Festivaalit paikalliseen tapaan

Torstaina (perjantaina) sitten lähdimme kahdelta yöllä ja kolmelta olimme jo Kitamin rajojen ulkopuolella. Ja ei, ei tämä nyt niin iso kaupunki ole, lähtö vain aina on semmoista säätöä. Neljän aikaan jossain tuolla vuoristossa ajoimme tunneliin ja kun parin kilometrin jälkeen tulimme toisesta päästä ulos, oli aamu. Loppumatkan ajoimmekin sitten valoisassa, joskin pilvisessä säässä, välillä pysähdellen, toisinaan kahvia juoden ja kerran odotellen, että kuski nukkuu jonkin hetken, ettei ihan rattiin nukahda. Ihailin sumuisia vuoria.

Kahdeksalta olimme perillä festivaalialueen pysäköintialueella, eli pellolla. Jo pellon koosta ja siellä toimivista liikenteenohjaajista kävi selväksi, että hieman keskivertaista suomalaista festivaalia isompaan tapahtumaan oltiin tultu. Otimme tavarat kantoon ja kävelimme festivaalialueen pääportille. Portit aukeaisivat vasta kello 11, joten meillä oli hyvin aikaa tapettavaksi. Tatsuya ja Robo uhrautuivat hakemaan odotuskaljoja ja sillä välin me muut siirryimme hieman epätietoisen jonotusyleisön mukana lähemmäs portteja. Pian kuitenkin järjestäjät ottivat homman haltuun ja alkoivat ohjaamaan jonottajia tiiviimmäksi joukoksi.

Ihmisiä valui paikalle tasaiseen tahtiin ja olin ihan iloinen, että olimme lähteneet niinkin aikaisin. Jostain kuulin tapahtuman kävijämääräksi mainittavan 30 000, mutta saattoi kävijöitä olla hyvinkin enemmänkin. Joka tapauksessa jono takanamme oli pitkä. Tosin sitten taas porttien avauduttua totesin, että ei niillä jonon viimeisimmilläkään varmaan kovin kauaa kestä päästä sisälle, sillä rannekemuodollisuudet oli hoidettu erittäin tehokkaasti. Ensimmäinen työntekijä tarkistaa ja repii lipun sekä antaa rannekkeen, toinen lykkää käteen tapahtuman ohjelman ja alueen kartan kätevässä, kaulaan ripustettavassa muovitaskussa. Sitten kukin laittaa rannekkeet itse käteen ja jatkaa matkaa. Matkalla telttapaikkojen rekisteröimispisteille ihmisille jaetaan roskapusseja ja laastareita sekä (mainoksilla varustettuja) "lakanoita", joiden päällä voi istua likaamatta housujaan.

Telttapaikat saatuamme alkoikin sitten vaellus niille. Telttapaikkamme oli festivaalialueen perimmäisessä nurkassa. Matkalla sinne tiedosti alueen laajuuden, muiden telttaillijoiden kanssa kulkiessa matkaan kului aikaa ehkä reilut parikymmentä minuuttia. Jo pelkkä päälavan edustan alue oli isompi kuin Ilosaarirockin koko alue (leirintäalueita lukuunottamatta). Pistimme teltan pystyyn ja lähdimme etsimään ruokaa alueen ruokakojuista. Ensimmäinen bändi aloitti vasta kolmelta, joten aikaa alueeseen tutustumiseen oli riittävästi.

Ensimmäisen päivän alku minulla menikin lähinnä aluetta ja kojuja hämmästellessä. Muutamia bändejäkin kävin vilkuilemassa, mutta perusjapanilainen rokki kävi tylsäksi jo muutaman kappaleen jälkeen. Sitten alkoi sataa. Vaikka yritinkin pidätellä sadetta, kastuin silti. Huolestuin kamerastani ja kävin viemässä sen teltalle. Palatessani teltalta sade tietenkin loppui. Jatkoin sitten jonkin aikaa pyörimistä märissä vaatteissa, ennen kuin alkoi tulla kylmä ja kävin vaihtamassa kuivat vaatteet päälle. Edelleen kierrellessäni löysin bändin nimelta detroit7 ja pidin kuulemastani niin, että piti ihan levykin ostaa.

Joskus iltakahdeksan korvilla alkoi jälleen hiljalleen sadella ja menin lähimpään telttaan sateensuojaan. Teltta oli nepalilaisten pitämä ruokakoju. Siellä tutustuin kahteen amerikkalaiseen englanninopettajaan, jotka saivat lopulta minut ylipuhuttua lähtemään kanssaan technolavalle. Tanssin sitten heidan kanssaan tunnin polkkaa vesisateessa, kunnes alkoi kaatosade ja piti jälleen viedä kamera teltalle suojaan. En olekaan ennen nähnyt, kun lasersäteet hajoavat vesipisaroista.

Kyllä se sadekin loppui taas ajallaan, eli sitten, kun olimme jo niin märkiä, että sillä ei ollut enää mitään väliä. Kävimme katsomassa erittäin toimivan Tokyo Shock Boys -shown, minkä jälkeisellä vessareissulla sitten hukkasin nämä amerikkalaiset. Kävin vielä moikkaamassa vanhaa tuttua DJ Krushia technolavalla, mutta olin jo 39 tunnin valvomisen jälkeen sen verran väsynyt, että päätin mennä nukkumaan.

Heräsin aamukuudelta nälkään ja janoon ja kävin syömässä Robon ja Younghwan kanssa aamupalaa. Palasin nukkumaan ja heräsin uudelleen yhdeltätoista. Päätin katsoa toisena päivänä hieman edellistä päivää enemmän myös bändejä. Ongelmana oli se, että en tuntenut niitä tai niiden musiikkia, joten jouduin vain arpomaan nimien perusteella jonkin kuudesta lavasta ja vaihtaa sitä sitten, mikäli bändi ei kiinnosta. Illan kohokohdaksi nousi Brazilian Girls, joka rauhallisella poppipoljennollaan vei minut täysin mukanaan. Toinen loistava löytö oli Ryukyudisko, joka esitti Okinawalaista perinnemusiikkia massiivisen bassorumputaustan päällä erittäin toimivasti.

Ilta vaihtui yöksi ja väsymys alkoi taas näkyä ja tuntua. Tapasin Robon ja Younghwan, joiden kanssa katselin päälavan kaksi viimeistä bändiä. Koko tapahtumahan on saanut nimensä päälavan takaa nousevasta aamuauringosta. Kyllä se aurinko sieltä nousikin, mutta ei varsinaisesti sokaissut säteillään, sillä pilvinen sää jatkui yhä. Erittäin väsyneinä palasimme sitten aamukuudelta teltalle nukkumaan.

Seuraavana päivänä piti alueelta poistua ennen kahtatoista, joten kymmeneltä heräsimme ja aloimme pakata kamoja ja purkaa telttaa. Paluumatkalla hieman pelotti, sillä kuskimmekin oli taatusti ainakin lähes yhtä väsynyt kuin minä. Sopivilla tauoilla ja kahvinjuonnilla siitäkin kyllä selvittiin. Kitaamiin päästyämme kävimme vielä syömässä kiinalaisessa. Ilta kahdeksalta olin asuntolalla.

Rising Sun Rock Festival 2005 oli parilla sanalla kuvattuna massiivinen ja toimiva. Vaikka tapahtuma oli reilusti suomalaisia festareita isompi, oli kaikki tapahtumaan liittyvä hoidettu lähdes täydellisesti. Homma toimi. Ainoan pienen miinuksen voisin antaa vessoista. En kuitenkaan löydä moittimisen sanaa niiden laadusta, sillä vaikka vessat olivat japanilaistyylisiä, olivat ne taatusti puhtaampia kuin suomen festareilla, vaan niiden sijainnista. Festivaalialue oli niin iso, että mikäli alueen keskivaiheilla ollessaan tuli vessahätä, piti kävellä 10 minuuttia alueen jompaan kumpaan päähän vessaan päästäkseen.

Myös festivaalin alkoholipolitiikka poikkeaa Suomen festareista aika lailla. Alueelle ei saanut tuoda alkoholipitoista juomaa pulloissa tai tölkeissä, mutta muuten alkoholin tuomista ei oltu kielletty. Olutta siis sai tuoda (ja tuotiinkin) esimerkiksi 15 litran hanasäiliössä ja viiniä pahvipurkeissa. Alueella myös myytiin kaikkea alkoholipitoista, sisältäen viinit ja väkevät, ja sitä sai alueen sisällä juoda täysin vapaasti, mitään anniskelualueita ei ollut. Tämä siitä huolimatta, että festivaali oli avoin kaikenikäisille. Vapaasta alkoholipolitiikasta huolimatta ainut humalainen, jonka tapahtumassa näin oli ulkomaalainen. Japanilaiset olivat tosiaan tulleet festareille katsomaan bändejä. Itsekään en ollut missän vaiheessa edes humalassa, suurimman osan ajasta onnistuin pitämään yllä semmoista mukavaa parin oluen nousua.

Aika paljon aikaa vietin yksin, mutta se ei haitannut. Pääsin vapaasti kulkemaan omilla teilläni ja kuuntelemassa minua kiinnostavia yhtyeitä. Alussa luulin, että tapahtumassa ei juuri ulkkareita olisi, mutta pitkin tapahtumaa tutustuin lopulta useampaankin ulkkariin. 90% heistä oli englanninopettajia. Oli myös oikein mukava olla keskimäärin päätä muita pidempi, koko lavan näki aina ja selvästi. Kaikkiaan oikein hieno tapahtuma, nautin suuresti.