osan matkasta itse sinne kiivenneenä. Huipulla kuitenkin tunnetusti tuulee, joten märkä t-paitani alkoi kovin pian osoittautua liian heppoiseksi vaatetukseksi kekkuloida siellä kukkuloilla, joten piti aloittaa paluu takaisin sivistykseen.

Jalat olivat väsyneet jo noususta ja vaikka laskeuduttaessa hieman eri lihaksia käytetäänkin, tärisivät jalat aina, kun pysähtyi paikalleen. Laskeutuminen olikin enemmän loikkimista kuin rauhallista kävelyä. Ehjinä alas kuitenkin pääsimme. Jatkoimme laskeutumista hisseillä ja turistikylässä etsimme onsenin.

Tuntui lähes taivaalliselta istua väsyneenä yli sata-asteisessa saunassa, vaikka vettä ei tietenkään saanut kiukaalle heittää. "Järveenkin" pääsin pulahtamaan, sillä kylpylässä oli myös kylmävesiallas. Totaalisen raukeuden tilan täydensi vielä kylvyn jälkeen aulassa nautittu olut.

Ilta oli vasta nuori ja koska muutakaan tekemistä emme keksineet, lähdimme reilun tunnin ajomatkan päähän Asahikawaan syömään. Perille päästyämme kesti kauan löytää oikea ravintola, mutta lopulta, kaupunginosaa vaihdettuamme, pääsimme kuin pääsimmekin nauttimaan herkullista okonomiyakia. Söimme rauhassa ja eri makuvaihtoehtoja kokeillen.

Sitten olikin jäljellä enää paluu. Vajaa kolme tuntia autossa istuen ja 80-luvun rakkauslauluja (kiitos Jamalin CD-valikoiman) kuunnellen saa kenet tahansa herkälle tuulelle ja ajatukset alkoivat harhailla jo kuukauden päässä siintävässä paluussa. Pitää vain yrittää tyrkätä moiset ajatukset vielä sivuun ja keskittyä nauttimaan viimeisistä hetkistä.

Shiretoko

2005-08-08T13:25:00.000+03:00

Perjantaina Julia kysyi tahtoisinko viikonloppuna lähteä hänen ja muutaman japanilaisen kanssa kiertämään vuokra-autolla lähistön kansallispuistoja. Kun puistot vielä sattuivat olemaan ne, missä en ole vielä (läpiajoa lukuunottamatta) käynyt, niin mikäpäs siinä.

Lauantaiaamuna nousimme (kuusi henkeä) Toyota-perheautoon ja suuntasimme kohti Hokkaidon itäkärkeä ja Shiretokon kansallispuistoa, joka on vasta lisätty UNESCO:n maailmanperintölistalle. Valitsimme maisemareitin Abashirin kautta, joten aikaakin kului pysähdyksineen melkein kolme tuntia.

Liekö uudella, kohennetulla statuksella vaikutusta asiaan, mutta perille asti emme omalla autolla voineet ajaa, vaan auto piti pysäköidä muiden joukkoon jonkinlaisen toimistokompleksin lähistölle ja jatkaa sieltä bussilla eteenpäin. Menopaluu muutaman kilometrin päähän joelle maksoi 1200 jeniä. Kyllä sen näin jälkikäteen pohtien mielellään maksaisi uudelleenkin joskus, vaikka silloin ei vielä oikein määränpäässä odottavasta ollutkaan tietoa.

Jossain tulivuoren uumenissa on lähde, josta pulppusi rikkipitoista vettä. Vesi valuu yleensä alaspäin ja matkatessaan vuosien ajan samaa uraa merelle, oli se vienyt mennessään enimmät maa-ainekset jättäen jäljelle vain kalliota ja kiviä. Siinä sitten kävelimme, kipusimme ja taiteilimme liukasta vuoristopuronpohjaa muutama sata metriä ylemmäs pienelle kuopalle, jossa oli vettä niin paljon, että siinä pystyi kylpemäänkin.

Vesi oli oikein mukavan lämmintä, ei liian kuumaa, joten altaassa oli mukava loikoilla jokunen hetki katsellen ylempänä vuoren rinteillä koloista nousevia savupilviä ennen vääjäämätöntä paluuta. Paluu oli tietenkin vähemmän rasittava, mutta enemmän vaikea. Alashan nyt aina pääsee, mutta ei sitä suotta tahtonut punata sitä kaunista puroa verellään. Huomasin kuitenkin jo nousun aikana, että sandaalini pitivät erittäin hyvin niissä kohdissa, mitkä ovat kokonaan veden alla, kun taas kuivissa tai vain kosteissa kohdissa lipsumisvaara oli ilmeinen.

Nousimme paluubussiin ja jatkoimme toimistokompleksilta omalla autolla alemmas meren rannalle, jossa nousimme, lounaat syötyämme ja muutamat kivet mereen nakattuamme, laivaan, joka sitten seilasi rantaa seuraten ja kalastajien verkkoja väistellen aina tuolle edelliselle purolle asti. Käännös ympäri ja samaa reittiä takaisin.

Viis siitä, että mitä elikoita ja kasveja niemellä kasvaa, minusta moinen maisema kelpaisi jo sellaisenaan kansallispuistoksi. Tietysti mielipiteeni ovat varmasti aika puolueellisia, minähän kun en ole ennen tätä japaninreissua oikeaa merta nähnyt ja vuoristoakin vain muutaman tunnin ajan aikoinaan junalla Salzburgista Zürichiin matkatessani. En usko, että kyllästyisin näihin Hokkaidon maisemiin kovinkaan pian.

Laivareissun jälkeen kävimme ottamassa auringonlaskukuvat Shiretokon solassa ja palasimme samaiseen rantakaupunkiin syömään kalliissa ja hieman huonolaatuisessa kaitensushi-paikassa (kaitensushi on siis sitä liukuhihnasushia). Sitten ajoimme takaisin Kitamiin, tällä kertaa hieman suorempaa tietä. Takaisin asuntolalla olin kymmeneltä ja nukkumassa jo ennen yhtätoista.

Japanin kesä

2005-08-05T08:28:00.000+03:00

Eihän tätä voi kuin rakastaa. Pari päivää on täällä Kitamissakin nyt ollut kuumaa ja kosteaa ja tänään on jo niin kuuma, että heinäsirkatkaan eivät oikein jaksa pomppia tiellä alta pois. Kohta menen Julian kanssa uimahallille, joka on kuulemma nykyään mukavan viileä. Täällä kun ei niitä järviäkään oikein ole.

Nukkuminen on tosin välillä hieman tuskaista.

Kesäleiri

2005-08-03T06:18:00.000+03:00

Perjantaiaamuna otimme bussin rautatieasemalle ja nousimme Sapporon junaan. Alkumatkasta juna kulki vuoristossa metsän keskellä, joten kovin paljoa ei ikkunasta näkynyt. Loppumatkasta kuljimme pitkässä laaksossa, jonka puut kasvoivat vinoon jatkuvan tuulen takia.

Sapporossa vaihdoimme junaa ja Chitosen lentokentällä tapasimme muut päivää aikaisemmin matkustavat ja nousimme lentokoneeseen. Lento Akitaan oli lyhyt, edes lehteä ei ehtinyt kokonaan lukea (ei artikkelia Suomen koulutusjärjestelmän ylivertaisuudesta).

Akitan lentokentän terminaalista ulos astuessa huomasi taas selkeästi olevansa Honshulla. Vastaan puski jälleen kuuma ja kostea ilma, joskaan ei tietenkään yhtä painostava kuin etelämmässä. Bussi kulki suoraan lentokentältä leirikeskukseen, joten en nähnyt Akitasta juuri muuta kuin vuoristomaisemaa. Se olikin kyllä sitten kaunista. Tiet olivat pieniä ja mutkittelevia ja ympäröivät vuorenrinteet kovin viidakkomaisten puiden peitossa. Sademetsämaisuutta lisäsi vielä se, että kaikkialla oli pientä usvaa.

Perillä jakauduimme huoneisiin, tytöt omaansa ja pojat toiseen, ja kävimme peseytymässä. Illalle ei ollut mitään ohjelmaa, joten vietimme muutaman hetken lähinnä jutellen ennen kuin painuimme pehkuihin.

Seuraavana aamuna oli herätys kello 7. Aamiainen kello 7:30 ja sen jälkeen tunti odottelua. Koko tilanne vaikutti jotenkin oudolta armeijan ja seurakunnan kesäleirin risteymältä. Olipahan sentään aikaa tutustua ihmisiin paremmin. Kävimme kiertämässä yhden monista leirikeskukselta lähtevistä vaellusreiteistä. Matka ei sinällään ollut kovin pitkä, mutta kuumuus ja korkeuserot hidastivat kummasti kulkua. Ennen puoltapäivää otimme vastaan joukon uusia leiriläisiä ja keskipäivällä söimme lounaan. Sitten olikin taas jokunen hetki odottelua ennen viimeisten leiriläisten saapumista ja tapahtuman virallista alkua.

Kaikkiaan reilu 60 vaihto-opiskelijaa ja japanilaista pakkautuivat yhteen huoneeseen kuuntelemaan avaispuheita ja yleisiä leirin järjestelyjä. Minusta alkoi yhä varmemmin tuntua siltä, että olin väärässä porukassa. Kaikki muut tuntuivat käsittävän kaiken kerrotun täysin, kun minä ymmärsin vain sanan sieltä ja toisen täältä. Orientaatiota seuranneen oudon pelin aikana minun oli viimein myönnettävä tosiasia: en osaa japania. Olin täysin pihalla kaikesta ennen kuin asia selitettiin minulle vähintään kolme kertaa eri sanoin. Koko pelin ideankin tajusin vasta itse pelin jälkeen; sen oli tarkoitus simuloida kulttuurishokkia. Hyvin se ainakin minun kohdallani toimi, joskin täysin tarkoitetunvastaisella tavalla.

Sitten syötiin illallista ja pelattiin leikkimielisiä pelejä leirikeskuksen liikuntasalissa ennen kuin jakauduttiin ryhmiin, joissa tulisimme viettämään suurimman osan jäljelläolevasta ohjatun toiminnan ajasta. Tutustuimme ryhmässä toisiimme hieman paremmin, kävimme välillä kylvyssä/suihkussa ja jatkoimme jälleen keskustelua. Iltavahvuuslaskennan jälkeen julistettiin käytävilläliikkumiskielto klo 22, joten hetken huoneessa lorvittuamme menimme jälleen nukkumaan.

Aamulla kello 7:10 kokoonnuimme leirikeskuksen eteen ja jumppsimme ala-asteikäisille tarkoitetun aamujumpan. Sitten aamupala ja ryhmäkuvan ottaminen. Aamupäivä vietettiin sekalaisissa ryhmissä oman mielenkiinnon mukaan. Itse kävin ensin kaivamassa oikeita, kuulemma 15 miljoonaa vuotta vanhoja fossiileja läheisestä vuorenrinteestä. Kyllä sieltä kaksi simpukkaa löytyikin ja sain ne jopa ehjinä tänne Kitamiin asti. Toivottavasti ne kestävät vielä kuljetuksen Suomeenkin. Ehdin käydä suihkussakin ennen 4 ruudun sarjakuvastripin piirtämistä ja ruokailua.

Lounaan jälkeen keskustelimme ensin hieman omissa ryhmissä, sitten sekoittuen keskustelunaiheittain, minkä jälkeen jälleen omissa ryhmissä jatkaen. Meidän ryhmä kuitenkin päätti keskustelun sijaan viettää aikaa hieman vapaammin, joten pelasimme erilaisia pelejä. Ryhmän mongolialainen opetti paikallisen pelin ja minä läpsyn. Tuntui olevan ensi kertaa pelanneille tarpeeksi vaikea peli ilman alkoholin aiheuttamaa lisäkerrointakin. Kuulemma oli myös kovin mukavaa.

Sitten ruokailimme jälleen. Illan pimentyessä siirryimme pihalle nuoriopaikalle. Tuli sytytettiin ja sitä ihasteltiin. Pimeäntulon jälkeen kävimme muka-jännittävällä kierroksella pimeässä metsässä ja takaisin nuotiolle löydettyämme tanssimme iloisen voitontanssin. Monta kertaa. Suihkujen jälkeen olinkin sitten loppuilta vapaata.

Ensimmäisen tunnin illasta käytin palautelomakkeen täyttämiseen. Täytettäviä (ympyröi oikea vaihtoehto) kohtia oli neljä, mutta koska lomake oli täynnä tuntemattomia kanji-merkkejä, kului minulla aikaa reilusti muita enemmän. Jossain vaiheessa iltaa kuulimme, että tänä yönä ei iltavahvuuslaskennan jälkeen olisikaan käytävilläliikkumiskieltoa ja tahtoessaan saisi valvoa vaikka koko yön.

En minä sitä siinä vaiheessa vielä mitenkään suunnitellut, mutta niin siinä sitten kuitenkin kävi. Ensin ryhmämme jäsenet kirjoittivat kukin toisilleen jäähyväisviestejä ja sen jälkeen liityimme yleiseen yhteystietojen vaihtoon. Kaikkien huoneiden ovet olivat auki ja ihmiset istuskelivat niissä pienissä tai suuremmissa ryhmissä välillä ryhmää tai huonetta vaihtaen. Itse vietin alkuosan yöstä yhdessä ja samassa huoneessa jutellen aina huoneeseen eksyneiden kanssa. Kun huoneen oikeat asukkat viimein tahtoivat nukkumaan joskus neljän maissa, tuli minunkin viimein poistua sieltä.

Kävin hetken aikaa tylsistymässä yhdessä huoneessa, jossa ei keskustelua juuri ollut ja olin jo menossa nukkumaan, kun satuin eksymään samaan aikaan (eli päivää suurinta osaa aikaisemmin) leirille tulleiden tyttöjen huoneeseen, jossa vietinkin sitten loppuyön. Ensin keskustelin tulevaisuudesta, avioliitosta sekä länsimaiden ja Aasian maiden kulttuurieroista parin kiinalaisen ja yhden japanilaisen kanssa ja kun he painuivat yöpuulle, opetin vielä hereillä olleille Neekerin, jota pelasimmekin sitten loppuajan.

Aamupalan lähestyessä sallimme tytöille heräämis- ja vaatteidenvaihtorauhan ja kömmin omaan huoneeseen. Aamupalan jälkeen piti huoneet siivota ja viedä petivaatteet pyykkiin. Yhdeksältä alkoi paneelikeskustelu, jonka aikana kirjoitin tuon edellä olleen tajunnanvirran. Sitten suurimmalla osalla olikin jäljellä enää päätöstilaisuus, lounas ja paluu koteihin. Minä, Mika, Choi ja pari ohjaajaa jäimme vielä yhdeksi yöksi leirikeskukseen.

Mukava tapahtuma se kaikkiaan oli, joskin hieman lyhyt. Ei ihmisiin nyt oikein kunnolla ehdi vajaassa kolmessa päivässä tutustua, varsinkaan jos niitä on se päälle 60. Hyvä alku se monille kuitenkin on ja jos minäkin olisin jäämässä Japaniin vielä hieman pidemmäksi aikaa, voisi hyviäkin ystävyyssuhteita vielä niistä kehittyä. Nyt kaikki on sähköpostin varassa ja kohdallani se on osoittautunut aika heikoksi yhteydenpitotavaksi. Parilta henkilöltä viestejä kuitenkin oli jo tuossa yhden päivän aikana tullut. Tilaisuuden tullen menisin kyllä ehdottomasti uudestaan vastaavanlaiselle leirille.

TAJUNNANVIRTAA, sitä oikeaa sellaista.

2005-08-02T20:21:00.000+03:00

Nukahtelen välillä, joten voipi tulla aika mielenkiintoista tekstiä. いいはしめた。 Ja ajatus jatkaa kulkuaan vuorenrinteeltä toisell. Kaivanut. Hullua, mutta niin kivaa, kun vain pitää olla kääntämättä oikealle liputti ehkä mie kohta nuokun tai pilkin liikaa ohjaajienkin mielestä. naapurihan se siinä gekkon do suru. En ymmärrä mitään mieltä tuolla puhutaan ja täällä pitäisi äänestää ja kaikkea.

Kappaleenvaihto kävi puheessakin. Ja kohtapa tästä sitten voikin nuokahdella kai jonnekin mu puhuipa Choi sitten hieman ulkomaalaisten ja japanilaisten ihmissuhteista. Ja ne saa rahaa telkkarissa. Vielä 7 minuuttia. Tässä tilassa kun ei muista mitään edes edellisestä lauseesta, voisi olla kiva kirjoittaa oikea kirje. Tai kirja. Mikki ei toimi. Ihmiset nauraa, enkä tiedä mille (jotain mitä joku sanoi bussin ulkopuolella. Teltta ja läpiveto. Kas, paperikin loppuu kohta, ja vuoronvaihto, ehkäpä päällikköä joka polttaa rauhanpiippua. Tossoli pilvi. Jaa, mikki kiertää, toivottavasti en sitä saa. Nyt toi korealainen tyttö innostui.

Päivitystiedonanto

2005-08-02T19:52:00.000+03:00

Olen jälleen palannut hengissä ja jotensakin hyvissä voimissa Kitamiin, mutta muiden blogien lukeminen, sähköpostit ja yleinen ihmisten kanssa verkoitse tapahtunut viestiminen veivät jälleen tauon jälkeen kovin paljon aikaa, joten joudun siirtämään (huomiseen, noin 7 tunnin päästä olevaan tenttiin vedoten) pidemmän ja tarkemman tapahtumainkulkuselostuksen tekemisen myöhempään ajankohtaan.

Sillä välin voitte olla lukematta seuraavaa entryäni, jonka tuon julki nyt siksi, että tahdon kirjoittaa sen muistiin vielä, kun pystyn edes jollain tavalla saamaan selvää silloisesta käsialastani. Ollessanne lukematta seuraavaa tekstiä, voitte olla ottamatta huomioon sitä, että se ei ole kirjoitettu koko yön valvoneena ja seuraavana päivänä sinällään mielenkiintoista, mutta japaniksi tapahtunutta paneelikeskustelua seuraten.

Akita

2005-07-28T09:35:00.000+03:00

Lähdemme Mikan ja korealaisen Choin kanssa huomenna Akitaan. Akita on Honshun saaren pohjoisosan länsirannikolla oleva prefektuuri ja kaupunki. JASSO (Japan Student Services Organization) järjestää siellä tapahtuman, johon on kutsuttu vaihto-opiskelijoita eri puolilta maata.

Tapahtuman tarkoituksena on tutustuttaa vaihto-opiskelijoita toisiinsa ja toistensa kulttuureihin. Muutapa en siitä sitten oikeastaan tiedäkään, mutta kun kerta 3400 jenillä pääsee käymään Akitassa ja saa vielä täysihoidonkin, niin mikäs siinä.

Matkustusmukavuusteknisistä syistä lähdemme reissuun päivää ennen tapahtuman alkua ja palaamme sen loppumisen jälkeisenä päivänä. Meidän ei siten tarvitse matkustaa yöllä ja saamme perillä kunnon yöunet sekä enemmän vapaa-aikaa. Palaamme 2.8., joten blogikin varmaan hiljenee jälleen muutamaksi päiväksi.

Matkan käytännönjärjestelyistä kertoneessa kirjeessä muuten oli jälleen osoitus siitä miten japanilaisia yliopisto-opiskelijoita kohdellaan kuin lapsia. Mukaan otettavien varusteiden listassa oli lueteltu kaikki elämiseen liittyvä pyjamasta pesuvälineisiin. Aivan kuin parikymppinen mies tai nainen ei itse osaisi ottaa vaihto-alusvaatteita mukaan muutaman päivän reissulle. Tosin, tämmöisessä hyysäysyhteiskunnassa koko elämänsä kasvanut ei välttämättä osaisikaan.

Byrokratiaa

2005-07-27T10:00:00.000+03:00

Kitamin kaupungilta on tässä kuukausien aikana tipahdellut tasaiseen tahtiin kirjeitä, joiden sisällöstä minulla ei ole ollut pienintäkään käsitystä. Viimeisimpänä tuli jonkin sortin lasku. Mika sitten kysyi Michikolta, että mikä se oikein on ja pienen selvittelyn jälkeen selvisi, että se on lasku niille ulkomaalaisille, jotka ovat maassa yli puoli vuotta.

Ilmeisesti olimme, luonnollisesti sitä tiedostamatta, ilmoittaneet muukalaisiksi rekisteröitymisen yhteydessä olevamme maassa vuoden. Olimme vain täyttäneet rekisteröitymislomakkeen meille annettujen (huonojen) englanninkielisten ohjeiden mukaan ja "sattumalta" meidän oletettu maastapoistumisaika oli sama, kuin viisumeissamme oleva viimeinen voimassaolopäivä. Kaikki tulleet kirjeet liittyivät tavalla tai toisella siihen, että kaupunki on koko ajan olettanut meidän olevan täällä vuoden.

Tänään kävimme sitten Michikon kanssa kaupungintalolla istumassa puoli tuntia samalla, kun joku setä säntäili sinne ja tänne selvitellen asiaa. Lopputuloksena tietomme sitten ilmeisesti oikaistiin ja meiltä otettiin sairaalakortit pois.

On se vaan kumma miten täällä oletetaan, että kaikki osaavat japania täydellisesti (vaikka japanilaiset itsekään eivät osaa kaikkia virallisia tekstejä lukea) ja moiset, jotensakin tärkeät paperit lähetetään ulkomaalaisille vain japaninkielisinä.

Banyan

2005-07-26T15:29:00.000+03:00

Tänään keskustassa tapaamani, Hokkaidon ympäri pyöräilevä amerikkalainen englanninopettaja sanoi, että joutuu ehkä jäämään Kitamiin päiväksi tai pariksi sen taifuunin takia. "Minkä taifuunin?", ihmettelin, mutta vain itsekseni.

Irkkiin päästyäni alkoivat kaveritkin kommentoimaan taifuunista, joten pitihän se tarkistaa. On sieltä tosiaan taifuuni tulossa, on jopa Honshun edustalle jo ehtinytkin. Ennusteen mukaan olisi jatkamassa tänne pohjoisemmaksikin. Onkin ollut hieman outoa keliä tässä eilen ja tänään.

Koulu päättyi

2005-07-25T11:26:00.000+03:00

Tarkemmin sanottuna luennot. Japanilaiset ahertavat tenttien ja raporttien kanssa, mutta minulla ei niitäkään ole tiedossa kuin yksi enää. Tänään oli Javan tentti, johon meni aikaa ehkä puoli tuntia. Paperini nähtyään opettaja sanoi "Tee mitä lystäät", kun taas muut jäivät luokkan vielä opettelemaan jotain.

Matemaatiikan tentin aikaan olen Akitassa, samoin verkkokurssin tentti jää reissun alle. Verkkokurssin opettaja mainitsi alkukurssista jotain jostain raportista, mutta enpä ole siitä sen jälkeen mitään kuullut. Tekoälyn tentti (johon saa ottaa kirjan ja muistiinpanot mukaan) on heti Akita-reissun jälkeisenä päivänä ja siinäpä se sitten olisikin.

Ellei nyt jotain vielä ilmaannu, on minulla edessä siis reilu kuukausi vapaa-aikaa, jonka rikkoo vain pari satunnaista reissua pois Kitamista. Toivottavasti ei käy aika pitkäksi. Vaan itsestähän sekin on lähinnä kiinni.

Voisin tässä vielä mutista jotain Japanin yliopisto-opiskelujen käsittämättömästä helppoudesta, mutta en jaksa, joten tyydyn vain ihmettelemään, että mihin ne nuoret sitten muka oikein hajoilevat.

Paluu

2005-07-25T10:46:00.000+03:00

Tiistai 19.7.

Tiistaina ei enää ihmeemmin mitään ehtinyt tehdä, kun paluulento lähti jo klo 14:30. Kukin vietti aamupäivän miten tahtoi, sovimme tapaamisen hostellille yhdeksitoista. Minä kävin läheisen tavaratalon aukeamista odotellessa juomassa aamukahvit työmatkalla olevien pukumiesten keskuudessa. Kiertelin sitten puolitoista tuntia tavaratalossa mitään ostamatta. Paluumatkalla hostellille törmäsin Juliaan, kävimme aamupalalla Mos Burgerissa. Mika ja Zhu kävivät Osakan akvaariossa, mikä on ainakin Japanin isoin.

Pakkasimme kamat, kirjauduimme ulos ja aloitimme matkan lentokentälle. Olimme Nanbassa nousemassa jälleen paikallisjunaan, kun ohikulkenut liikemies opasti meidät nopeampaan versioon. Meille jäi siten hyvin aikaa kierrellä myös Kansain lentoasemalla.

Tylsä lento Memanbetsuun ja bussilla Kitamiin.

Palattuani asuntolalle huomasin ilokseni, että minua oli siellä odottamassa kolme kirjettä ja kaksi pakettia. Yhdessä kirjeessä oli lasku, joka oli jo maksettu luottokortilla, toisessa tieto siitä, että minut oli valittu kuunvaihteessa järjestettävään Japanin vaihto-opiskelijoiden tapaamiseen Akitaan. Kolmas oli ihan oikea kirje.

Toinen paketti oli odottamani paketti porukoilta, mutta toinen oli yllättäen TTY:n verkkopelikerho Lanitalta. Hallitus kiitti minua blogista lähettämällä shampoota, hammasharjan ja -tahnaa sekä Fairya ja tiskiharjan. Enää ei tarvitse tuskailla tehottomien 100 jenin pesuaineiden ja pesusienten kanssa. Kiitos! [Lanita on muuten kovin veikeä kerho ja sen jäseneksi voivat liittyä muutkin kuin TTY:n opiskelijat, kannattaa tutustua. :) toim. huom.]

Kotiinpaluun riemun kruunasi Winampin satunnaissoitto, joka valitsi ensimmäiseksi soitettavaksi kappaleeksi Ayumi Hamasakin HAPPY ENDINGin. Olin onnellinen.

(Kuvatkin sain viimein nettiin asti.)

Osaka

2005-07-25T10:26:00.000+03:00

Maanantai 18.7.

Emme syöneet aamupalaa enää samassa paikassa Kiotossa, vaan vasta Osakassa, vastaavanlaisessa Yoshinoya-ketjun liikkeessä. Kirjauduimme sisään hostelliin, jätimme tavarat sinne ja lähdimme kaupungille. Mika vietti päivän Osakassa asuvien tuttaviensa seurassa, joten kiertelin Julian ja Zhun kanssa kolmestaan.

Menimme junalla Osakan linnalle ja kiipesimme torniin. Itse torni ei ollut kummoinen, se oli restauroitu moderniksi museoksi ja näyttelytilaksi, mutta näköalat olivat hienot. Ja kyllähän se historiakin aina sen verran kiinnostaa, että jaksaa joitain tekstejä näyttelyesineistä siellä täällä lukea.

Linnasta jatkoimme jalan kohti Shinsaibashia ja Nanbaa, Osakan toista keskustaa. Kävelimme hitaasti ja nautiskellen, välillä kävimme ostamassa kaupasta pientä purtavaa. Pyörähdimme Osakan amerikkalaisessa kaupunginosassa, joka ei eronnut muusta Japanista kuin siinä, että kauppojen nimet olivat amerikkalaisia ja ihmisten joukossa oli hieman normaalia enemmän gaijineita.

Löysimme jälleen ostoskadun, mutta kaikki tarvittavat ostokset oli jo tehty, joten vain katselimme tarjontaa. Kävimme juomassa elämäni vaikeimman kahvin. Starbucksin soijamaitokokemuksesta ihastuneena päätin yrittää samaa temppua kilpailevassa kahvilassa. Tiskin takana seissyt naisihminen ei kuitenkaan meinannut millään ymmärtää mitä sanoin. Sanoin haluavani normaalin maidon sijasta soijamaitoa, sekä englanniksi että japaniksi. Takanani jonossa ollut japanilainen nainen tulkkasi hänelle toiveeni täysin samoin sanoin.

Ensin sain kaksi kahvia, ilmeisesti toisen normaalilla maidolla ja toisen soijamaidolla. Selitin, että tilasin vain yhden kahvin, joten toinen vietiin pois. Jäljellejääneen kahvin päällä oli kermavaahtoa. Sanoin, että kun se maito ei nyt olleskaan käy. Toivat lopulta kolmannen, halutunlaisen kahvin, joka oli tietenkin pahan makuista. Koko hässäkkä sai minut suivaantumaan niin, että piti käydä purkamassa paineita DDR:ään. Edes tämän Japaninreissun alkuvaiheissa ei ollut noin suuria vaikeuksia tulla ymmärretyksi.

Illan pimentyessä odottelimme, että Mikakin löytäisi seuraamme ja siirryimme sitten metrolla pohjoiseen, Osakan toiseen keskustaan, Umedaan. Kävelimme 350 metriä pitkää tunnelia pitkin Umeda Sky Buildingin juurelle ja nousimme hissillä katolle. Zhu ei kuitenkaan tahtonut maksaa 700 jenin sisäänpääsymaksua, joten hän jäi odottelemaan alas. Me muut näpsimmekin sitten hänenkin edestä kuvia kauniista ja lämpimästä (jälleen 30 astetta) Osakan yöstä.

Paluumatkalla hostellille söimme jälleen Yoshinoyassa. Kävimme suihkussa ja sosialisoimme hetken muiden hostellivieraiden kanssa oleskeluhuoneessa.

Lepopäivä

2005-07-25T09:39:00.000+03:00

Sunnuntai 17.7.

Emme olleet ehtineet kiertää aivan kaikkia Kioton tärkeimpiä temppeleitä, mutta jäljellä olleet olivat niin kaukana toisistaan, että olisi pitänyt kulkea bussilla, mikä tietenkin on laiskojen amerikkalaisturistien touhua, joten päätimme vain kävellä Gionin alueelle, missä olisi luvassa festivaalin huipennus johonkin tuntemattomaan kellonaikaan. Tarkoituksena oli ottaa päivä hieman edellisiä rennommin.

Ensin kuitenkin kävimme aivan hostellin vieressä olleessa Nijon linnassa, jonka ohi olimme jo lukemattomia kertoja kulkeneet. Tällä kertaa rakennuksiin pääsi sisällekin ja esittelyä oli rikastutettu pienillä historianrippeillä. Vieraiden vastaanottoon tarkoitetun huoneen koristelu kertoi vieläkin shogunin silloisesta vallasta ja asemasta varsin vakuuttavasti. Sisällä ei kuitenkaan saanut tietenkään kuvata.

Nijosta kävelimme yleiseen Gionin alueen suuntaan, vailla sen kummepaa kiirettä tai suunnitelmaa. Törmäsimme matsuriin heti alueen laidalle saavuttuamme. Paraati, jossa oli isoja, vedettäviä vaunuja, kulki ilmeisesti Gionin alueen ulkoreunoilla ja aina nurkan saavuttaessaan joutui hidastamaan ja odottamaan, että parikymmentä isoa, painavaa ja ohjauskyvytöntä vaunua saadaan käännettyä 90 astetta uuteen suuntaan. Näyttävää, mutta jo toisen vaunun kohdalla tylsää.

Jatkoimme. Kävimme ilmastoidussa Starbucksissa kahvilla ja minäkin join kahvini ensimmäistä kertaa maidolla, trenditietoinen kahvila tarjosi oikean maidon korvikkeena soijamaitoa, tietysti 50 jeniä kalliimmalla hinnalla.

Päämäärättömän vaelluksen tuloksena löysimme vahingossa Kioton isoimmalle ja tunnetuimmalle ostoskadulle, Teramachille. Itse Teramachi oli jo useita satoja metrejä pitkä, katettu kävelykatu ja lisäksi sitä leikkasi useita pienempiä katuja, joten nähtävää riitti useaksi tunniksi. Alueelta löytyi myös Suomi-kahvila, joka kuitenkin oli sunnuntaisin kiinni. Oli silti varsin sydäntälämmittävää lukea suomea liikkeen ikkunasta keskellä Kioton vilkkainta ostosparatiisia.

Nälkä ajoi lauman kokoon ja kävimmekin testaamassa Shakey'sin pizzatabehoodaita, eli paikallista Raxin vastinetta. Melkein samanlaisia laitoksia ne ovatkin, suurimpina eroina voidaan mainita Shakey'sin juomien hintaankuulumattomuus ja pizzojen epämääräisyys. Epämääräisyydellä tarkoitan sitä, että tarjolla ei ollut tietyntyyppisiä, aina samoilla täytteillä olevia pizzoja, vaan kokit lykkivät pizzoihin täytettä aina oman mielikuvituksen ja -alan mukaan.

Syötyämme alkoi ilta vähitellen pimetä ja viilentyä siedettäväksi. Kahdeksalta illalla olimme Gionin alueen keskustassa sillalla kulkemassa joen toiselle puolelle, historiallisemmalle alueelle, kun huomasin erään talon seinässä lämpömittarin. Ilma tuntui miellyttävältä 20 asteen kesäyöltä, mutta mittarissa luki kuitenkin aivan selvästi 31 astetta. Ilmeisesti päivisin sitten oikeasti oli se 40 astetta, jos kerta parissa päivässä olimme tottuneet siihen jo niin, että sisäinen asteikkomme oli siirtynyt kymmenen astetta pieleen. Näin jälkikäteen ajatellen asiaa tukee vielä sekin, että hostellihuoneemme ilmastointi oli säädetty 25 asteeseen ja se oli aina, kellonajasta riippumatta selkeästi ulkoilmaa viileämpi.

Kävimme pyörähtämässä Gionin historiallisemmalla (ja hintavammalla) alueella ja Gion Cornerissa, missä voi joka päivä tutustua lyhyellä kurssilla Japanin historiaan ja kulttuuriin. Emme kuitenkaan sitä tehneet, vaan aloimme palata hostellille. Matkantekoa hidasti ja tietyissä risteyksissä jopa esti järjetön ihmismassa, joka halusi katsoa ohi kulkevaa paraatia mahdollisimman läheltä. Meidät pelasti pieni kuja, jonka kautta pääsimme sopivasti pakenemaan pahimman ruuhka-alueen läpi lähes kenenkään huomaamatta.

Päivä oli ollut edellisiä rennompi, mutta kävelyä oli kuitenkin tapahtunut jälleen runsaasti. Perinteitä kunnioittaen vietimme viimeisenkin illan Kiotossa hostellin katolla muiden matkailijoiden kanssa jutellessa.

Loppuviikon paikallisuutiset

2005-07-25T07:09:00.000+03:00

Torstaina ja perjantaina ei paljoa tapahtunut. Lähinnä vain nukuin ja katselin leffoja.

Lauantaina kävimme Atsushin kanssa syömässä lounasta läheisessä Weed-ravintolassa. Ei ollut kovinkaan hyvää ruokaa, pitää varmaan jättää loppuajaksi kyseinen paikka omiin oloihinsa. Genki soitti ja kysyi mukaan Teshigakaan festivaaleille. Viideltä sitten lähdimmekin ajamaan sinne. Puolitoista tuntia kesti matkata noin 80 kilometriä pienellä ja hitaalla autolla ja kapeilla vuoristoteillä. Bihoron solastakin oli niin huono näkyvyys, ettei sinne kannattanut pysähtyä.

Itse festivaali oli aika tylsä. Tavalliseen tapaan alueen laidoilla oli paljon ruokakojuja, joissa myytiin ruoan lisäksi myös kallista olutta. Lavan ohjelma oli melkein kokonaan yosakoi-tanssia, mikä olisi ollut jopa äärimmäisen tylsää, ellei seassa olisi ollut pari hieman omaperäisempääkin esitystä. Festivaalin näyttävin ja mielenkiintoisin osa oli freestyle motocross, eli se, missä ne hullut hyppivät hyppyristä hiekkakasaan ja päästävät vielä lennon aikana irti pyörästäänkin.

Festivaalit "huipentuivat" yosakoin, motocrossin ja ilotulituksen yhtäaikaiseen meluun. Paluumatkalla näimme jälleen muutamat peurat ja parit ketut. Tien korkein kohta Bihoron solassa oli silloin yöllä jo niin sankassa sumussa, että edes ojaa ei nähnyt.

Eilen kävin aamupäivästä Fuji-tyttölukion festivaaleilla. Rebekah piti siellä omaa nurkkaustaan, missä hän kertoi julistein ja sanoin Uusi-Seelannista ja maoreista.

Illasta meidät oli jälleen kutsuttu Yamamoto-sanin kotiin grillaamaan. Paikalla oli Yamamoto-sanin perheenjäseniä, työtuttuja sekä minä, Mika ja Michiko-san. Ruoka oli oikein hyvää ja sitä oli riittävästi. Oluttakin piisasi. Matkamuistoiksi saimme jälleen kaksi pulloa japanilaista viinaa. Toisen niistä tyhjensimme illan päätteeksi asuntolan aulassa jutustellen ohi kulkeneiden asuntolan asukkaiden kanssa.

Naran kuumuus ja peurat

2005-07-24T10:26:00.000+03:00

Lauantai 16.7.

Lauantain päätimme viettää Narassa, joka sekin on Japanin entinen pääkaupunki. Söimme aamiaisen samassa ravintolassa kuin edellisenä päivänä ja otimme sitten bussin rautatieasemalle. Naraan matkustimme paikallisjunalla, vaikka nopeampiakin vaihtoehtoja olisi ollut. Paluumatkalla sentään olimme jo vahingosta viisastuneempia.

Narassa meidät otti vastaan täysin tyyni ja sietämättömän kuuma keli. Edellinen päivä tuntui Naran lämpötiloihin verraten jopa mukavan viileältä. Lämpömittaria emme missään nähneet, joten tarkkaa astelukemaa en osaa sanoa, mutta eiköhän se jossain neljänkymmenen tienoilla ollut. Kuumuuden takia myös kävelymme hidastui mateluksi. Onneksi Nara kuitenkin on varsin pieni kaupunki, joten kävelymatkaakaan ei tavattomasti kertynyt.

Naran mieleenpainuvin piirre on kaikkialla vapaasti kulkevat peurat. Peuroja on temppelien alueilla, pelloilla, puistoissa ja teillä. Siellä täällä myytiin peuroille tarkoitettuja keksejä ja moisen keksin nähdessään peurat muuttuivatkin rauhallisista ruohonsyöjistä verenhimoisiksi saalistajiksi. Useammin kuin pari kertaa näin viattomasti keksejä tarjonneen ihmisolennon juoksevan pakoon perässään seuraavaa peuralaumaa.

Matelimme siellä täällä, kävimme yhden temppelin portilla, mutta sisäänpääsymaksun todettuamme käännyimme takaisin. Matelimme Todai-jille, katsomaan maailman suurinta puurakennusta ja isohkoa Buddha-patsasta sen sisällä. Ja olihan se. Enon vastarakennettu pääkirjasto, puurakentamisen arkkitehtuurinen ihme, pieneni kummasti.

Päätimme madella kiertotietä pitkin takaisin aseman suuntaan. Kyyninen "Oh look, a shrine." -lausahdus kuvaakin ehkä loppumatkaa parhaiten. Tarkoituksenamme oli syödä vasta Kiotoon palattuamme, mutta nälkä ajoi meidät etsimään särvintä jo Narassa. Löysimme ravintolan, joka tarjosi varsin halvalla varsin isoja annoksia ja valitsimme sen.

Sitten palasimme Kiotoon ja hostellille, kävimme matkalla kaupasta jälleen parit oluet. Suihkunraikkaina kiipesimme katolle ja rentouduimme jälleen. Hetken kulttua seuraamme liittyi puolalainen nainen. Hän oli oikein iloinen, energinen ja mukavaa juttuseuraa. Nimekseen hän kertoi ****. Hän on/oli kolmen kuukauden reissussa pitkin ja poikin Aasiaa ja saapunut paria päivää aikaisemmin Japaniin Venäjältä, reissannut Moskovasta siperian halki junalla ja tavannut siellä myös joukon suomalaisia.

Hetkinen. Jossain pääkopassani pärähti kello soimaan. "Oliko yksi niistä suomalaisista kenties toimittaja?" "Juu oli, hän oli reissussa Moskovasta Vladivostokiin ja takaisin ja lähetteli matkalta tekstiviestejä. Minäkin kirjoitin muutaman, olen se Anna."

Ennen Osaka-Kioto-reissua olin lukenut Digitodayn blogia ja juuri niitä merkintöjä, missä puolalainen Anna on mainittu. Hän halusi tietää, mitä hänestä oli blogissa sanottu, mutta kun en kuitenkaan muistanut tarkemmin mitä hänestä oli kerrottu, joten lupasin raportoida merkinnöistä sitten myöhemmin sähköpostitse.

Tämä olkoon jälleen osoituksena siitä kuinka maailma kuitenkin on aika pieni, ja matkaillessa pienenee entisestään.

Jutustelumme jatkui, mutta väsymyksen jatkuvasti lisääntyessä jouduimme lopulta kömpimään nukkumaankin.

Kioton kuumuus ja tungos

2005-07-22T10:12:00.000+03:00

Perjantai 15.7.

Julia oli varannut meille paikat englanninkieliselle kierrokselle Kioton Keisarilliseen palatsiin. Matkalla palatsipuistoon söimme aamupalaa läheisessä pikaruokapaikassa, jossa ruoka-annos ostetaan automaatista ja saatu lippu vaihdetaan sitten tiskillä vastaavaan annokseen. Hyvää ja halpaa.

Jo matkalla palatsin alueelle alkoi käydä selväksi, että tästäkään päivästä ei mitenkään erityisen viileä tulisi. Lisäksi itse kierroksen aikana ei edes voinut ostaa lisää juomaa, joten jouduin hyödyntämään vähäisiä varjopaikkoja kovin tarkkaan. Nestevajauksen huomasi selkeästi pääkivusta ja huimauksesta. Heti nestetasapainon palauduttua olo parani huomattavasti.

Itse kierros oli taattua japanilaista valmismatkakulttuuria. "Yhteenkään rakennukseen ette pääse sisälle, mutta koska pääporttia restauroidaan, pääsette katsomaan päärakennusta tavallista lähempää. Eikö olekin hienoa? Tämä talo rakennettiin vuonna blaa blaa ja siellä säilytettiin ennen keisarin kalleimpia aarteita. Eikä sekään haittaa, että ette pääse sisälle katsomaan, koska eihän siellä tietenkään enää mitään ole, keisari kun majailee nykyään Tokiossa, hehe." Suurinpiirtein tuon verran jaksoin esittelijän puhetta kuunnella.

Tuntui kuitenkin oudolta olla niinkin suuressa gaijin-laumassa (gaijin = gaikokujin, ulkomaalainen) melkein tunnin ajan. Mahtaa tuntua oudolta palata Suomeen, jossa suurin osa on gaijineita.

Vaikka kuuma olikin, jatkoimme silti suunnitellulla reitillä kohti Heian-pyhättöä. Aivan sen tuntumasta löysimme Kyoto Handicraft Centerin, joka on monikerroksinen tavaratalo täynnä kaikenlaisia matkamuistoja ja muita japanilaisia tuotteita. Yllätyksemme tuotteiden laatu oli kuitenkin jopa erittäin hyvä ja hintakaan ei päätä huimannut, joten reilun tunnin siellä sitten lopulta ostoksia teimme.

Sitten se Heian Shrine, joka ei kyllä jaksanut kiinnostaa juuri yhtään, vastaavaa rakennuskompleksia on saanut ihailla jo niin monessa paikassa. Puutarhakierroksenkin jätimme väliin kuumuuden ja 500 jenin hinnan takia. Tuon lähes vakioksi muodostuneen hinnan olimme jo maksaneet edellisiin kohteisiin ja nähtäviä kohteita oli toinen mokoma vielä jäljellä.

Päivän koettelevin urakka oli kävely Heian-pyhätöstä Kyomizu-deraan paahtavassa auringonpaisteessa. Onneksi matkalla oli siellä täällä kauppoja ja mm. Shoreninin temppeli, jotka tarjosivat edes jonkinlaista varjoa ja taukoa vaellukseen. Juomaa soljui kurkustani alas jälleen kovin paljon muuttuen kehossani hieksi ja tulvien sitten ihohuokosista vapauteen.

Kyomizu-derasta oli varsin komeat näköalat, vaikka pienehkö usva ja vastavalo hieman näkyvyyttä haittasivatkin. Temppeli lienee saanut nimensä temppelin alueella olevasta lähteestä, jonka vettä pidetään pyhänä. En jaksanut kuitenkaan jonotella, vaan tyydyin pullotettuihin ja epäpyhiin tuotteisiin.

Kyomizu-dera oli päivän viimeinen suunniteltu turistikohde ja sen nähtyämme meillä oli vielä parisen tuntia aikaa ennen kuin meidän tuli tavata Julian japanilainen kaverinkaveri Kioton rautatieasemalla. Matkalla asemalle kävimme kahvilla, saimme pikkuleivät kaupanpäälle.

Kioton asema on (ainakin) Japanin isoin rautatieasema. Nähtävää riittää yhdessätoista maanpäällisessä ja parissa maanalaisessa kerroksessa ja pelkästään matka rullaportailla katon näköalatasanteelle kesti yli viisi minuuttia. Näköalatasanteella oli myös pieni ja viihtyisä nurmialue, jolla hetken aikaa ehdimme jopa makoilla. Tarkkana piti vain olla, ettei olisi nukahtanut.

Kahdeksalta tapasimme Yuko-sanin ja hänen johdollaan siirryimme metrolla pari asemanväliä pohjoisemmaksi. Sinä viikonloppuna oli keskustassa Kioton isoin matsuri sen kyllä huomasi, ihmisiä oli aivan järjettömän paljon (10,8MB). Tungoksessa ei kauaa viihtynyt, vaan aloimme etsiä ruokapaikkaa. Okonomiyakia tarjoavan ravintolan löytäminen ei kuitenkaan ollut niin yksioikoista, vaan oppaamme joutui kysymään reittiä useaan otteeseen sekä kavereilta puhelimitse että muilta ihmisiltä kadulla.

Ravintola kuitenkin löytyi ja ruokakin oli oikein herkullista. Okonomiyaki on eräänlaista pannukakkua, jonka sisältönä voi olla vaikkapa nuudeleita tai riisiä höystettynä mustekalalla ja vihanneksilla. Maistuu paremmalta kuin miltä kuulostaa.

Sitten olikin jälleen aika painua suihkun kautta yöpuulle. Hyvästelimme oppaamme ja kävelimme hostellille.

Zen ja turistikohdetemppelit

2005-07-21T14:03:00.000+03:00

Torstai 14.7.

Aamiaisen ostimme ja söimme lennosta matkalla hostellilta Osakan rautatieasemalle. Otimme junan Kiotoon. Matkalla tajusin unohtaneeni kuivumassa olleet pyyhkeen ja t-paidan hostelliin, mutta eipä hätää, sillä olimme palaamassa vielä samaan hostelliin kotimatkallamme. 18. päivä totesinkin sitten, että tavarat olivat täsmälleen siinä, mihin olin ne laittanut kuivumaan, kukaan ei varmaan ollut edes tiedostanut niiden olemassaoloa.

Kioton hostelliin pystyimme kirjautumaan vasta kello 14 alkaen, joten jouduimme kantamaan koko alkupäivän kaikkia tavaroita mukanamme. Mikään tavattoman leppoisa urakka se ei ollut, sillä Kiotossa oli pirun kuumaa ja kosteaa. Jo edellisenä iltana Osakassa lentokentän ilmastoidusta terminaalista ulos astuessa oli tuntunut samalta kuin aikoinaan Okinawalla, keli oli yhdellä sanalla kuvaten painostava.

Kiersimme ensin Kioton rautatieaseman tuntumassa olevat pari merkittävintä temppeliä (To-ji ja Hongwan-ji) ja kävelimme sitten pari kilometriä pohjoiseen hostellille. Päivän kuumimpaan aikaan siinä puolenpäivän jälkeen hikoilin niin paljon, että se oli jo lähes naurettavaa ja uusi pullo juotavaakin piti ostaa melkein 500 metrin välein.

Kirjauduimme sisään hostelliin, jätimme turhat kamat huoneeseemme ja otimme bussin Kinkaku-jin temppelille, sillä kello alkoi jo uhkaavasti lähentyä iltaviiden maagista rajapyykkiä, jonka kohdalla lähes kaikki Kioton turistikohdetemppelit sulkevat porttinsa.

Kinkaku-jin kullalla päällystetty temppeli on varmasti yksi tunnetuimmista turistikohteista Japanissa. Olin antanut myös itselleni uskoteltavan sen olevan aivan jumalaisen kaunis, mutta todellisuus osoittautui jälleen mielikuvia karummaksi. Kaunishan se toki oli, mutta ei niin kaunis kuin olin kuvitellut. Ehkäpä restauroijat olivat puhdistaneet sen jopa hieman liian kimaltelevaksi. Tuntui kuitenkin aika uskomattomalta viimein nähdä oikeasti ja paikanpäällä jotain niinkin kuuluisaa.

Kello oli jo yli puoli viisi, kun poistuimme Kinkaku-jin alueelta. Yleensä temppelit lakkaavat päästämästä vierailijoita sisälle puoli viideltä, mutta päätimme silti yrittää vielä viereistä Ryoan-jia. Ehdimme lipputiskille juuri ennen sen sulkeutumista ja sisäänkäyntiportti suljettiin heti perässämme.

Koska temppeli oli jo sulkeutumassa, ei siellä ollut kuin muutama turisti. Kivipuutarha oli maineensa veroinen tyyneyden ja mietiskelyn mekka, sillä oikeastaan ensimmäistä kertaa sinä päivänä ehdin hieman hengähtää ja vain istua paikoillani mitään ajattelematta.

Kun alkoi vaikuttaa siltä, että olimme ylittämässä meille annettua vierailuaikaa, siirryimme vähitellen poistumisportille ja siitä edelleen kohti hostelliamme. Nälkä rupesi viimein vaivaamaan ja päätimme etsiä jotain izakayan ja pikaruokapaikan välimaastossa olevaa ravintolaa.

Parin kilometrin taivalluksen jälkeen löysimmekin moisen paikan, istuimme pöytään ja teimme tilaukset. Keittiöstä leijuneet hyvät tuoksut eivät vatsaa täyttäneet ja tuska kasvoi entisestään ravintolan emännän osoittautuessa erittäin hidasliikkeiseksi tarjoilijaksi. Annoksetkin saimme tietenkin LOFE (last-order-first-eat) -periaatteen mukaan toimitettuna.

Täydellä vatsalla ja hiljalleen pimenevässä illassa jaksoikin sitten kävellä loput kilometrit hostellille. Kävimme suihkussa ja nousimme hostellin katolle nauttimaan rentouttavat oluet. Hostellien ehdottomasti yksi parhaista puolista on se, että niissä tapaa muita matkustavaisia. Ensimmäisenä Kioto-iltana juttelimme kanadalaisen (alunperin tsekkiläisen) Avan, ranskalaisen Rafaelin ja amerikkalaisen Daven kanssa mm. geeniruoasta.

Koivuhalolla takavasemmalta, osa 4

2005-07-21T12:25:00.000+03:00

En nyt malta olla kertomatta tässä välissä eilisillasta.

Keilauksen jälkeen meidän piti mennä tyhjentämään kahden lasillisen verran Mikan ostamia kiipuboteruja, mutta kuten arvata saattoi, ei siitä suunnitelmasta oikein mitään meinannut tulla.

Pub Blue Spotin pöydässä istunut seurue kutsui meidät pöytäänsä juomaan shampanjaa. Seurueen äänekkäin henkilö oli keski-ikäinen perheenisä Sapporosta ja oli aikamoisessa nosteessa saapuessamme. Peruskysymysten jälkeen keskustelu kääntyikin sitten aika yllättäville raiteille.

Morio-san alkoi kysellä meiltä tyttöystävistä ja seksistä. Sitten hän kertoi omasta, 21-vuotiaasta tyttärestään ja kyseli meidän haluja tavata hänet. Hän rupesi jopa puhumaan avioliitosta ja siitä kummasta meistä tulisi hänen tyttärensä puoliso. Mika kuulemma olisi mieluisampi ehdokas, sillä hän on lähempänä tyttärensä ikää ja minä olen lihava. Kun emme pystyneet juuri minkäänlaisia vastauksia tai kommentteja hänelle antamaan, alkoi hän puhua jo siitä kuinka voisimme kehitellä tilanteesta "kolmen kaupan".

Lopulta hän kutsui meidät vierailulle Sapporoon tutustumaan kaupunkiin ja Japanin kulttuuriin ja lupasi viedä meidät soopurandoon (soap land), mikä on japaninkielinen termi "täyden palvelun" laitoksille. Hänen vaimonsa kuulemma maksaisi koko jutun ja olisi ihan OK asian kanssa.

Morio-sanin jutustelut olivat voineet olla kiusallisia, tungettelevia ja jopa loukkaavia, elleivät ne todennäköisesti olisi aiheutuneet alkoholin liiallisesta kulutuksesta. Keskustelun alkuvaiheissa yritin vielä pitää vakavaa naamaa ja nyökytellä ymmärtäväisesti, mutta lopussa en enää jaksanut vaan nauroin ihan avoimesti. Aiomme kuitenkin ensi kuussa soittaa hänelle ja kysyä vieläkö esitetty tarjous on voimassa...

Seurueen lähdettyä ja baarin omistajassa sekä baarimikossa selkeästi vaivautuneisuutta aiheuttaneen keskustelun loputtua joimme shamppanjapullon loppuun, minkä jälkeen edelleen helpottuneempi ja vapautuneempi Shimizu-san vei meidät talonsa kolmannessa kerroksessa olevaan Excellent-baariin.

Mikään kovin halpa laitos ei kyseessä ollut, minkä huomasi jo baarin henkilökunnastakin. Pöydässämme istunut hostess oli joko selkeässä humalassa tai näytteli humalaista erittäin vakuuttavasti. Oli tilanne sitten kumpi tahansa ei hän kuitenkaan esimerkiksi läikyttänyt tippaakaan juomaa lasin reunojen ulkopuolelle.

Excellentistä jatkoimme kellarikerroksen baariin, jonka omisti sama mies kuin ensimmäisen kerroksen Wistariankin. 21-vuotaana baarin omistajaksi ryhtynyt, nykyään kolmekymppinen kolmevuotiaan lapsen isä on niska limassa puurtanut töitä, menestynyt ja nyt hän on jo ostamassa kolmatta baariaan.

Ilmeisesti kellaribaarissa käydyn, ruoka-aiheisen keskustelun innoittamana Shimizu-san johdatti meidät syömään sobaa (yksi japanin eri nuudelityypeistä) erääseen keskustan ravintolaan. Oikein herkullinen, ravintolamestarin oman reseptin mukaan valmistettu annos täytti vatsat ja tarjosi siten luonnollisen päätöksen Shimizu-sanin seniltaisiin tarjoamisiin.

Me emme kuitenkaan vielä lähteneet takaisin asuntolalle, sillä olimme lupautuneet tuomaan yatsuhashia (makea, paputahnalla täytetty leivonnainen) Osakasta Bar 324:n baarimikoille. Nousimme siis neljänteen kerrokseen ja istuimme aamuviiteen asti Bar 324:ssä. Paikalla oli jälleen myös Ayu-san.

Ilta oli jälleen oikein onnistunut ja halpakin, sillä visiittimme Bar 324:ssä maksoi ainoastaan 3100 jeniä. Tällä kertaa onnistuin kontrolloimaan juomistanikin niin, etten missään vaiheessa tuntenut olevani edes kovasti humalassa. Tänä aamuna todetut, selkeät muistikuvat koko illan tapahtumista myös tukevät tätä väitettä.

Alpha

2005-07-20T13:52:00.000+03:00

Alustahan se lienee helpointa lähteä liikkeelle.

Tokion reissusta viisasteuneina emme polkeneet ensin rautatieasemalle ja nousseet sieltä bussiin, joka kulkee muutaman sadan metrin päässä asuntolasta, vaan sovimme tapaamisen suoraan läheisimmälle bussipysäkille. Siinä bussia odotellessa viereen pysähtyi kuitenkin Robo ja se hänen kaverinsa, jonka nimeä en häpeäkseni vieläkään muista. Tarjosivat autokyytiä lentokentälle ja tokihan se meille kelpasi.

Lentokenttätoiminnasta ja lentämisestä yleensäkin on tullut melkein jo rutiinia. Tälläkin kertaa sain sanomalehdestä lukea Suomen koulutusjärjestelmän ylivertaisuudesta. Artikkelissa todettiin, että Japanin yliopistosta valmistuvien opiskelijoiden pitää pääsääntöisesti opiskella vielä lisää työpaikassaan ennen varsinaista töiden alkamista, sillä yliopistot eivät pysty ymppäämään yrityksille hyödyllisiä taitoja opiskelijoihinsa. Suomessa sen sijaan, jälleen tutkimuksiin viitaten, yliopistosta valmistuvat ovat yrityksille täysin käyttökelpoista materiaalia jo valmistuessaan. Maailmanlaajuisesti verraten Suomessa koulutus siis vastaa parhaiten yritysten tarpeita. Paluumatkallakin luin artikkelin, jossa todettiin Suomen kilpailukyvyn (joka on rankattu maailman parhaaksi) johtuvan suuresta panostuksesta tutkimukseen ja kehitykseen (research and development). Melkein alkaa se kansallinen itsetuntokin tässä vähitellen kohota.

Tämä ei todennäköisesti sano kovinkaan monelle lukijalle paljoakaan, mutta toisaalta osa varmaankin hymähtelee (minä taisin tätä lukiessa jopa nauraa ääneen): Luin myös artikkelin, jossa kerrottiin ("yllättäen") friikkikulttuurimaisista laneista ja niiden kävijöistä. Kuulemma ovat Yhdysvalloissa järjestäneet jopa 500 hengen tapahtumia. Artikkelissa haastateltiin normaalielämässä nettifirmaa pyörittävää henkilöä, joka vähintään kerran kuussa ottaa nimen Kobalt ja sulkeutuu kavereidensa kanssa pimeään huoneeseen syömään sipsejä ja juomaan limpparia ja huutamaan toisilleen koneen ääressä istuen.

Fuji-sania en koneesta nähnyt, vaikka kapteeni siitä kuuluttelikin, mutta sen sijaan öinen Kansai (Osakaa ja Kiotoa ympäröivä alue) oli varsin kaunis. Kansain kansainvälinen lentokenttä on rakennettu Osakan edustalla olevaan lahdukkaan ja koneen kaarrellessa veden yllä saattoi ikkunasta nähdä miljoonakaupungin valot ja niiden takana olleet vuoret.

Lentokentältä otimme junan ja vaihdon jälkeen metron Nakatsun asemalle, joka on aivan hostellimme vieressä. Pienet ja sokkeloiset kadut hieman hidastivat hostellin löytämistä, mutta eipä aikaakaan, kun olimme kirjautuneet sisään, jättäneet ylimääräiset matkatavarat lokerikkoihin ja suuntaamassa kulkuamme kohti lähintä izakayaa.

Syntymäpäiväni kunniaksi tahdoimme nostaa maljat ja teimmekin sen pienen purtavan ja kalliin oluen kanssa. Nälkä ei kaikilta sillä napostelulla kuitenkaan lähtenyt, joten lähdimme etsimään oikeaa ruokapaikkaa. Jonkun kulman jälkeen löysimmekin 24 tuntia vuorokaudessa auki olevan pikaruokapaikan ja saimme kukin vatsamme täyteen.

Tarkoituksenamme oli ostaa pari olutta ja etsiä jostain istumapaikka, mutta Osaka ei tehnyt oluen ostamistakaan liian helpoksi. Kokeilimme vuorollaan jokaista kohdalle osunutta konbia, ennen kuin neljännessä, Lawsonin myymälässä, tärppäsi. En tiedä miksi kaikki ketjut/myymälät eivät Osakassa myy olutta, mutta moiseen käytäntöön muualla tottuneena aiheutui siitä vain turhaa ja ylimääräistä harmia. Ensimmäinen särö Japanin elintarvikemyymälöiden kimaltelevaan ulkokuoreen.

Julia oli onnistunut muiden ruokaillessa livahtamaan ostamaan synttärini kunniaksi kakkua ja kynttilöitäkin. Maidottomuuteni tuntien kakku oli hyytelöä ja kynttilätkin kovin valuvaa sorttia, joten ei sitä oikein syödä voinut, mutta hieno ele kuitenkin. Joimme oluemme, söimme snacksimme ja menimme suihkun kautta nukkumaan.

Matkan jälkeinen masennus

2005-07-20T05:16:00.000+03:00

Kyllähän sen tietää jo matkalle lähtiessään, ettei reissussa voi olla kuin rajoitetun ajan, mutta kuitenkin hyvän ja onnistuneen matkan jälkeen on aina hieman haikea ja jopa masentunut olo. Tuntemukset voivat tosin johtua väsymyksestäkin, mikä edelleen vaivaa, sillä tänään piti aamulla herätä luennoille.

Matka itsessään oli siis jälleen erittäin onnistunut. Tällä kertaa reilusti yli kymmenen kilometrin päivittäiset kävelyt eivät vaikuttaneet yhtä voimakkaasti kuin Tokion reissulla ja esimerkiksi selkä ei missään vaiheessa ilmoittanut olevansa kyllästynyt kävelyyn. Sen sijaan mieletön kuumuus ja kosteus vaikutti, aiheutti ehkä eniten vain yleistä voimattomuutta.

Paljon näimme, hieman vähemmän kuin etukäteen suunnittelimme, mutta aivan tarpeeksi kuitenkin. Mukaan mahtui myös hieman Tokiota enemmän rentoutumista ja yleistä elämästä nauttimista.

Kuvia otin "vain" reilut 500, laitan ne näkyville heti, kun keksin jonkin järkevän lokerointitavan niille. Minua ei myöskään oikein houkuta kirjoittaa reissun tapahtumista päivä päivältä kronologisessa järjestyksessä tapahtumia kuvaten, mutta toisaalta tahdon mainita ne pienet yksityiskohdat, jotka tekevät reissusta mieleenpainuvan. Saa nyt nähdä miten matkakertomuksen kirjoitan.

Blogi hiljenee jälleen viikoksi

2005-07-12T13:05:00.000+03:00

Sunnuntaina saimme "nauttia" Imperiumin vastaiskun japaniksi dubatusta versiosta. Mielipiteeni dubbauksen järjettömyydestä ei sitä katsoessa yhtään horjunut. Darth Vader on outo kumipukuun pukeutuva naamiopelle ilman James Earl Jonesin ääntä. Naisten lentopalloa sen sijaan jaksoi katsoa.

Maanantaina kyllästyin Javaan niin totaalisesti, että lähdin tunneilta kesken kaiken pois. Illalla katsoimme jälleen hieman ihmissuhdeohjelmaa ja pelasimme jengaa Seon kanssa, voitin suurimman osan peleistä.

Tänään tapasimme porukalla ja suunnittelimme Osakan ja Kioton matkaa hieman tarkemmin. Huomenna neljän maissa lähtee bussi lentokentälle. Ensimmäisen yön vietämme Osakassa, sillä kone laskeutuu niin myöhään Kansain lentokentälle, että emme ehtisi Kiotoon hostellien sisäänkirjautumisaikoina.

Seuraavat neljä yötä olemme Kiotossa ja viimeisen yön jälleen Osakassa. Takaisin Kitamissa lienen tiistaina joskus seitsemän maissa illalla. Kiotosta käsin käymme ainakin Narassa ja mahdollisesti myös Hikonessa, missä pitäisi olla kovin komeissa maisemissa jonkin sortin linna.

Vaikka suunnitelmia teimmekin, ei niiden toteutuminen tietenkään ole varmaa, joten turha niitä tässä sen tarkemmin luetella. Jos nyt ylimääräistä aikaa sattuu netille jäämään, niin saatan matkaltakin jotain kirjoitella, mutta todennäköisesti seuraava entry ilmestyy sitten vasta viikon päästä.

Nauttikaa Ilosaarirockista.

Vuoret savuavat

2005-07-10T12:06:00.000+03:00

Sadesää painaa pilviä alaspäin, joten näyttää kuin vuoret savuaisivat. Sekin on kaunista.

Keilausta ja karaokea

2005-07-10T10:06:00.000+03:00

Perjantaina tapasin Hiroshin, Robon ja korealaisen Juuon (en oikeastaan tiedä miten hänen nimensä pitäisi transliteroida, mutta nimi äännetään 'dzuuo') koulun ruokalassa hieman ennen sen sulkeutumista kello 17:30. Söimme ja mietimme mitä kaikkea voisimme tehdä. Odotimme, että Mikakin liittyi seuraan ja totesimme sitten tilanteen: ei täällä Kitamissa oikein ole muuta tekemistä kuin keilaus ja karaoke.

Lähdimme Robon kämpän kautta bussille ja matkustimme rautatieaseman tuntumaan sillä. Keilasimme kaksi peliä (paransin jälleen omaa ennätystäni: 151 pistettä) ennen kuin japanilaiset tahtoivat lopettaa vedoten kipeytyneisiin käsivarren lihaksiin.

Jatkoimme keskustan karaokepaikkaan ja kirjauduimme sisään kahdeksi tunniksi. Riittävästi ehdimme siinä ajassa laulaa ja hauskaa oli. Kylie Minoguen Can't Get You Out of My Head taisi olla illan suosikki, mikrofoneja ei olisi edes tarvittu, kaikista lähti tarpeeksi ääntä muutenkin.

Karaokessa seuraamme liittyi Hiroshin ja Robon kaveri ja karaoken jälkeen jatkoimmekin iltaa hänen luonaan. Matkalla kävimme kaupasta olutta ja naposteltavaa. Taustamusiikkina oli enimmäkseen eurodiskohumppaa, mikä ainakin lämmitti minun sydäntäni melkoisesti.

Nukkumaankin pääsin ajoissa, joten sain riittävät yöunet ennen lauantain ikebanaa. Aamulla totesin kuitenkin takakumin puhjenneen käytössäni olevasta pyörästä, joten jouduin kävelemään keskustan toiselle puolelle ja myöhästyin reilun vartin.

En kuitenkaan myöhästynyt itse asetelman teosta, sillä ehdin aloittamaan sen muiden mukana. Pari vartta ehdin alustaan tökätä ennen kuin ensimmäinen opettaja tuli asetelmaani muokkaamaan. "Tällä tavalla se on nätimpi, eikö?"

Tätä jatkuikin sitten koko loppuajan. Mitä tahansa tein, aina joku tuli ja muokkasi asetelmaa "kauniimmaksi". Minua ei sinällään kiinnosta se, että tuliko asetelmasta muokkaamisen jälkeen kauniimpi vai ei, vaan se, että asetelma ei enää ollut minun, vaan opettajien tekemä. Minua alkoi koko touhu ärtyttämään niin paljon, että häivyin paikalta reilusti ennen tilaisuuden päättymistä.

Olimme sopineet japanilaisen Atsushin ja Mikan kanssa menevämme keilaamaan seitsemältä ja koska minulla ei ollut pyörää käytössä, en tahtonut kävellä edestakaisin asuntolalle parin tunnin odottelun takia. Lähdin seikkailemaan Kitamin minulle vielä hieman tuntemattomampaan osaan, karkeasti Posfür-tavaratalon suuntaan.

Matkalla Posfürille en nähnyt oikeastaan muuta kuin autoliikkeitä ja erilaisia autotarvikeliikkeitä ja/tai -korjaamoja. Posfürissa katsastin päivän elokuvatarjonnan ja ostin alennusmyynnistä pari paitaa ja shortsit. Lähdin hiljalleen valumaan takaisin kohti keskustaa.

Matkalla muistin Rebekahin isäntäperheen talon ja pistin hänelle kyselyä illan suunnitelmista. Isäntäperhe oli lähtenyt reissuun Koreaan ja Rebekah oli nyt jossain Kitamin laitamilla heidän tuttavaperheessä "hoidossa". Jonkin ajan kulttua sain kuitenkin häneltä viestin, että sijaisisäntäperheen vanhemmat olivat innostuneet ideasta lähteä "treffeille" keskustaan, joten Rebekahkin sai kyydin.

Kävimme neljästään sitten keilaamassa muutaman pelin ja jatkoimme karaokeen. Tällä kertaa ehdimme olla vain tunnin ennen kuin Rebekahin kyyti lähti. Atsushi, Mika ja minä jatkoimme 300 jenin izakayaan. Izakaya on tyypillinen japanilainen ruokalajuottola, missä saa juomaa (nomihoodailla tai ilman) ja ruokaa pieninä annoksina, yleensä vieläpä kohtuuhinnoin. Tuo kyseinen paikka oli ehkä vielä normaaliakin halvempi, sillä siellä kaikki annokset maksoivat 300 jeniä ja nomihoodainkin sai 300 jenillä puoleksi tunniksi.

Söimme vatsamme täyteen ja joimme siinä sivussa hieman olutta. Izakayan jälkeen pyörähdimme Bar 324:ään nauttimaan parit viskit. Mika päätti jopa ostaa oman keepu boterun, eli pullon, joka on hänen ja jota säilytetään baarissa. Pullo Chivas Regalin 12-vuotiasta maksoi 4000 jeniä.

Minä ja Atsushi lähdimme yhden maissa kotia kohti (matkalla näin elämäni isoimman hämähäkin, joka kuitenkin kalvennee Australian hämähäkkien edessä), mutta Mika jatkoi vielä Pub Blue Spotiin. Minulla oli tarkoitus mennä tänään aamulla katsoman ikebanamestarin työskentelyä, mutta nukuin koko yön tavattoman huonosti ja kun viimein oli aika nousta ylös, olin yksinkertaisesti liian väsynyt. Eikä se tunnin kävely sinne ja takaisin myöskään oikein houkutellut. Jatkoin uniani puolillepäivin.

Televisio

2005-07-07T07:53:00.000+03:00

Alkureissusta ajattelin, että japanilainen televisiotarjonta on vielä Suomeakin heikompaa, mutta nyt siitä jo oikeastaan pitää. Yleensä joltain kanavalta tulee aina jotain, mitä jaksaa katsoakin.

Syy asennemuutokseen lienee ihan yksinkertaisesti parantuneessa kielitaidossa. Nyt keskusteluohjelmista tajuaa ainakin keskustelun aiheen ja japanilaista huumoriakin ymmärtää huomattavasti paremmin, kenties kulttuuriin sopeutumisen takia. Ennen ärsyttänyt kaiken puheen tekstitys kirkkaanvärisillä teksteillä ympäri ruutua on nyt oiva keino oppia joitain kanji-merkkejä katsomisen lomassa.

Yleisiä ohjelmatyyppejä ovat urheilu (pääasiassa baseball ja sumo, mutta nyt isompien turnausten kynnyksellä/aikana myös jalkapallo ja lentopallo), draamasarjat (sekä historialliset suurdraamat että perinteisemmät salkkarit) sekä ohjelmatyyppi, jota on hieman vaikea kuvailla yhdellä sanalla. Ohjelmassa on yleensä aina juotaj(i)a ja vieraita sekä studioyleisö. Vieraiden kanssa voidaan keskustella vakavasti tai, yleisemmin, komediallisessa hengessä antaa heille esimerkiksi jotain tehtäviä ja katsoa kuinka he epäonnistuvat.

Eilen katsoimme kuinka kaksi japanilaista miimikoilta näyttänyttä henkilöä vietiin Hollywoodiin kiusaamaan tähtiä. Sitä ennen oli tullut lyhyt ohjelma, joka käsitteli Suomea, erityisesti Helsinkiä. Kuvissa näkyi Tuomiokirkko ja Kauppatori ja sen elämää. Pääsipä joku torimyyjä ihan suomeakin kameralle puhumaan. Ohjelman jälkeen tuli jonkun mustikanmakuisen ruoan tai juoman mainos, jossa kerrottiin valkohapsisten skandinaavilasten sutatessa käsiään ja suitaan mustikoilla kuinka Suomessa syödään joka päivä näitä terveellisiä marjoja.

Aikaisemmin olemme iloinneet esimerkiksi ohjelmasta, jossa neljä vierasta vietiin äänitysstudioon, jossa heidän kaikkien tuli pieraista mikrofoniin onnistuneesti. Yli kuusi tuntia he siellä notkuivat ennen kuin hyväksyttävä ääninäyte kaikilta irtosi.

Mainoksia on MTV3:een verrattuna määrällisesti enemmän, mutta ajallisesti vähemmän kerrallaan. Ohjelmat on siis pilkottu aika pieniin pätkiin, joiden välissä tulee aina muutama mainos. Mainoskatkoja ei ole mitenkään erillisellä Jatkuu-tunnuksella eroteltu ohjelmasta, vaan kesken tunnepitoisen draaman saatetaan leikata iloiseen olut- tai lainatarjousmainokseen. Mainokset ovatkin melkein television parasta antia.

Pitää yrittää joskus nauhoitella joitain pätkiä televisiosta.

Muuten, ennakko-odotusten mukaisesti nukkumaanmeno oli eilen illalla hieman vaikeaa, mutta yllätyksellisesti heräsin kuitenkin aamulla jo yhdeksältä enkä enää saanut unta.

Vuorokausirytmin heilahtelua

2005-07-06T12:17:00.000+03:00

Mukavasti on ollut tekemistä tässä viime päivinä. Ei kiire, mutta paljon tekemistä. Pitääpä sitten seuraavallakin kerralla tylsyyden ilmaantuessa muistaa valittaa asiasta, niin eipä ole ainakaan viikkoon tylsää. Itsestähän se kuitenkin lopulta on tylsyyskin kyllä kiinni.

Maanantaisen vuodatuksen (joku voisi luonnehtia sitä tekotaiteelliseksi paskaksi, mutta minä tiedän mihin tuntemuksiin se perustuu ja mitä se yrittää kuvata, joten en sitä itse voi siksi sanoa) venähdettyä ja nukkumaanmenon siirryttyä aamuviiteen, en tietenkään päässyt tiistaina puoli yhdentoista luennoille. Ajattelin, että on mukavampi nukkua sängyssä kuin koulun liian pienessä ja kovassa pulpetissa. Liikunnantunteja varten nousin ihan ylöskin, mutta totesin kelin ulkona liian vastenmieliseksi (eilen ja tänään on hieman sadellut) ja painuin takaisin pehkuihin.

Illemmalla oli vuorossa jälleen International Coffee Hour, tällä kertaa aiheena oli Puolan ja Suomen esittelyt, joten pääsimme Mikan kanssa venyttämään kielitaitomme äärimmilleen yrittäessämme selittää jääkauden aiheuttamaa vuorien puutetta ja Suomen arvonlisäverokäytäntöä. Mukavaa oli ja yleisökin tuntui olleen aiheesta kiinnostunut.

Kahvitunnin jälkeen jatkoimme iltaa julian ja parin japanilaisen kanssa katsomalla elokuvan ja leikkimällä tähtisädetikuilla. Kävin sitten vielä ennen kahtatoista palauttamassa erääntyvät DVD-lainat.

Myöhäinen herätys aiheutti uniongelmia illalla, joten katsoin leffan. Se taas viivytti jälleen nukkumaanmenoa ja edelleen herätystä tänä aamuna. En siis mennyt aamun tekoäly-luennoille, vaan nukuin iltapäiväkahteen. Se taas aiheuttanee nukahtamisvaikeuksia jälleen tänä iltana.

Nousevan auringon maa

2005-07-04T22:30:00.000+03:00

Se alkaa sarastuksesta. Pieni kajo rikkoo mustan yötaivaan, heikko sininen hohde. Vuorten ääriviivat vahvistuvat ja toinen vuoririvistö ilmestyy hieman kauemmas. Taivaalla onkin pilviä, siellä täällä, osa vuorten tällä puolen, osa toisella.

Sinisyys muuttuu vaaleammaksi, pilvet vuorten yllä punertuvat. Vähitellen pilvien puna alkaa hivuttautua kohti sinua ja sinisyys muuttua keltaiseksi. Korppeja lentelee tuolla vasemalla, missä heikko tuulenvire havisuttaa puiden latvoja. Pilviäkin on useassa tasossa, ja maasto aaltoilee. Muotoja ja muodostelmia, moniulotteisuutta. Monimuotoisuutta. Eri puulajeja ja lintulajeja niistä kilpailemassa. Oliko se käki?

Ja se taivas. Puna on jo takanasi, se on voimakkaampi ylemmissä pilvissä, mutta kaikkein voimakkainta se on vuorten takaisissa pilvissä. Alemmat hattarat näyttävät haurailta ja väistyvän voimistuvan valon tieltä. Ne liikkuvat eri suuntaan kuin ylemmät pilvet. Jos ojentaisit kätesi, pystyit koskemaan lähimpiä pilviä, mutta et tohdi, sillä ne eivät sitä kestäisi.

Vuoret alkavat hehkua tulenkeltaisina. Pakenevien pilvien kaari näyttää nousevan auringon paikan. Mutta ei vielä, taivas ei ole vielä valmis. Puna on tosin jo melkein mennyttä, pilvet ovat oransseja ja vuoret palavat. Joka hetki valo muuttuu voimakkaammaksi, etkä saata uskoa sitä, sillä eihän tuon voimakkaampaa väriä voi ollakaan.

Valo puskee pilviä, riepottelee kuin kaarnalaivoja koskessa. Valonsäteet kilpailevat vuorten ylittämisessä. Mikä voisi aiheuttaa tuon valon väreilyn? Näyttää kuin valo siivilöityisi ylöspäin pilvien läpi, mutta eihän sekään ole mahdollista, eivät pilvet selviä tuossa hehkussa.

Aurinko leikittelee, näyttää nousevan hieman vasemmalta, mutta palaakin sitten takaisin. Ainakaan tämän voimakkaammaksi ei valo tuli voi tulla, ajattelet, mutta erehdyt jälleen. Edes taivas ei vuorten takana ole sininen, se on keltainen.

Ensin kaikki pysähtyy, pilvet näyttävät seisahtuvan, korpit laskeutuvat puiden latvoihin ja linnut hiljenevät. Valokin lopettaa väreilynsä ja näyttää seisahtuvan. Sitten se tapahtuu, valo pakottaa pääjoukkonsa vuorten harjan yli. Tiedät, että ei pitäisi katsoa, mutta et pysty kääntämään päätäsikään.

Kaikki taivaan valo, koko se valtava voima on päässyt valloilleen ja raivaa tietään läpi pilvien ja metsien. Mikään ei pakene siltä, kaiken se on kukistava, mutta ennen muita pimeyden. Se vyöryy vuorten seinämään syntyneestä aukosta yhä voimakkaampana. Aukko laajenee. Suljet silmäsi, mutta näet silti valon armeijan. Näet sen syöksyvän vuorten seinämän repeämästä kohti sinua.

Odotat. Hetken kulttua uskallat raottaa silmiäsi ja huomaat, että taistelu alkaa olla jo rauhoittumassa. Taivas on löytämässä omaa sinistä väriään takaisin, kun valo hajaantuu tasaisemmin maailmaan. Linnut laulavat taas ja ne korpitkin ovat jo jatkaneet matkaa. Tuuli liikuttelee pilviä yhä rauhallisemmin ja yhtenäisemmin. Ne alkavat totella oikeaa isäntäänsä. Ne muuttuvat valkoisiksi. Keltaisen tulen kaikotessa puutkin vihreämmiksi.

Vielä hetken pimeys pyristelee, yrittää tarttua puihin ja notkoihin. Pimeys muuttuu hämäryydeksi ja varjoiksi ja hämäryyskin on kohta katoava. Näin se on ollut aina ja näin se tulee aina olemaankin. Joka-aamuisen taistelun tulos: valo on voittanut.

Festivaalikesä

2005-07-04T20:48:00.000+03:00

Useana menneenä kesänä olen Suomessa käynyt Ilosaarirockissa. Minulla on hyviä muistoja sieltä niin useiden vuosien takaa kuin parilta viime vuodeltakin. Ennen tänne tuloa minua harmitti Suomesta lähtemisessä ehkä eniten se, että joutuisin jättämään Ilosaarirockinkin väliin. Tietenkin moinen harmitus oli lähtemisen riemun rinnalla häviävän pientä, mutta ei nyt kuitenkaan olematonta.

Youngwha kertoi lähtevänsä elokuussa hokkaidolaisille rokkifestivaaleille japanilaisten seurassa ja minä halusin heti lähteä mukaan. Onneksi sentään tunsin kyseisistä japanilaisista edes osan, joten uskalsin asiasta heiltä kysyä. Olisin kuudes henkilö kahdella autolla lähtevässä seurueessa, joten mahduin oikein hyvin mukaan.

Robo ja Hiroshi tarjoutuivat vieläpä auttamaan minua lipun hankkimisessa, joten seitsemältä, luentojen jälkeen, suuntasimme sitten Lawsonille ihmemasiinan ääreen lippua ostamaan. Kahden päivän lippu Rising Sun Rock Festivalille maksoi 14 000 jeniä, eli noin 100 euroa. Siihen tulee sitten vielä päälle telttapaikkamaksu, kyyditykset ja ruoat ja juomat perillä, joten mitään kovin halpaa ei festivaalilysti täällä ole. Mutta en ole täällä pahemmin kustannuksista välittänyt muutenkaan, joten miksi aloittaa nytkään. Ehdin murehtia rahaa aivan tarpeeksi sitten syksyllä, kun elän kaikki säästöni kuluttaneena pelkällä opintotuella.

Lawsonin ihmemasiina toimii samalla tavalla kuin 7-Eleveninkin ihmemasiina, eli koneelle näpytellään tarpeelliset tiedot, se ottaa yhteyden minne tarvitseekaan, tarkistaa tiedot ja tulostaa lapun, jonka kanssa ostokset voi sitten maksaa kassalla. Lentolippujen tapauksessa kassalta saa kuitin, jolla liput saa terminaalissa, festivaalipun tapauksessa kassalla tulostettu lippu vaihdetaan portilla rannekkeeseen.

Ihmemasiinat korvaavat täällä oikeastaan Internetiä, sillä täällä ei Internet-yhteyksien taso ja verkkopankkien toimivuus ja luotettavuus ole aivan Suomen tasolla. En oikeastaan edes tiedä, että onko täällä Suomen kaltaisia verkkopankkeja. Conbeja kuitenkin on joka kadunnurkassa.

Lipun ostamisen jälkeen kävimme kaupassa ja menimme Robolle katsomaan edellisvuoden festivaaleilla nauhoitettua DVD:a. Robo alkoi tekemään ruokaa ja minä yritin imeä mahdollisimman paljon tietoa kyseisestä tapahtumasta televisioruudun kautta.

Kävijämäärää ei kerrottu, enkä sitä löytänyt netistäkään, joten minun pitää vain arvailla. Veikkaisin sen kuitenkin olevan jossain 30 000 paremmalla puolella, sillä festivaalialue on ilmakuvien perusteella erittäin laaja. Pelkkä bajamajarivistö näytti olevan pidempi kuin mitä Joensuun Laulurinteen alue on leveä.

Lavoja alueella on 6 ja esitettäviä musiikkityylejä varmasti sitäkin enemmän. Kyse ei siis ole aivan pelkästä rokista tai heavysta, vaan mukana on niin jazzia, reggaeta, drum'n'bassia kuin skatakin. Ensimmäinen päivä on hieman lyhyempi, mutta jälkimmäisenä päivänä soitto jatkuu pitkälle auringonousun jälkeen. Siitä festivaali on nimensäkin saanut, toisena yönä päälavan takaa nousevasta auringosta.

Hiroshi oli pujahtanut kotiinsa tekemään yakisobaa ja Robo sai butashirunsa valmiiksi, joten istuimme ruokailemaan ja nauttimaan Japanin televisiotarjonnasta. Illan ohjelma oli japanilainen versio Cheatersista. Japanilaisessa versiossa ei yritetä metsästää väärin tehnyttä osapuolta, vaan tämä tunnustaa asian puolisolleen itse. Japanilaiset eivät myöskään tappele, vaan keskustelevat asiasta rauhallisesti kahvilassa, joskin kyynel tai pari saattaa tirahtaa. Ihmissuhdeongelmat eivät myöskään rajoitu pelkästään pettämiseen, vaan puoliso voi haluta esimerkiksi sitä, että naisten potkunyrkkeilyn maailmanmestari lopettaa nyrkkeilyn, sillä hän ei kestä katsoa naisensa ottavan turpaan. Ja kaiken motiivina on tietenkin kalliit rahapalkinnot.

No, nyt kun tuon ohjelman kuvaa tuolla tavalla, niin huomaan itsekin, ettei se ole oikeastaan millään lailla Cheatersin kaltainen, mutta saittepahan nyt kuitenkin jonkinlaisen kuvan siitä. Viihdettä mikä viihdettä, ehkä.

Ohjelman jälkeen sain kyydin asuntolalle, heitin ostoksen jääkaappiin ja tulin tänne luokkaan paikkaamaan viikonlopun blogausaukkoa. Kello alkaa hivuttautua jo kohti kolmea, mutta huomenna voi sentään nukkua matematiikan luennoilla.

Festivaaliviikonloppu, sunnuntai

2005-07-04T20:01:00.000+03:00

Sunnuntaina oli Kitamin kaupungin järjestämä kiertoajelu Kitamin eri turistikohteissa. Kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa, missä oli sekä bonsaita, että perinteisempää kasvihuonetta. Bonsait ovat kiehtoneet minua jossain määrin aina Karate Kidin ajoista lähtien, joten niitä oli ihan mukava katsella, kasvihuonepuoli sen sijaan ei jaksanut oikein kiinnostaa tälläkään kertaa.

Yhdysvaltalaiset Pearsonit saapuivat Kitamiin 1800-luvun puolella lähetyssaarnaajina, kuinkas muutenkaan. Paljon hyvää he kuitenkin saivat täällä aikaan. Heistä tuli paikallisia vaikuttajia ja heidän ansioihinsa voidaan lukea mm. prostituution häviäminen ja naisten pääsy koulunpenkille. Pearsoneiden entinen kotitalo keskustan tuntumassa toimii nykyään museona ja tarjosi meille katsauksen länsimaalaisten ja japanilaisten yhteiseloon 100 vuotta sitten. Itse talo oli luonnollisesti pieni, mutta kovin tutunoloinen. Talosta tuli mieleen mummon ja vaarin vanha mökki Toijalassa.

Nousimme jälleen bussiin ja ajoimme Kitamin reunustalla kulkevan joen toiselle puolelle. Melkein matkalla jo toivoin, että Kitami Flower Paradise olisi ollut Nanpayamalla, mutta eihän se tietenkään. Muutama sata metriä edemmäs ja vasemmalle.

Normaalisti laiskat japanilaiset ajavat nyppylän päälle autoilla, mutta bussilla se ei onnistu, joten kävelimme. Oli se kuitenkin sen pienen hikoilun arvoista, sillä huipulta oli varsin komeat näköalat. Toisella suunnalla avautui kaunis vuoristomaisema, toisella suunnalla vuoret olivat vasta Kitamin talojen takana.

Lounaan nautimme siellä huipulla, varjossa penkillä istuen ja maisemia ihaillen. Mikäs sen mukavampaa. Lounaan jälkeen oli vuorossa liuta tutustumisleikkejä, sillä retki kuitenkin oli yhteinen kahden eri koulun opiskelijoille. Onneksi japanilaiset osaavat hoitaa tutustumisleikitkin niin, että kenenkään ei tarvitse nolostua tai muutenkaan joutua kovin epämiellyttävään tilanteeseen.

Sitten olikin enää vuorossa paluu bussille ja viimeinen kohde. Japanilaiseen tapaan palasimme alas samaa reittiä kuin mitä nousimme, vaikka vaihtoehtoinenkin tie olisi ollut. Meidät ohjattiin ystävällisesti muiden perään, kun pyrimme erkanemaan joukosta rinteen puolivälissä. Aikaisemmin olimme kuitenkin päässeet puikahtamaan valvovien silmien alta ja oikaisemaan yhden mutkan verran suoraan, joten sen suurempaa protestia asiasta ei jaksanut nostaa. Ja mitäpä sitä muutenkaan taistelemaan tuulimyllyjä vastaan, ollaanhan sitä sentään täällä valmismatkojen luvatussa maassa.

Kitami on tunnettu kahdesta asiasta, mintusta ja sipulista. Mintulle on Kitamissa osa museonsa, sipulille käsittääkseni ei. Sinällään ehkä ihan aiheellistakin, sillä mikäli käsitin esittelijän puheesta edes hieman oikein, on Kitami ainakin joskus ollut maailmanlaajuisesti melkoisen suuri mintuntuottaja. Vietin vessassa suurimman osan vierailuajasta, mutta sain sentään muistella mintun tuoksua seuraavan tunnin ajan pestyäni kädet vessassa olleella minttusaippualla. Ihan ilmaisena vihjeenä voin tässä teille kertoa, että ei kannata hieroa silmiä minttusaippuan käytön jälkeen. Kivettynyt minttu(uute) on aika ärjyä tavaraa.

Sitten palasimmekin kunnantalolle ja porukka hajaantui kuka minnekin. Minä olin saanut uusi-seelantilaisen Rebekahin houkuteltua keskustan festivaaleille, joten sinne me sitten suuntasimme. Lavalla oli meneillään joku omituinen lottopallopeli, mutta onneksi kojut tarjosivat edes jonkin verran viihdykettä.

Jonkin aikaa kierreltyämme istuimme alas ja vain juttelimme. Nopeasti se aika kului niinkin. Viiden jälkeen Rebekah palasi kotiin ja koska olimme Julian ja Mikan kanssa sopineet tapaavamme läheisen sushi-ravintolan edessä, saatoin hänet samaa matkaa.

Sushi-ravintolaan oli kuitenkin yli tunnin jono, joten päätimme mennä viereiseen tonkatsu-ravintolaan. Paikka on minun ja Mikan lempiravintola Kitamissa, mutta Julia pääsi kuolleen ja friteeratun eläimen makuun ravintolaolosuhteissa ensimmäistä kertaa.

Olin nauttinut koko päivästä suunnattomasti. Sää oli ollut aivan erinomainen ja se yhdistettynä hyvään seuraan oli muodostanut ohjatusta kiertoajelustakin varsin mukavan kokemuksen. Hetkeä aikaisemmin olin päässyt nauttiman kauniin ja älykkään naisihmisen seurasta ja nyt vatsani täytti maailman parhaimmalla ruoalla.

Jos saisin muistaa tältä reissulta vain yhden päivän, olisi valinta helppo. Onneksi sitä valintaa ei kuitenkaan tarvise koskaan tehdä.

Festivaaliviikonloppu, lauantai

2005-07-04T18:43:00.000+03:00

Lauantaina oli iltapäivällä ohjelmassa ikebanaa, eli jälleen sitä japanilaista kukkien asettelua. Samainen, koulun festivaaleilla käynyt, opettaja opettaa nyt tulevana syksynä koululaisille ikebanaa ja oli kutsunut vaihto-opiskelijoitakin mukaan tunneille. Korealaisen Youngwhan ja Julian kanssa sitten poljimme keskustan toiselle puolelle Kitamin vapaa-aikatalolle opettelemaan tuota jaloa itsetutkiskeluun ja meditaatioonkin liitettyä kasviensorkkimista.

Melkein sanoisin, että oli tylsää. "Melkein" siksi, että omasta asetelmastaan sai sen tekemisen jälkeen piirtää kuvan, mikä oli ihan kivaa. Mitään uutta ei tunnilla oppinut. Puolentoista tunnin näpertelyn jälkeen palasimme keskustaan tutustumaan tarkemmin siellä pidettyyn matsuriin, jossa menomatkalla pikaisesti käväisimme.

7. heinäkuuta täällä juhlitaan kahta rakastavaista tähteä, jotka tapaavat toisensa vain kerran vuodessa jonkin tähtitaivaan liikeoikun vuoksi. Tänä vuonna 7. heinäkuuta on kuitenkin arki, joten juhlat pidettiin nyt viikonloppuna. Muuten matsuri oli kuin hieman paisutettu koulun matsurin kopio, mutta lavaohjelmaa oli huomattavasti vähemmän.

Kiersimme melko hätäisesti kojut läpi ja jatkoimme matkaa kohti asuntolaa, sillä Julian oli vielä illalla mentävä Aratani-sensein luo valmistamaan yhdessä kiinalaisten tyttöjen kanssa ruokaa ja leipomaan keksejä huomiseen International Coffee Houriin. Juhlilla törmäsimme kuitenkin performanssitaiteilijaan, joka kertoi esityksensä alkavan puoli kuudelta, joten päätimme Youngwhan kanssa palata vielä myöhemmin takaisin.

Aikaa oli sopivasti käydä suihkussa ja hetken ehti ihan vain istahtamaan ja rentoutumaankin. Puoli viideltä lähdimme Mikan ja Youngwhan kanssa kävelemään kohti keskustaa. Ehdimme sopivasti maistella erään kojun jonkinlaista munakasta ennen esityksen alkua.

Esitys oli yllättävänkin viihdyttävä, vaikka esimerkiksi miehen ulkomuodolle sain selityksen vasta seuraavana päivänä. Kaipa se sanaton taide ja komiikka on jotensakin universaalia.

Performanssin jälkeen esiintyi samalla kadunpätkällä joukko, tai oikeammin neljä joukkoa, yosakoi-tanssijoita. Viimeisenä esiintyi koulun festivaaleillakin esiintynyt kitamilainen ryhmä ja jälleen yleisö sai osallistua lopun ilakointiin. Henkilökohtaisesti meni varmaan vielä huonommin kuin viime kerralla. Vaikka mikrofoniin taidettiinkin huutaa ohjeita, ei niitä ymmärtänyt, joten piti yrittää vain seurata muiden liikkeitä.

Tanssiesitysten aikana hämärä oli hiipinyt nurkan takaa ja festivaalit alkoivat olla lopuillaan. Ihmiset katosivat vähitellen juottoloihin ja karaoke-baareihin jatkamaan iltaa ja kojut saivat sinisiä pressuja ympärilleen. Me sen sijaan haimme oluet Lawsonista (Lawson on yksi monista conbi- eli 'convenience store'- eli elintarvikemyymäläketjuista) ja istuimme penkille nauttimaan harvinaisesta hälinästä.

Yleensä Kitamin kadut ovat viikonloppuisinkin melko rauhallisia, sillä ihmiset eivät alkoholia juuri kaduilla nauti tai muutenkaan mellasta, ovat vain aina matkalla joko baariin tai sieltä kotiin. Festivaali-iltana ihmiset kuitenkin kävelivät festivaalialueena toimineella kadulla edestakaisin oluita ja muita juomia käsissään ja selvästi normaalia eläväisempinä. Ilman myyntikojuja ja koristepuita olisi voinut helposti kuvitella olevansa Tampereen keskustassa viettämässä normaalia perjantai-iltaa.

Olimme jo hyvän matkaa palaamassa takaisin asuntolalle, kun päätimme vielä etsiä jonkin ruokapaikan. Palasimme keskustaan ja jonkin aikaa arvottuamme päädyimme Okinawalaiseen ravintolaan. Kaikki olimme käyneet Okinawalla, joten oli mukava verestää vanhoja muistoja. Otimme kolme kenties kuuluisinta okinawalaista ruoka-annosta ja söimme ne yhdessä. Hyvää, kevyttä ja täyttävää oli.

Asuntolalle palattuamme taisimme Mikan kanssa katsoa vielä hetken televisiotakin, mutta melko aikaisin nukkumaan kuitenkin pääsin.

Loppuviikko

2005-07-04T17:34:00.000+03:00

Torstain käytännössä vain nukuin. Heräsin iltaviideltä, katselin leffan maaten puoliunessa sängyllä, laitoin pyykit koneeseen ja lähdin muutamaksi tunniksi laboratorioon irkkaamaan. Takaisin nukkumaan menin kahden maissa.

Perjantaina opettaja ei ilmaantunut kiinan luennoille ajoissa, joten en jäänyt yksin odottamaan hänen mahdollista myöhässä saapumista muiden poistuttua luokasta klo 13:03. Olihan hän kuitenkin jo sentään kolme (3) minuuttia myöhässä, mikäli oli tulossa ollenkaan.

Menin laboratorioon ja istuskelin siellä iltaan asti miettien kuinka hölmöä on istua laboratoriossa irkkaamaassa, kun aikaa tutustua vieraaseen maahan on enää vain parisen kuukautta. Kävin ennen kaupan sulkeutumista hakemassa sieltä puoleen hintaan alennettuja friteerattuja jotain pihvejä ja palasin asuntolalle. Otin pari olutta matkaan ja menin kerhohuoneelle katsomaan televisiota.

Tiedättekö mikä on hienoa? Top Gunin katsominen. Mutta tiedättekö mikä on vielä hienompaa? Top Gunin katsominen japaniksi dubattuna.

Palatessani huoneeseeni kuului Mikan huoneesta outoa älämölöä ja toiset sandaalitkin oven edessä olivat. Olivat ilmeisesti Korealaisen Younghunin kanssa etsineet minuakin liittymään illanviettoon. Juttelimme siinä sitten televisiota katsellen vielä parisen tuntia. Younghunin mentyä unille katsoimme vielä tennistä melkein toisen mokoman verran, ennen kuin lopulta joskus kolmen maissa taivuin minäkin nukkumaan.

Koivuhalolla takavasemmalta, osa 3

2005-06-30T18:01:00.000+03:00

No niinhän siinä taas kävi. Kävimme keilaamassa Mikan ja Julian kanssa ja päätimme käydä yksillä vielä ennen kotiinpaluuta.

Astuimme sisään Pub Blue Spotiin, istuimme tiskille ja tilasimme oluet. Ensimmäisen meille ilmaisen illan tarjonnut herrasmies oli jälleen baarissa ja tarjosi viskit. Sitten Shimizu-san tuli ja siinä sitä taas oltiin.

Ensin menimme seinän takana olleeseen Pub Wistariaan. Samantyyppinen pubi kuin Blue Spotkin, mutta pienempi, eikä pöytiä, pelkkä baaritiski. Rupattelimme taas niitä näitä, sekä keskenämme, että baarimikkojen ja muiden asiakkaiden kanssa.

Sitten siirryimme paria kerrosta ylemmäs, Pub 324:ään. Pubin omistaa 37-vuotias Tanaka-san. Valistimme japanilaisia Euroopan maantiedolla katselimme sivusilmällä jalkapalloa televisiosta. Ilta oli venähtänyt huomattavasti aiottua pidemmäksi jo kolmen maissa, kun Julia päätti viimein lähteä kotiin. Hänellä oli aamulla japanin luennot. Shimizu-sankin luovutti jossain vaiheessa, mutta me muut jatkoimme baarin sulkeutumiseen asti.

Tanaka-san jätti baarimikon hoitamaan sulkemistoimenpiteet ja kutsui meidät seuraansa seuraavaan paikkaan. Seuraamme liittyi myös Ayu-niminen nainen, joka oli saapunut baariin hostess-töidensä loputtua.

Matkalla lopulliseen päämääräämme törmäsimme kadulla joihinkin japanilaisten tuttuihin, jotka kutsuivat meidät yksityisbileisiinsä. Istuimme sitten lyhyen hetken heidän seurassaan ja huomassaan, ennen kuin jatkoimme kohteena olleeseen karaokebaariin.

Baari oli jotensakin suomalaistyylinen baari, jossa oli tiski, pari pöytää ja karaoke-laitteisto. Tällä kertaa emme siis laulaneetkaan vain kavereiden kesken, vaan riitasoinnut sulostuttivat koko baarin asiakaskuntaa. Pari laulua minäkin lauloin, yleensä yhteislauluna jonkun toisen kanssa. Ayu-san ihastutti meitä (tai ainakin minua) laulamalla useita Ayumi Hamasakin kappaleita.

Kun viimein tajusin pilkkineeni jo hetken aikaa pöydän ääressä, päätin poistua paikalta asuntolalle nukkumaan oikeasti. Jätin Mikan vielä baariin, sillä hänellä tuntui energiaa edelleen olleen.

Olin jo polkemassa ensimmäistä korttelinväliä kohti asuntolaa, kun tiedostin nälän. Nälän tunteen karkoittamisen lisäksi ruoka myös auttaisi toipuman seuraavan päivän krapulasta huomattavasti nopeammin, joten päätin etsiä jostain jotain syötävää. Kokeilin ensimmäisenä mieleeni tulleena vaihtoehtona Mos Burgeria, vaikka tiesinkin sen olevan arkipäivisin auki vain jonnekin aamuyöhön asti, viikonloppuisin se kun on auki koko yön.

Kun Mos Burger sitten olikin auki, tajusin viimein vilkaista kelloani. Kello oli hieman yli kahdeksan. Kellonaika selitti myös sen, miksi olin niin väsynyt ja hieman jopa pilkkinyt baarissa. Söin oikein maukkaan hampurilaisaterian friteerattuine pihveineen ja sipulirenkaineen ja lähdin oikeasti kohti asuntolaa.

Mika oli myös jo kotimatkalla, hyvästelemässä viimeisiä illan aikana tutuiksi tulleita henkilöitä. Yhdessä poljimme asuntolalle. Kummasti aamuluennoille suuntaavat asuntolan asukkaat naureskelivat kahdelle hyvin väsyneelle ja humalaiselle, baarista kello 8:30 palaavalle, suomalaiselle.

Mitähän tähän nyt sitten vielä voisi sanoa. Kolmannellakin kerralla Pub Blue Spotin ovesta sisään astuttamme olemme löytäneet itsemme seuraavana aamuna huomattavasti päihtyneemmässä olotilassa ja mitään siitä maksamatta. Tai ei tuo nyt ihan pidä paikkaansa, sillä tällä kertaa maksoimme Blue Spotissa juomamme juomat, hintaa kertyi meille kolmelle yhteensä huimat 2600 jeniä.

Juomien lisäksi saimme isänniltämme (sekä Shimizu-sanilta että Tanaka-sanilta) kutsut yakiniku-aterialle joku kerta. Eihän meillä ole mitään keinoa maksaa takaisin edes näitä jo saatuja tarjoiluita. Melkein hävettää käyttää näinkin röyhkeästi japanilaista vieraanvaraisuutta hyväkseen.

Arki

2005-06-29T05:43:00.000+03:00

Ei ole tullut kirjoiteltua, kun mitään erikoista ei oikein ole tapahtunut. Päivät ovat rutinoituneet jo oikeastaan sille asteelle, että pitää varoa jumittumasta liikaa oravanpyörään. Lähinnä odottelen vain sitä Osaka-Kioto-reissua.

Maanantaisin minulla on koulua koko päivä, klo 8:50-18:30, välissä tunnin ruokatunti. Aamu alkaa tietoliikenneverkkojen luennolla, jossa istun kiinalaisen Zhun kanssa. Hänellä on japaninkielinen kurssikirja ja minulla professorilta lainaan saatu englanninkielinen kirja. Asia on minulle enimmäkseen jo tuttua ja hänelle uutta, joten pystyn neuvomaan häntä tarvittaessa. Toisaalta taas Zhu ymmärtää paremmin japania (ei välttämättä kanjien ääntämistapaa, mutta merkityksen), joten hän pystyy kääntämään minulle tärkeimpiä kohtia.

Kello 10:30 alkaa Java-sessio, mikä kestääkin sitten aina melkein viiteen saakka. Ensin on vajaan tunnin verran teoriaa luokassa ja sitten siirrytään tietokoneluokkaan harjoittelemaan. Yleensä tehtävät ovat minulle helppoja, joten pitkästyn ja tuskastun. Japanilaisen käytännön mukaan tunneilla on kuitenkin läsnä oltava, riippumatta siitä tekeekö siellä mitään tai onko ylipäätään mitään järkevää tekemistä, joten kurssimerkinnän saadakseni surffailen sitten netissä lähes koko päivän.

Koulupäivän päättää japanin luennot. Luennot eivät ole kielen oppimisen kannalta kovinkaan tehokkaita, mutta kuitenkin mielenkiintoisia, opettajan (70-vuotias) tarinoita ja jutustelua on mukava kuunnella.

Tiistait alkavat matikalla klo 10:30 ja jatkuvat ruokatunnin jälkeen liikunnalla, ensin lentopalloa, sitten jalkapalloa. Viime päivien kuumuus yhdistettynä heikkoon pohjakuntooni ja liikunnan rasitukseen aiheuttavat yleensä sen verran voimattoman olon loppupäiväksi, että lähinnä vain tulee löhöttyä. Tosin ainakin kolmena viime viikkona olen tiistaisin käynyt Geossa palauttamassa erääntyvät lainat (ja samalla tulee aina lainattua uusia levyjä, joten toiminto toistuu) ja kaupassa täydentämässä jääkaappia.

Keskiviikkoisin minulla on vain aamuluennot, tekoälyä. Mielenkiintoisin luento täällä. Tosin nyt jo kahdella luennolla on jauhettu predikaattilogiikkaa, minkä Suomessa opin jo lukiossa, joten nekin luennot ovat olleet hieman tylsiä. Loppupäivä onkin sitten vapaata.

Vapaa-ajalla teen yleensä jotain seuraavista asioista: istun täällä laboratoriossa koneen ääressä, katson elokuvia, katson animea ja opiskelen samalla japania, opiskelen japania, syön tai nukun. Toisinaan tulee katsottua jokunen hetki televisiota asuntolan kerhohuoneella, mutta Japanin televisiotarjonnan ollessa vielä Suomeakin heikompaa, ei sitäkään yleensä kauaa jaksa.

Tiedän, että minä voisin käyttää aikani paremminkin, esimerkiksi liikuntaan tai ympäristöön ja/tai ihmisiin tutustumiseen (kielen käyttäminen on yleensä aina parempi oppimistapa kuin sen pänttääminen kirjasta), mutta ei vain tule koskaan lähdettyä minnekään. Lähtemistä vaikeuttaa se, että en tiedä Kitamissa mitään mielenkiintoisia ajanviettotapoja (muuta kuin keilailun ja elokuvat), mutta en kyllä toisaalta niitä löydäkään, ellen ulos itseäni kampea.

Tilanteeseen on siis mitä ilmeisimmin saatava muutos. Ei auta kuin ottaa se aivan-liian-pieni-pyörä kauniiseen käteen ja lähteä polkemaan suuntaan X. Jos puolessa tunnissa ei mitään mielenkiintoista ilmaannu, pitää vaihtaa suuntaa. Eikun sanoista tekoihin ja sarvista ohjaustankoa.

Ai niin, ja voitinhan mie Mikan pingiksessä!

Koulun festivaalit

2005-06-26T17:30:00.000+03:00

Nyt viikonloppuna oli koulun alueella kaksipäiväiset festivaalit. Koulun pihalla oli kerhojen, kaveriporukoiden ja muiden opiskelijoista koostuvien ryhmittymien kojuja, joissa pääasiassa myytiin erilaisia ruokia ja juomia. Pihalla oli myös lava, jossa esiintyi soittajia ja tanssijia, pidettiin erilaisia kilpailuja ja juonnettin koko tapahtumaa. Liikuntahallissa esiintyi bändejä ja siellä täällä oli eri urheilulajien turnauksia.

Kiinalaisilla ja korealaisilla oli myös omat myyntikojunsa, samoin egyptiläisellä ja puolalaisella ruoalla oli oma, yhteinen teltta. Minulla ei festivaaleilla ollut mitään varsinaista tehtävää, sillä vaikka olinkin lupautunut auttamaan Juliaa tarpeen mukaan, ei hän valmisteluissa (elokuvien katselun lisäksi muuta) apua tarvinnut.

Lauantai alkoi ikebanalla, perinteisellä japanilaisella kukkien asettelulla. Kuten niin monessa muussakin asiassa, oli ikebanassakin omat "sääntönsä". Asetelmaan kuuluu kolmenlaisia elementtejä, jotain pitkää ja korkeaa, jotain koristavaa (kukkia) ja lehti tai muu vastaava isompi ja peittävämpi elementti. Pitkän kukan tulee olla korkeudeltaaan kaksi kertaa astian leveyden ja korkeuden summan ja astian alaosan "rumat" osat, eli osat, joihin kukat laitetaan pystyyn, tulisi saada peitettyä.

Vaikka itse tyytyväinen tuotokseeni olinkin, oli opettaja luonnollisesti eri mieltä ja poisti asetelmasta yhden lehden ja siirsi takaosan isoa lehteä alemmas. Ja täytyyhän se myöntää, että muokattuna asetelma on paremman näköinen. Asiantuntemus jyllää tälläkin alalla.

Ikebanan jälkeen pääsin kiertelemään festivaalialueella. Tunnelma oli kovin kotoisa, ihmiset iloitsivat, ostivat ja myivät, nauttivat esityksistä ja hyvästä säästä. Erilaista ruokaa oli tarjolla enemmän kuin pystyi syömään (ei siis edes ehtinyt maistaa kaikkia eri ruokia), eivätkä hinnatkaan kovin korkeita olleet. Osallistuin myös kädenvääntökilpailuun, mutta hävisin heti ensimmäiselle vastustajalle. Japanilaiset ihmettelivät asiaa kovin. Onhan minussa toki massaa, mutta ei se lihasta ole..

Kiertelin siellä täällä, usein kovin hitaasti edeten, ihmisten kanssa jutellen ja eri ruokia ja juomia maistellen, kunnes yhdeltä kävin katsomassa Julian aikido-näytöksen. Mielenkiintoisinta näytöksessä oli verrata lajia kung fu:un, jota itse ehdin vuoden verran harrastaa ennen reissua. Kovin paljon samaa lajeissa on, vaikka eri maista ovatkin peräisin, mutta myös riittävästi eroa, jotta ne selkeästi eri lajeiksi mieltää. Näytökset ovat aina näytöksiä, mutta väittäisin kuitenkin, että kung fu:sta on enemmän hyötyä käytännön taistelutilanteessa.

Iltapäivästä meille esiintyi hokkaidolaista, perinteistä tanssia esittänyt ryhmä, joka kutsui kahteen otteeseen myös yleisöäkin mukaan. Vaikka olin katsonut jo kertaalleen kuinka tanssi menee, en silti pysynyt millään mukana, vaan olin varmasti hevospäämiehen kaltaisesti aina muita jäljessä. Hänellä sentään oli se naamio, mikä haittasi näkemistä.

Parituspeliinkin minun piti osallistua, mutta myöhästyin ilmoittautumisesta. Ehkä niin on parempikin, sillä todennäköisesti kielimuuri olisi edelleen ollut minulle hieman liian korkea. Eikä laulutaitoni ole vielä parantunut niin kummasti, että olisin uskaltanut parituspeliä seuranneessa karaokessa sitä suurelle ihmisjoukolle esitellä.

Viideltä kojut sulkeutuivat ja ihmiset palasivat koteihinsa. Mekin huilasimme hetken kämpillä, kävimme suihkussa ja katsoimme sitten illalla pari elokuvaa Julian ja Iitoron kanssa.

Sunnuntai oli lauantain toisinto, lukuunottamatta päälavan ohjelmaa. Päivän aloitti orkesteri, joka soitti tuttuja ja vähemmän tunnettuja poppikappaleita aika lailla päin seiniä. Ei sitä oikein viitsinyt kuunnella. Ei, vaikka mieslaulaja naiseksi olikin pukeutunut. Todennäköisesti hän oli osallistumassa Miss Korkeakoulu -kilpailuun (jossa siis nimenomaan kilpailivat naisiksi pukeutuneet miehet) myöhemmin päivällä, mutta en voi olla asiasta varma, sillä tuurasin sen kilpailun ajan Juliaa, kun hän kävi jälleen tekemässä aikido-näytöstä.

Onneksi päivä tarjosi myös hyvää musiikkia, Robo yhtyeineen esittivät, 40-asteisesta liikuntsasalin ilmasta huolimatta, varsin menevästi muutamia punk-kappaleita. Silmänruokaakin päivälle riitti, kun koulupukuihin sonnustautuneet tytöt esittivät oman, cheerleader-henkisen tanssinumeronsa. Miesyleisö ei ollut housuissaan pysyä ja huuto oli sen mukainen.

Loppupäivästä tarjolla oli tietokilpailua ja bingoa, mutta kummassakaan en pärjännyt. Festivaaleilla oli rahaa ja erilaisia palkintoja kilpailujen ja muiden turnausten voittajille jaossa yhteensä 200 000 jeniä. Ei taida yhdenkään TTY:n tapahtuman budjetti edes olla niin iso.

Mukavaa oli, vaikka turhan kireän aikataulun takia missasinkin varmasti ainakin puolet eri tapahtumista ja esiintyjistä. Tämä tapahtuma kuitenkin oli japanilaisen kulttuurin tähän mennessä ehkä eniten suomalainen ilmentymismuoto ja tarjosi oikein mukavat puitteet viettää juhannusta. Mitä siitä, että iltakahdeksalta olikin jo täysin pimeä.

Sijaintini

2005-06-24T13:36:00.000+03:00

Leikin sitten hieman Googlen karttapalvelun kanssa.

Kitami on tässä kuvassa kartan keskellä. Vasemmalla olevan asteikon avulla voitte zoomata lähemmäs. (Mikäli kuvassa on vain jotain valkoista sinisen keskellä, vaihtakaa näkymä satellittikuvaksi sivun oikeasta yläreunasta.)

Tässä on kuva, johon olen merkinnyt koulun ja asuntolan.

Karaokea ja tähtisädetikkuja

2005-06-24T11:47:00.000+03:00

Kävimme eilen korealaisen Chen sekä Julian ja Mikan kanssa karaokessa. Kaksi tuntia laulelimme nomihoodailla varustettuina ja kivaa oli. Karaokesession huipentumana voisi pitää yhteislauluna vedettyä Bohemian Rhapsodya, ei taatusti osunut yksikään nuotti kohilleen. Mutta täällä sentään uskallan karaokessa laulaakin, kun ei tarvitse nolata itseään kuin kavereiden kesken.

Karaoken jälkeen ostimme lähikaupasta ilotulitteita, täällä kun niitä saa ostaa ja käyttää ympäri vuoden. Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja emme halunneet häiritä ympäristöä melulla, joten otimme vain pari pakettia eräänlaisia tähtisädetikkuja. Tikuista lähti valoa, kipinöitä, paljon savua ja hieman rätinää ja niitä pidettiin käsissä. Halpaa, yksinkertaista ja yllättävänkin hauskaa.

Sitten palasimme asuntolalle, Julia meni valmistelemaan huomenna alkavia koulun festivaaleja ja me muut istuimme iltaa Mikan huoneessa. Che tarjosi meille erilaisia korealaisia ruokia, nuudelia ja jonkinlaista liha-vihannes-paistosta. Erittäin tulisia ja herkullisia ruokia olivat ne.

Sitten Che lähti nukkumaan ja me jäimme katselemaan telkkarista tennistä. Kellonajasta minulla ei ole hajuakaan, mutta varsin myöhään nukkumaan sitten lopulta menin.

Kitami - Japanin aurinkoisin kaupunki

2005-06-22T05:28:00.000+03:00

Alan vähitellen uskoa, että tuo mainoslause saattaa sittenkin pitää paikkaansa. Viimeiset pari viikkoa täällä on ollut aivan järjettömän hyvät kelit. Aurinko on paistanut aina lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpötila on ollut reilusti päälle +20 celciusasteen.

Piti määritellä raja tuohon +20 asteeseen, sillä yhtenä päivänä oli hieman viileämpää. Paikalliset valittelivat kylmyyttä, mutta minusta lämpötila oli silti normaalia suomalaista kesäpäivää korkeampi. Ja olihan se tietysti sitä edeltäneisiin (ja seuranneisiin) päiviin verrattuna absoluuttisesti kylmempi, mutta ei nyt ihan kylmä kuitenkaan.

Japanilaisilla on muuten hassu tapa aina rakennuksesta ulos siirtyessään todeta kulloinenkin ilman lämpötila. Lähes poikkeuksetta nykyään kaikki hokevat atsuita ('kuuma') ulos astuessaan, kun vielä keväällä se oli aina samui ('kylmä'). Minkäänlaista siirtymävaihetta en huomannut, vaan samuista siirryttiin suoraan atsuihin (ja tuon yhden päivän kohdalla hetkeksi takaisin samuihin).

Eilen oli erityisen kuuma, varmasti helposti päälle 30 astetta. Hiki tuli pelkästä kävelystä ja takapuoli hikosi aina, kun istui tuolissa viittä minuuttia pidempään. Tietysti eilen minulla oli myös liikuntaa. Ensin puolitoista tuntia lentopalloa ja sitten puolitoista tuntia jalkapalloa. Vaikka joinkin mielestäni tarpeeksi, oli liikuntaa seuranneen yhdistetyn Geo- ja kauppareissun jälkeen niin totaalisen voimaton olo, että en pystynyt muuta tekemään kuin katsomaan elokuvia. Japania olisi tehnyt mieli opiskella, mutta keskittymiskyky ei yksinkertaisesti riittänyt.

Vielä illalla yhdeksän aikaan tuli hiki, kun pelkästään viikkasin puhtaita vaatteita kaappiin. Ja vaikka minulla ikkuna onkin auki nykyään oikeastaan yötäpäivää, oli eilen illalla kovin vaikea saada unta, todennäköisesti kuumuuden takia.

Tässä jokunen päivä sitten oli muuten kuulemma Abashirissa +35 astetta lämmintä, lämpimämpää kuin vaikka Okinawalla.

Ja enhän minä en valita, tämmöinen sen kesän kuuluisikin olla. (Milloinkahan se sadekausi mahtaa alkaa..)

Elokuvia, vesileikkejä ja vankila

2005-06-20T14:49:00.000+03:00

Lauantaina tapasin Julian koululla. Meidän piti keskustella Osaka-Kioto-matkasta tarkemmin, sillä joihinkin Kioton kohteisiin pitää etukäteen ilmoittaa tulostaan. Julia oli myös tekemässä ensi viikonloppuna pidettäville koulufestivaaleille puolalaisia keksejä myyntiin ja kutsui minut maistamaan ensimmäistä erää. Koska leipominen pienellä uunilla on hyvin hidasta ja tylsää puuhaa, ehdotin, että katsoisimme samalla elokuvaa.

Lähdin vuokraamaan elokuvaa Geosta ja törmäsin liikkeessä Nigerialaiseen Iitoroon. Kutsuin hänetkin katsomaan ja paluumatkalla soitin Mikan paikalle. Julia leipoi, elokuvaa välillä vilkuillen, keittiön pöydän ääressä, kun me katsoimme Antibodyn ja söimme samalla Julian leipomia keksejä (jotka oikeastaan ovat pipareita, joissa on hieman enemmän mausteita kuin suomalaisissa vastaavissa). Toinen elokuva oli legendaarinen Galaxy Quest.

Valitsin tarkoituksella elokuvat, joita on helppo katsoa, sillä leipominen vei oman osansa Julian huomioajasta. Yritin valita kaksi avaruusaiheista elokuvaa, mutta ensimmäisen elokuvan kannessa ollut alus olikin ruumiin sisäiseen matkustamiseen tarkoitettu (takakannen teksteistä ei mitään ymmärrä, joten elokuvia valitessa täytyy tuntemattomien elokuvian kohdalla luottaa lähinnä vain visuaaliseen aineistoon). Jälkimmäisen komedian oli tarkoitus parodioida ensimmäistä. Ei ihan onnistunut, mutta hauska ilta oli silti.

Yanan ystävä Yoshi tuli tyttärensä kanssa noutamaan meitä sunnuntaina puoliltapäivin. Matkasimme hänen kyydillään Memanbetsuun, missä treffasimme Yanan, Frankin ja Ilyan. Jatkoimme porukalla Memanbetsun lähellä olevalle järvelle, missä pääsimme kokeilemaan miltä tuntuu matkata vesiskootterin perässä vedetyllä lautalla useiden kymmenien kilometrien tuntivauhdilla.

Melko huimaa kyytiä se olikin, lautasta sai ihan tosissaan pidellä kiinni, ettei pudonnut. Vesi pärskyi naamalle ja piilarien pudottamisen pelko toi oman lisävärinsä toimintaan. Käännöksissä olin iloinen, että lautalla oli pienet reunat, sillä muuten ei kyydissä olisi pysynyt.

Skootterin kuski oli kuitenkin ilmeisesti päättänyt pudottaa meidät kyydistä nimenomaan kääntyilemällä, missä hän sitten lopulta onnistuikin tarpeeksi vauhtia otettuaan. Olin painavimpana lautan oikealla reunalla ja tarpeeksi pitkässä käännöksessä vasemmalle koko lautan painopiste siirtyi sen verran oikealle, että lautta kierähti ympäri. Katselin siinä sitten sen pienen hetken verran selälläni liukuessani kuinka lautta ja sillä kyyditetyt lensivät ylitseni ja pärskähtivät veteen jossain loitommalla.

Vaikka tiedostinkin, että olimme melko kaukana rannasta lautan kaatuessa, ei minua missään vaiheessa hirvittänyt, olihan minulla sentään päällä pelastusliivit ja uidakin osaan. Molemmat asiat olivat kuitenkin sinällään turhia, sillä kyseinen järvi on ainakin siellä lahdukassa sen verran matala, että vettä oli kaatumiskohdassa, noin 100 metriä rannasta, vatsan korkeudelle. Kävelimme sitten sieltä rantaan.

Seuraavaksi vauhdin hurmaan pääsivät Yana, Frank ja Ilya. Me muut asetuimme aloillemme, osa alkoi syödä ja osa ottaa aurinkoa. Minä en ole kuitenkaan koskaan osannut ottaa aurinkoa vain paikallani makoilemalla, joten istuskelin sitten siinä pyyhkeeni päällä ympärillä käytyjä keskusteluita kuunnellen. Enkä onnistunut edes polttamaan itseäni.

Noin tunnin siinä loikoiltuamme jatkoimme matkaa Abashiriin ja siellä olevaan vankilamuseoon. Kuvittelin etukäteen paikan olevan vain joku köyhä betoniloukko parilla kalterilla, mutta museo osoittautuikin oikein mielenkiintoiseksi paikaksi.

Museon alueelle oli rekonstruoitu vanhan japanilaisen vankilan rakennuksia ja vankilan elämää havainnollistamaan oli sinne tänne ripoteltu varsin elävän näköisiä nukkeja. Museosta sai oikein hyvän käsityksen entisaikojen vankien elämästä.

Vankilan jälkeen meidän pitikin sitten palata takaisin Kitamiin, sillä sunnuntai oli Japanissa isäinpäivä ja Yoshin piti tavata isänsä vielä illalla. Julia oli taas aikeissa leipoa pipareitaan, joten päätimme toistaa edellisillan, tällä kertaa tosin ilman Iitoroa.

Ensimmäinen elokuva oli edellispäivää kunnioittaen sci-fi-aiheinen ja toinen komedia. Epoch: Evolution oli niin kliseisen surkea, että sitä ei melkein meinannut jaksaa katsoa, mutta illan pelasti jälkimmäinen elokuva, Mies joka tiesi liian vähän. Bill Murray on hyvä komedianäyttelijä.

Kämpille päästyäni minua ei kuitenkaan vielä nukuttanut, joten päätin katsoa An American Rhapsodyn, jonka olin vuokrannut Geon erikoistarjousviikonloppuhintojen rohkaisemana. Pienessä laskuhumalassa elokuva onnistui liikuttamaan minua siinä määrin, että itkin varmaan aina kun elokuvan taustamusiikki vaihtui.

Tänään en aamulla saanut itseäni sängystä ylös tarpeeksi ajoissa, joten myöhästyin luennoilta. Krapulaani katsoin sitten vielä neljännen elokuvan, nostalgisen Väristyksiä-elokuvan. Illan japaninluennoille sentään jo kykenin itseni kampeamaan.

Ainiin, ja "minä en juo enää koskaan".

Koivuhalolla takavasemmalta, osa 2

2005-06-18T15:16:00.000+03:00

Ilta alkoi normaalisti. Lähdimme Mikan kanssa taas keskustaan, kun emme muutakaan tekemistä oikein keksineet.

Ensin kävimme elokuvissa. Valitsimme illan elokuvaksi japanilaisen tieteistoimintapläjäyksen Samurai Commando Mission 1549:n, joka vakuutti meidät julisteellaan, jossa oli samuraita, tankkeja ja helikoptereita. No, oikeastaan siinä se elokuva sitten olikin, ehkä lisättynä vielä muutamalla maailmantuhohalusella pahiksella. Mukavaa viihdettä joka tapauksessa. Ja vaikka repliikkejä ei täysin ymmärtänytkään, pysyi juonessa silti helposti kärryillä.

Elokuvan jälkeen kävimme keilaamassa ne tavanomaiset kolme peliä (ensimmäisellä sarjalla tein uuden ennätyksen: 149 pistettä) ja poistuttuamme keilaradalta kohtasimme jälleen ah-niin-perinteisen "Entä nyt?" -kysymyksen. Päätimme käydä juomassa yhdet viskit viimeviikkoisessa pubissa, ikään kuin kiittääksemme silloisesta.

Tällä kertaa baarimikko kutsui paikalle baarin omistajan, eli isänsä, Shimizu-sanin. Shimizu-san innostui kuullessaan meidän olevan suomalaisia ja tarjosi innostuksissaan jo juomamme viskit, sekä vähän lisää siihen päälle. Hän on menossa lokakuussa Suomeen kansainvälisiin baarimikkokilpailuihin ja tahtoi oppia pari sanaa suomea ennen sitä.

Jonkin aikaa baarialasta keskusteluamme Shimizu-san kutsui meidät mukaansa toiseen baariin. Poistuessamme rakennuksesta hän sattui ohimennen mainitsemaan omistavansa koko kyseisen tönön.

Seuraava kohde oli Celeb-niminen uusi clubi (sanalla 'club' tarkoitetaan Japanissa snacks-baarien astetta hienompaa versiota), jossa Mikaa hemmoteltiin Hennessyn X.O:lla ja minua Ballantine'sin 12-vuotiaalla. Saimme myös pienet annoset oikein maukasta kanaa ja mustekalasalaattia.

Sitten seuraavaan baariiin heti naapurissa. Tällä kertaa joimme punaviiniä. Söimme myös jälleen pieniä makupaloja, lähinnä erinäisiä hedelmiä.

Kierros päättyi hänen omistamaansa rakennukseen, kuudenteen kerrokseen, jonka baarissa istuimme sitten loppuillan. Minä join pääasiassa Lagavulinia, mutta loppuillasta minulle kelpasi myös olut. Ja jälleen alkoholin rinnalla oli pieniä lautasellisia purtavaa.

Kuten luonnollista, lähti isäntämme pois reilusti ennen valomerkkiä (joka muuten tuli lopulta vasta puolitoistatuntia baarin sulkeutumisen jälkeen) jättäen meidät nauttimaan baarin antimista. Meidän oli siis keskustelua aikaansaadaksemme tyytyminen baarin muihin asiakkaisiin (sekä tietenkin baarimikkoon, joka osalliistuu aina tiskillä käytyihin keskusteluihin), jotka nyt saattuivat olemaan naispuolisia, toinen jopa varsin viehkeä, nuori ja nätti tyttö, joka oli tullut baariin rentoutumaan hostess-työpäivänsä jälkeen.

Aurinko häikäisi jo korkealta, kun etsiydyimme Mos Burgerin ja Seven Elevenin kautta takaisin asuntolaan.

Kaksi kertaa olemme samaan pubiin astuneet ja molemmilla kerroilla lopputuloksena on ollut hyvillä viskeillä ilmaiseksi aikaansaatu humalatila. Järjetön maa.

Fantasia

2005-06-16T21:52:00.000+03:00

Kuvitelkaa, että asutte puussa. Kuvitelkaa, että valitsemanne puunne on korkein laakosssa, jonka olette valinnut elinympäristöksenne. Valitsemanne laakso on vuorten ympäröimä, ja kun kiipeätte (valitsemanne) puun latvaan, näette koko laakson. Kuvitelkaa, että olette kyseisen puun latvassa, katselemassa ympäröivän vuoriston kahden korkeimman huipun välistä nousevaa oranssia aurinkoa.

Kuvitelkaa, että katsoessanne kyseessä olevia vuorenhuippuja, näette ainoastaan vihreää, epätasaista maastoa, joka kaareuduttua näkökenttänne ulkopuolelle on kaikkien saalistajien, susien ja karhujen ja kettujen, paratiisi.

Kuvitelkaa, että taivas on lähes pilvetön, merensininen, ennen kuin aurinko nousee ja verenpunainen, kun se on noussut. Kuvitelkaa, että ette vielä ole sokaistuneetkaan siitä auringosta, joka on niin monen länsimaalaisen tähän mennessä vietellyt.

Kuvitelkaa, että auringon saavuttaessa vuorten huipun -- ennen niin synkät pilvet taivaalta ovat nyt vain mielikuvitusta -- löydätte jotain, mitä löytää, kun oikein etsii, mutta ei silti ole varma siitä olisiko halunnut löytää etsimäänsä.

Kuvitelkaa kaunein näkemänne auringonnousu.

Ette pääse lähellekään sitä, mitä minä juuri koin.

Terveysvaikutteet

2005-06-16T17:42:00.000+03:00

Tämän viikon alussa koin jälleen kerran nyt-perkele-alan-laihduttamaan-elämyksen ja kävin ostamassa kaupasta kasan vihanneksia. Tiedän, eivät moiset elämykset ennenkään ole minkäänlaisiin tuloksiin johtaneet, mutta itseään on niin helppo huijata.

Tällä viikolla kävin myös jälleen vaa'assa. Koulun ruokalan rakennuksessa on terveydenhoitajan vastaanotto ja siellä aulassa on painon/pituuden/rasvaprosentinmittauslaite, jota saa ilmaiseksi käyttää (on siellä verenpaineenmittauslaitekin, mutta en sitä ole vielä käyttänyt). Vaihtokauden alussa mittasin painokseni heti ruokailun jälkeen 99,9 kiloa, mikä jo silloin tarkoitti parin kilon painonpudotusta. Nyt painoni oli 95,3 kiloa, joten olin reilussa parissa kuukaudessa pudottanut painoa viisi kiloa pelkällä ruokavalion muutoksella, sillä en taatusti täällä ole liikkunut sen enempää kuin Suomessakaan.

Tässäpä olikin sitten pohjustukset päivän aiheeseen..

Japanin historian ja kulttuurin luennoilla käsiteltiin tänään terveyttä. Opettaja näytti lyhyesti muutaman kalvollisen paikallisia, luonnossa tuikitavallisia rohtoja ja alkoi sitten kertoilla japanilaisten terveydentilan kehityksestä viime vuosikymmeninä.

Vertailukohtana käytettiin Yhdysvaltalaisia ja Hawaijin japanilaisia, joilla aivan luonnollisista syistä on kahden kultuurin puoliväliin sijoittuva elinympäristö. Japanissa kuolee tänään suurin osa (terveydellisiin syihin kuolleista) syöpään. Kolesteroliin kuolleiden osuus on tasaisessa nousussa. Yhdysvalloissa puolestaan kolesteroliin kuolleiden osuus laskee koko ajan (tai ainakin teki niin vielä 4 vuotta sitten tehtyjen tilastojen mukaan).

Hawaijilaiset olivat aina yhdysvaltalaisten ja japanilaisten puolivälissä. Muutoksia opettaja selitti sillä, että viime vuosina japanilaiset ovat syöneet enenevissä määrin (naudan)lihaa ja vastaavasti Yhdysvalloissa (naudan)lihaa syödään entistä vähemmän. Tiedä sitten.

Tänään minä myös tietenkin sain kutsin yakinikuun. Huoleni aivoihin hiljalleen hiipivästä verisuonitulpasta haihtuivat kuitenkin ensimmäisen nielemäni lihapalan myötä, joten vietin lopulta varsin mukavan illan, ainakin jos ei oteta huomioon sitä, että ymmärsin kulloisestakin puheenaiheesta ainoastaan otsikon.

Ja ovat nämä japanilaiset viimein jotain minustakin oppineet; kun aloimme raivaamaan tavaroita, löytyi alueelta N kappaletta erinäisiä määriä olutta sisältäneitä tölkkejä.

"Sazuka Atte desu nee." eli "Luonnollisesti Atte [ne juo], eikö?"

Sivuilta siistitty

2005-06-15T08:19:00.000+03:00

Uskaltauduin sitten viimein sinne parturiin. Pyysin vain leikkaamaan lyhyeksi jättäen hiukset päältä hieman pidemmäksi kuin sivuilta.

Koko operaation oli helposti siistein leikkaus, mitä olen ikinä saanut. Minulla ei varmasti ole yhtään ylimääräistä tai liian pitkää suortuvaa päässäni. Enkä edes voihkaissut, kun ensimmäinen tuppo pitkiä hiuksia putosi maahan.

Hiustenleikkuun jälkeen parturi kysyi tahtoisinko hiustenpesun ja parranajonkin samalla. Suostuin.

Hiukset pestiin kolmella shampoolla (viimeinen aine saattoi tosin olla myös hoitoainetta), samalla päänahkaa hieroen. Sitten pää kuivattiin ja hiuksiin/päänahkaan hierottiin jotain, mahdollisesti hoitoainetta. Myös hartioitani murjaistiin pari kertaa ja vaikka en tavallisesti hieronnasta pidäkään, täytyy myöntää, että kyseinen päänahan käsittely oli erittäin rentouttavaa.

Parranajoa varten tuoli käännettin vaakatasoon, leukaan laitettiin partavaahtoa ja sen päälle lämmin pyyhe. Onneksi pyyhe laitettiin, sillä parturintäti olisi saattanut hämmästyä virneestäni, joka syntyi, kun hän alkoi ajamaan karvoja otsastani. Otsani (ja silmäkulmani) siistittyään hän ajoi partani. Kahdesti. Eikä unohtanut ajaa karvoja korvistanikaan. Moinen käytäntö on täällä kuulemma ihan tavallista miehille.

Sitten hieman partavettä leukaan ja takaisin istuma-asentoon. Luulin tässä vaiheessa, että homma olisi jo ohi, mutta ei, parturi päätti vielä hieman siistiä hiuksiani. Ilmeisesti siellä vielä joku haiven oli hieman vinossa.

Kaikkinensa näyttää pääni nyt hyvin siistiltä. En tiedä kuinka hyvältä, mutta ainakin siistiltä. Koko touhu maksoi 2200 jeniä.

Suomessa kaulalle laitettavan vessapaperin sijasta täällä muuten käytettiin pyyhettä, joka toimi tehtävässään huomattavasti paremmin. Vaatteissani tuskin on yhtään irtohiusta kutittamassa. Jos joskus perustan parturiliikkeen, otan kyllä tuon tavan käyttöön.

Kuvia saatte sitten joskus.. :)

Uni

2005-06-15T04:44:00.000+03:00

Kun minulle ei kerta päiväsaikaan mitään mielenkiintoista tapahdu, niin kerron sitten viimeöisestä unestani.

Joku koulu(vuosi) oli päättymässä ja minun piti miettiä tulevaisuutta. Päätin lähteä joksikin aikaa viidakon keskelle, autiolle saarelle jonnekin Sumatran tienoille. Aikaa koulun päättymisen ja saarelle saapumisen viimeisen mahdollisen päivän (en muista miksi saarelle piti siihen mennessä saapua, ehkä koulu oli alkamassa) välillä oli viikko, mutta olin matkasta niin innoissani, että lähdin heti koulun päätyttyä.

Lensin ensin lähemmäs jonnekin hieman isommalle lentokentälle, josta jatkoin pienemmällä koneella vielä vähän lähemmäs ja lopulta matkustin veneellä perille. Asumukseni oli pieni ja ränsistynyt, mutta sinällään ihan viihtyisä, mökki floridamaisen rämeen ja trooppisen viidakon yhdistelmän keskellä ja saarella siten, että minun piti käyttää venettä aina, kun tahdoin päästä jonnekin.

Asetuin aloilleni ja tutustuin uuteen elämääni. Kävin lähisaarilla "kaupassa", eli ostin joltain paikalliselta asukkaalta banaaneja. Hieman kauempana oli vähän isompi kylä, jossa oli jonkinlainen satamakin. Kylässä oli aina markkinat, josta sai sitten tarvittaessa kaikenlaisia muita tavaroita, vaatteita, erikoisempaa ruokaa jne.

Pari päivää yksikseni elettyäni minulle tuli koti-ikävä, ja kun kerta aikaa koulun alkamiseen (tai siihen tapahtumaan, jonka takia siellä olin) vielä oli, päätin lähteä käymään Suomessa tapaamassa kavereitani.

Suomessa (joka muuten oli maapallolla Japanin paikalla) oli talvi ja kylmä. Eräs tamperelainen kaverini ihmetteli irkissä, että kuinka minulla oli varaa lennellä edestakaisin, sillä hänen löytämänsä lennon hinta oli 320 man en, eli 3 200 000 jeniä. Hänpä ei kuitenkaan tiennyt pienemmistä ja halvemmista lentoyhtiöistä, joita käytin.

Olin myös kolmen päivän aikana pudonnut tyystin kärryiltä Enon kavereideni tekemisistä ja sanonnoista, joten pystyin vain seuraamaan sivusta heidän lumihangessa, sulkapallokentällä pelaamaansa outoa peliä.

En oikein kuulunut Suomeenkaan. Tahdoin takaisin trooppiselle saarelleni. Kello soi ja heräsin.

Ei tuon unen tulkitsemiseen välttämättä Freudia tarvita.

Osaka ja Kioto

2005-06-12T15:47:00.000+03:00

Nyt on sitten myös Osakan ja Kioton matka varmistunut. Lähdemme reissuun keskiviikkona 13.7. ja palaamme tiistaina 19.7. Maanantai 18. päivä on kansallinen vapaapäivä, joten saamme tavallaan yhden päivän ilmaista matkustusaikaa koululintsaamiselta.

Lennot kulkevat siinä mielessä ikävästi, että menolento lähtee vasta illalla ja paluulento jo päivällä, joten joudumme olemaan Osakassa ensimmäisen ja viimeisen yön. Matkustuspäivät ovat tällä kertaa sitten oikeasti matkustuspäiviä, joten perillä ei ehdi kyseisinä päivinä juuri mitään näkemään. Muut yöt olemme Kiotossa.

Tarkoituksena on käydä Osakan ja Kioton lisäksi myös Narassa ja jossain Kioton lähistöllä olevassa linnassa, mutta muita suunnitelmia emme ole vielä tehneet. Mika varmaan tapaa jotain perhetuttuaan Osakassa jossain vaiheessa.

Matkaan lähtee lisäkseni Mika, Julia ja tällä kertaa toinen kiinalainen tyttö, Zhu Zhi Ying.

Koivuhalolla takavasemmalta

2005-06-12T14:16:00.000+03:00

Pystyipä tämä maa jälleen yllättämään ja iskemään täysin arvaamatta koivuhalolla takaraivoon, noin kuvainnollisesti sanoen.

Lähdimme eilen illalla Mikan kanssa keskustaan, kun ei muutakaan tekemistä oikein ollut. Ensin kävimme keilaamassa muutamat pelit ja siirryimme sitten Kitamin kaduille miettimään jatkotoimenpiteitä. Kiertelimme ydinkeskustaa ristiin rastiin ja yritimme havainnoida juottoloita, joissa voisi mukavassa ilmapiirissä nauttia tuopin tai pari ei-järjettömän-kallista olutta.

Ainakin yksi mukavanoloinen pianobaari löytyi, mutta muuten hostess-baarien, ravintoloiden ja izakayojen erottaminen toisistaan oli käytännössä mahdotonta, sillä ulospäin niistä näkyy aina vain nimi. Suomessahan yökerhot, baarit, kapakat ja ravintolat tunnistaa viimeistään siinä vaiheessa, kun vilkaisee ikkunasta sisälle, mutta Japanissa baareissa on hyvin harvoin ikkunoita. Mikä lie tarve peitellä juomisiaan heillä sitten lieneekään.

Lopulta törmäsimme paikkaan, jonka nimessä oli sana 'pub' (on muuten ensimmäinen kerta, kun Japanissa tiedostin baarin nimessä olevan tuon kyseisen sanan) ja uskalsimme ihan astua sisällekin. Baari näytti hyvin paljon englantilaiselta pubilta, ainoastaan oluthanarivistö puuttui tiskiltä, vaikka pakollinen Guinness-hana sentään olikin.

Istuimme baaritiskille ja tilasimme viskit. Baarissa oli lisäksemme ainoastaan yksi asiakas, joten keskustelu meidän (kaikkien kolmen) ja baarimikon kesken virisikin nopeasti. Keskustelu eteni pakollisten "Mistä olette?" ja "Mitä täällä teette?" -kysymysten kautta perinteiseen keskusteluun japanin kielen vaikeudesta ja päätyen lopulta viskeihin. Jossain siellä keskustelun lomassa olimme tilanneet itsellemme pienet lautaset naposteltavaa.

Baarin kolmas asiakas (emme tainneet koskaan edes huomata kysyä hänen nimeään) oli huomannut viskilasiemme tyhjenemisen ja juuri kun olimme tilaamassa niihin täytettä hän tarjosi meille omasta (Japanissa pystyy siis baareissa yleensä ostamaan oman pullon, jota sitten voi aina käynneillään nauttia omaan tahtiin ja jota säilytetään baarissa numerolla varustettuna) pullostaan paukut. Viski oli 21-vuotiasta Nikka-viskiä. Ihan vain vertailun vuoksi hän tarjosi meille myös paukut Nikan Yoichi-viskiä, joka on joskus valittu maailman jotensakin parhaimmaksi viskiksi ja jota ei käsittääkseni ole enää edes missään myynnissä.

Minä lähdin tässä vaiheessa käymään vessassa ja kun palasin takaisin tiskin ääreen, oli seuraamme liittynyt neljäskin asiakas ja kolmannen asiakkaan viskipullo oli nostettu minun ja Mikan eteen. Kyseleviin katseisiin sain naisasiakkalta vastaukseksi "Se on lahja häneltä teille." Ajattelin, että mies oli tarkoittanut, että voisimme ottaa pullosta (jossa oli vielä ainakin kolmannes jäljellä) toisetkin paukut ja kaadoin kovasti kiitellen itselleni paukun.

Jonkin ajan kulttua mysteeriasiakas lähti kotiin ja toivotti meille iloisesti "Ganbatte nee!", mikä vapaasti käännettynä tarkoittaa "Pärjäilkää!". Hänen lähdettyään naisasiakas vetäisi totaalisesti maton altamme kertomalla, että miehen lahja meille oli itse asiassa ollut koko jäljellä ollut pullo sekä kaikki muutkin illan juomat ja ruoat. Mies, joka tässä vaiheessa oli siis jo poistunut baarista, tarjosi meille koko illan.

Hetken aikaa kesti, että saimme kasattua itsemme ja vakuutettua toisillemme, että kyseessä ei ollut uni, mutta toivuttuamme jatkoimme keskustelua ja juomista nyt tällä uudella, juuri muodostuneella porukalla. Keskustelimme ainakin baarista, sen omistajasta (jonka poika baarimikko oli), opiskelusta ja animesta. Jossain vaiheessa baarissa kävi myös hieman isompi porukka juomassa paukut ja jossain vaiheessa nainenkin lähti kotiin.

Kellon ollessa neljän pinnassa tuli baariin vanha herrasmies hostessinsa kanssa. Hostess tuntui unohtuvan kovin äkkiä, kun hän kuuli, että olemme Suomesta. Mies tiesi Sibeliuksen ja Finlandian, vaikka hänen melodiansa hieman pielessä olikin. Oikea melodia piti hänelle opettaman, joten aamun pikkutunneilla sitten lauloimme japanilaisessa englantilaisessa pubissa Finlandiaa kaksikielisesti, minä ja Mika suomeksi ja herrasmies japaniksi.

Ilta oli pitkä ja saimme lopulta viskipullonkin tyhjennettyä. Sen lisäksi nautimme vielä pari erillistäkin paukkua, joista osan jopa pystyimme maksamaan itse. Viimeiset drinkit baarimikko tarjosi itse.

Viideltä kävimme syömässä Mos Burgerissa ja kuudelta olimme nukkumassa asuntolalla. Aurinko oli noussut jo pari tuntia aikaisemmin.

Heikko euro

2005-06-10T09:34:00.000+03:00

Nostan käteistä rahaa isompia summia kerrallaan, sillä jokaisesta nostosta Nordea veloittaa 2 euroa + 2,5% nostetusta summasta. Keskimäärin olen tainnut nostaa 50 000 jeniä kerrallaan.

Käteisvarantoni alkaa olla lopuillaan, joten tulin taas vilkaisseeksi valuuttakursseja. Euro on taas heikentynyt, joten käteisen ostaminen on yhä kalliimpaa. Kun tulin Japaniin, sai yhdellä eurolla noin 140 jeniä, nyt sillä saa hieman päälle 130 jeniä. Euron heikkenemisen takia 50 000 jenin nostaminen maksaa minulle nyt melkein 30 euroa enemmän kuin kaksi kuukautta sitten. Siihen päälle tulee sitten vielä Nordean palvelumaksuja hieman reilu kymppi.

Luottokortilla maksettaessa ei pankin palvelumaksuja tietenkään mene, mutta päivittäisen kurssin mukaan siinäkin valuuttamuunnokset tietääkseni tehdään. Japanissa valitettavan harvassa paikassa edes pystyy maksamaan luottokortilla. Lisäksi minulla on luottokortissa 1000 euron katto, joten en sillä välttämättä edes pystyisi maksamaan kaikkia kuukauden kuluja (esimerkiksi viime kuussa maksoin luottokortillani meidän majoituksen Tokiossa, mistä tuli reilut 400 euroa "ylimääräistä" luotolla maksettavaksi).

Kallistahan se on, vaan ei auta nurista, käteistä on oltava. Olisi pitänyt reissun alussa vaan nostaa kerralla tili tyhjäksi.. :)

Päätön häntä

2005-06-08T11:50:00.000+03:00

Viime perjantaina oli asuntolan matsuri, juhla. Tytöt tekivät jotain syötäviä juttuja, joiden nimeä en muista ja pojat kantoivat lannevaatteissa mikoshia, semmoista puista lavaa, jolla oli rumpu ja rummuttaja. Satuin palaamaan asuntolalle juuri, kun he olivat lähdössä liikkeelle kantamaan lavaa Kitamin halki keskustaan, joten otin pyöräni ja seurasin heitä jonkin aikaa (itse asiassa Geolle asti :) kuvia ottaen. Kyllä minullekin tarjottiin mahdollisuutta osallistua lavan kantamiseen, mutta en pidä ruumiistani niin paljoa, että tahtoisin sitä kaikelle kansalle lannevaatteissa esitellä.

Kuvat ovat edelleen kamerassani, kun ajattelin, että on hölmöä laittaa galleriaan kuvia, joista ei osaa sanoa muuta kuin "pojat kantaa lavaa", mutta näemmä tuota juttuakin nyt jo pari kappaleellista on tullut, joten pitänee tässä jossain vaiheessa saada sitten ne kuvat nettiinkin asti. Se oli muuten 36. kerta, kun asuntolassa moista harrastetaan.

Viime viikon lopulla ei aamupalavereja ollut, kun Goto-sensei oli flunssassa. Tällä viikolla tulin maanantaina tunnollisena laboratoriolle klo 8:30 vain todetakseni, että paikalla ei ole kuin Takeda-kun, laboratorion arvoasteikossa sensein jälkeen seuraavana oleva. Yritin kysellä, että onko niitä palavereja sitten enää ollenkaan, mutta ei hän tiennyt.

Tiistaiaamuna olin ensimmäinen laboratoriossa. Hetken kulttua paikalle tuli toinenkin henkilö, mutta vain sen takia, että hänellä oli aamuluento ja olisi joutunut muutenkin heräämään aikaisin. Kostoksi kahden päivän huonostosa kohtelusta (eli siitä, että palaverien olemattomuudesta ei oltu tiedoitettu mitään) jätin tänään itse tulematta paikalle, vaikka minulla aamuluento olikin.

Kuulin myöhemmin, että palavereja ei enää ole. Takeda-kun kertoi myös, että edellisillä lukukausilla on käynyt samoin: sensei kyllä tulee alkulukukaudesta joka päivä paikalle, mutta jossain vaiheessa hän yksinkertaisesti lakkaa saapumasta. Aamupalaverien puuttuminen ei minua niinkään haittaa (en saa peliä kuitenkaan tehtyä, ei oikein riitä aikaa syventyä siihen tarpeeksi), mutta unirytmini voi alkaa tehdä taas kummallisia kiemuroita.

Eilen illalla kävimme Mikan kanssa syömässä läheisessä Weed-nimisessä ravintolassa ja sen jälkeen menimme Geoon vuokraamaan leffaa. Tunnin valikoimaa läpikäytyämme päädyimme The Transporter -nimiseen elokuvaan, mikä osoittauikin oikein loistavaksi valinnaksi. Elokuvan pääosissa olivat autot, aseet, kaunis nainen ja toiminta. Juuri täydellinen myöhäisillan elokuva siis.

Tänään on ollut hellettä. Hyödynsin kaunista säätä käymällä hieman kaukaisemmassa, mutta isommassa kaupassa ostoksilla, ihan vain sen takia, että joutuisin olemaan pidempään ulkosalla. No, yritin minä ottaa kuviakin tästä koko ajan kaunistuvasta Kitamista ja ympäröivistä vuorista, mutta pitäisi päästä jonnekin hieman korkeammalle nyppylälle niitä ottamaan. Huomenna hyvän kelin sattuessa voisi koittaa polkea vaikka Nanpayamalle, päivällä kun ei kuitenkaan luentoja ole.

Olen myös päättänyt tehdä jotain hiuksilleni, mutta en vielä tiedä mitä.

Niin sitä minun piti vielä sanoa, että...

2005-06-07T10:34:00.000+03:00

Kun nyt raapaisin pintaa Japanin minulle hieman ikävämmästä puolesta, niin otetaan samointein vielä kuopaisu syvemmälle. Seuraavat asiat eivät tietenkään ole sinällään mitään elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta päivittäin ne kuitenkin muistuttavat minua Suomen ja Japanin eroista.

Hammasharjat. Japanilaiset hammasharjat ovat noin suomalaisten lastenhammasharjojen kokoisia, eikä niissä ole mitään hienoja ikeniä puhdistavia ja kieltä raaputtavia harjaksia tai kumiosia, mihin tietenkin kullalla päällystetty suuni oli Suomessa ehtinyt tottua. Vaikka minä nyt en niitä erikoisharjaksia niin tarvitsekaan, niin saisi hammasharjalla nyt olla sen verran kokoa, että se pysyy kädessä ja puhdistaa useampaa kuin yhtä hammasta kerrallaan.

Hammastahnat. Olen tähän mennessä löytänyt kaupoista tasan yhden hammastahnamerkin, joka sisältää xylitolia (vaikka xylitolipurukumia on kyllä hyvin tarjolla). Edes fluori olisi bonusta, miellyttävästä mausta puhumattakaan.

Hilseshampoot. Kitamin isoimmasta "apteekista" (eli kaupasta, jossa myydään pesuaineita ja muita kemikaleja, meikkejä, lääkkeitä jne.) löysin yhden hilseshampoomerkin ja sekään ei tunnu oikein toimivan. Ehkä pääni on liian tottunut Head & Shouldersiin.

Deodorantit. Samaisessa isoimmassa kaupassa oli (miehille) tarjolla noin kaksi eri tuoksua. Ei roll-oneja.

Nenäliinat. Isoista, paksuista, kestävistä ja kaikkinensa hyvälaatuisista nenäliinoista ei olla kuultukaan, tarjolla on vain jenkkityylisiä "Kleenex"-paketteja. Kerran taittamalla ja hieman varovaisemmin niistämällä ne kuitenkin saattavat kestää jopa yhden niistokerran.

Tiskiharjat. Ai mitkä? Täällä astiat pestään pesusienellä, joten vähänkään pinttyneempää likaa saa tosissaan hinkata pois astioista. Aika äkkiä sitä kuitenkin oppi huuhtelemaan asiat heti käytön jälkeen, joten harvemmin sitä likaa enää niihin ehtii pinttyäkään.

Pesuaineiden teho. Ehkä 100 jenin kaupan pesuaineet eivät ole yhtä laadukkaita kuin jotkut toiset (kalliimmat) pesuaineet, mutta jotenkin luulen, että Fairyn puhdistustehoon japanilaisilla tiskiaineilla tuskin koskaan päästään. Rasvatahrat tuntuvat olevan kovin hankalia tapauksia myös pyykinpesuaineille.

Kupla puhkeaa?

2005-06-07T08:57:00.000+03:00

Viime viikko oli tähänastisista viikoista ikävin täällä Japanissa. Suurimman osan aikaa minua vitutti ja väsytti, riippumatta siitä kuinka paljon nukuin tai olin nukkumatta. Minulla oli samanlaisia univaikeuksia mitä Suomessakin on ollut ja kaikkinensa muutenkin oli kovin japanissa-ei-ole-kivaa-olo.

Syytä tähän voin vain arvailla.

Ehkä se oli matkaväsymystä. Lähes viikon ajan yli 10 kilometriä kävelyä päivässä polttavassa auringonpaisteessa, jatkuvasti valppaana ja aina jotain kantamuksia mukana raahaten vie mehut aika tehokkaasti, varsinkin kun minulla ei varsinaisesti mitään pohjakuntoa edes ole. Reissun jälkeisenä yönä nukuin hyvin ja mielestäni tarpeeksi pitkäänkin, mutta ehkä se ei kuitenkaan riittänyt tasoittamaan edellisellä viikolla syntynyttä energiavajetta.

Ehkä paluu arkeen oli liian karu. Tokiossa tuntui kuin olisi oikeasti lomalla ja kaupungin mukavuuksista olisi mielellään nauttinut pidempäänkin. Vaikka Kitamissa paluumme aikoihin olikin oikein lämmintä ja aurinkoista, ei ehkä pystynyt peittämään "kylmään ja sateiseen" paikkaan saapumisen tunnetta.

Ehkä olen jälleen kyllästynyt arkeeni. Suurin syy siihen miksi minulla aina Suomessa oli lukuvuosien lopuilla vaikeuksia löytää motivaatiota yhtään mihinkään oli se, että minä en oikein jaksa olla innostunut samasta asiasta kovin pitkään. Neljä kuukautta on minulle liian pitkä aika käydä yhtä kurssia, mielelläni opiskelisin lukiotyylisesti lyhyemmissä pätkissä ja nopeammassa tahdissa. (Siksi minä ehdottomasti kannatankin periodimuutosta TTY:llä.) Päivieni rutiini tuntuu olevan herätys-koululle-syömään-laboratorioon-nukkumaan ja nykyään sitä rutiinia rikkoo alkuaikoja harvemmin mikään "ylimääräinen" tapahtuma.

Ehkä olin turhautunut kielitaitooni. Olin viikon käyttänyt lähinnä vain englantia, joten japanin puhuminen viime viikolla oli entistäkin hankalampaa. Lisäksi kielitaidon kehittymisnopeus on viime aikoina radikaalisti pienentynyt. Verrattuna esimerkiksi Mikaan, olen auttamatta jäljessä kielitaidossa. Päivittäinen keskustelu sujuu tietenkin alkua paremmin, mutta ei niin hyvin kuin tahtoisin sen kahden kuukauden jälkeen sujuvan. Tilanteen korjaamiseen on tietenkin vain yksi keino: opiskelu.

Ehkä se oli uutuudenviehätyksen katoaminen. Enää ei joka päivä tulekaan vastaan jotain uutta ja yllättävää ja olen alkanut kiinnittämään yhä enemmän huomiota Japanin epämiellyttäviin tai käsittämättömiin asioihin. En esimerkiksi tajua millään sitä miksi nurmikot piti leikata aivan maata viistäen. Ennen niin vihreät nurmialueet koululla ovat nyt rumia ja ruskeita läikkiä, kun ruoho on noin millin pituista ja leikkauksessa pöllynnyt maa peittää suurimman osan niistäkin korsista.

Ehkä, kaverin sanoja lainatakseni, olen menettämässä otetta luomastani Japani-illuusiosta. Ei täällä olekaan niin paljoa samuraihenkisyyttä kuin olin kuvitellut ja japanilaistytöt eivät olekaan heittäytyneet syliini haaveilemallani tahdilla.

Mutta mikä tahansa ahdistuksen syynä olikin, ei sillä enää ole mitään väliä. Viikonloppu tasoitti tilanteen ja nyt maailma tuntuu jälleen hymyilevän minullekin.

Perjantaina kävimme Mikan kanssa leffassa (Closer, pidin), keilaamassa ja 500-baarissa. Lauantaina hurviteltiin Yanan, Frankin ja Ilyan kanssa karaokessa ja Hooplassa. Hoopla on yksi Kitamin harvoista (olisikohan niitä edes kahta useampaa) klubeista ja se tarjosi pienuudestaan huolimatta oikein erinomaista polkkaa. Lisäksi paikalla tuntui olevan erittäin liberaali juomapolitiikka (salakuljetimme sisään omat oluet, joita sitten jotensakin avoimesti siellä joimme, välillä tarjoilija kävi keräämässä tyhjät tölkit pois mitään sanomatta).

Olen taas iloinen, että olen Japanissa ja aloitin kielen opiskelunkin taas uudella innolla. Olen taas OK.

Tokio, Asakusa

2005-06-06T15:22:00.000+03:00

Viisi päivää auringonpaistetta jätti jälkensä myös minun ihoon. Sandaalirusketusraidat ei varmaan häviä ennen pääsiäistä ja pää ja kädetkin saivat hieman väriä pintoihinsa. Viimeisenä päivänä kuitenkin satoi.

Sade ei oikeastaan latistanut tunnelmaa, sillä emme missään tapauksessa aikoneet jättää niitä muutamia tunteja ennen paluulentoa hyödyntämättä. Valitsimme kohteeksi Asakusan, joka on Tokion hieman vanhempaa aluetta. Otimme junan Uenoon, jätimme ylimääräiset tavarat säilytykseen aseman lokerikkoihin ja jatkoimme edelleen Asakusaan.

Asakusan isoimman temppelin edustalla oleva myyntikojukatu oli kuitenkin onneksemme katettu, joten matkamuistojen tarkasteleminen oli varsin mukavaa. Teki kovasti mieli ostaa sieltä yukata, kimonon kevyempi kesäversio, jota käyttävät sekä miehet että naiset, toisinaan jopa kylpytakkina tai yöpukuna. Houkutus oli suuri ehkä sen takia, että monet kojut mainostivat suuria kokoja. En tiedä miten kokoiselleni tarkoitettuja yukatoja normaalisti on tarjolla, mutta luotan siihen, että Kioto-Osakan turistikohteissa on länsimaisten ihmistenkin mitoille tehtyjä tuotteita.

Yhdessä myyntikojussa istui kuvattavana joku ilmeinen julkkis, jota kuvaustiimin lisäksi ympäröi joukko turisteja. Ehkäpä japanilaiset hänet tunnistivatkin, mutta ainakaan minulla ei ole pienintäkään hajua hänen henkilöllisyydestään, saati siitä miksi hän, kauneutensa lisäksi, olisi kuvauksen tai yhteispotrettien arvoinen.

Tarpeeksi kujan valikoimaa tutkittuamme astuimme sisään itse temppelialueelle. Sateen synkkyydestä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) temppeli oli varsin vaikuttava ja suitsukkeiden tuoksussa oli oikein mukava esittää tietävänsä miten buddhalaisessa temppelissä rukoillaan. Käsittääkseni lähestyttäessä alttaria ensin kumarretaan, sitten heitetään rahat (5 jeniä on paras, sillä se tarkoittaa hyviä ihmissuhteita) edessä olevaan laariin, läimäytetään käsiä kaksi kertaa yhteen, ajatellaan rukous, kumarretaan, otetaan askel taakse päin ja kumarretaan jälleen.

Temppelistä jatkoimme matkaa toiseen puistoon joen rannalla, kastuimme ja kuljimme joenrantaa takaisin Asakusan asemaa kohden. Aikaa kuitenkin vielä oli riittävästi jäljellä, joten söimme päivälliset paikallisessa ravintolassa. Pitkähkön kotimatkan takia olimme venyttäneet ruokailua mahdollisimman pitkään, että pärjäisimme sillä sitten loppupäivän.

Hetken aikaa oikeata sisäänkäyntiä arvottuamme löysimme metron sisäänkäynnin ja nousimme Uenon junaan. Palloilimme hetken myös Uenon asemalla, noudimme tavarat säilytyslokeroista ja aloitimme kotimatkan.

Tunti kului junamatkaan Hanedalle, jokunen hetki check-inissä ja puolitoista tuntia Hanedan ykkösterminaalin kaupoissa. Lento kesti pari tuntia ja matka Memanbetsun lentokentältä asuntolalle, busseineen ja pyöräilyineen, tunnin. Yhdeksältä olimme asuntolalla, lopenuupuneina, mutta onnellisina.

Siinäpä se sitten pääpiirteissään taitaa ollakin, Tokio.

Tokio, Roppongi

2005-06-06T14:58:00.000+03:00

Kävimme suihkussa hostellilla ja noukimme matkaan vain hetkeä aikaisemmin heränneen Mikan (Li ei ollut palannut yliopistoreissultaan) ja otimme metron Roppongiin. Tai ei tokiolainen sitä Roppongiksi sanoisi, kun aseman nimessäkään ei sitä mainittu, mutta meille se oli tarpeeksi lähellä Roppongia.

Ensimmäisestä vastaantulleesta elintarvikeliikkeestä ostimme olutta. Kävelimme ilmeisen päämäärättömästi kohti Tokyo Toweria, kuitenkin tietäen, että simme koskaan edes nousisi, joten jossain vaiheessa kyllästyimme ja käännyimme takaisin.

Matkalla meitä oli vongattu jenkkityyliseen yökerhoon, jossa ei, ilmaisesta sisäänpääsystä huolimatta, tuntunut olevan ketään ja kun emme mitään suuria hip-hopin ystäviä olleet, oli paikan ohittamispäätös helppo tehdä. Etsiydyimme lähimpään puistoon.

Kartalla vihreäksi merkitty alue osoittautui kuitenkin vain kivetyksi ja puilla reunustetuksi liikenteenjakajaksi, mutta kelpasi se meille. Mahtoivat viereisen, ilmeisen kallilta näyttäneen ravintolan asiakkaat olla närkästyneitä, kun heidän 5000 jenin pasta-ateriaansa pilaamaan ilmestyikin kolme gaijinia juoden halvinta mahdollista olutta ja syöden yleensä saken kanssa nautittavia kuivattuja mustekalanjalkoja ja muita pikkueväitä.

Eväiden loputtua aloimme palata takaisin tulosuuntaan, sillä Tokion metrot lopettavat kulkemisen hämmästyttävän aikaisin yöstä. Viimeisen metrovuoron kulkemisajankohdasta meillä ei kuitenkaan ollut tarkkaa tietoa, joten pelasimme hieman varman päälle. Taisimme olla takaisin hostellilla hieman puolenyön jälkeen. Tikkarikuvat ovat paluumatkalla metrossa otettuja.

Tokio, Shibuya

2005-06-06T14:13:00.000+03:00

Harajukusta Shibuyaan on aika lyhyt matka. Ensimmäisenä mielenkiintoisena kohteena vastaan tuli maailman suurin Tower Recods -myymälä, jos ne nyt jollekin jotain sanoo, minulle ei. Oli siellä kuitenkin tavaraa seitsemässä kerroksessa ja mukaankin tarttui Rammsteinin Reise, Reisen japaniversio.

Jatkoimme matkaa kohti sitä kuuluisaa risteystä. Tarkoituksenamme oli tarkkailla joka kolmas minuutti syntyvää kaaosta risteyksessä olevasta Starbucks-kahvilasta käsin, mutta sama ajatus oli syntynyt useampaankin päähän, joten jätimme homman suosiolla väliin jonot nähtyämme.

Etsimme jotain muuta kahvilaa ja päädyimme lopulta Mos Burgeriin, Julia kun pitää kovasti heidän kahvipirtelöstä. Minä en sitä maitovammaisena tietenkään voi edes kokeilla, joten otin vain jääkahvin. Kumma miten kylmän kahvin makuunkin tottuu nopeasti, vain kaksi kuukautta siinä kesti.

Kahvilan jälkeen otimme yleiseksi suunnaksi hostellin, sillä tarkoituksenamme oli käydä vielä Roppongissa yöelämää ihmettelemässä. Matkalla törmäsimme alkoholiliikkeeseen, jonka valikoiman pääasiallinen sisältö oli maahantuodut tuotteet. Päätimme samoin tein pitää kotimatkalla pienen tauon Yoyogin puistossa ja sitä varten tarttui mukaan pari pulloa hyvää, ei-japanilaista olutta.

Ennen Yoyogi-puistoa oli matkalla vielä Tokyu Hands, tee-se-itse-miehen-tai-naisen ehdoton ostospaikka. Tarjolla raaka-aineita vanerilevyistä metallitankoihin, kaikenlaisia projektien aihioita ja myös valmiita tuotteita, lähinnä kaikkea mitä nyt vaan voi kuvitella myytävän tavaratalossa, joka myy kaikkea. Paremmalla ajalla se (sekä esimerkiksi Shibuyan sadat levykaupat) olisi ollut varmasti hyvinkin mielenkiintoinen paikka.

Illan hämärtyessä saavuimme Yoyogi-puistoon, istahdimme penkille ja avasimme oluet. Hetken kulttua lähistölle saapui vanha herrasmies, joka nappasi puusta lehden ja alkoi soittaa (24,7 megatavun videotiedosto) sitä. Jonkin aikaa kuunneltuamme oli pakko jo kysyä, että miten hän sen oikein tekee ja ystävällisesti hän suostuikin opettamaan meitä ja lähistöllä kuherrellutta pariskuntaa. Pariskunta ei tainnut saada yhtään onnistunutta ääntä aikaiseksi, minä sain useita hallittuja ääniä ilmoille ja Julia meni ja tempoi jo joitain säveliäkin esille. Nyt osaan siis myös "soittaa" (kirsikka)puun lehteä.