Huonoa kalaonnea, marjoja ja kansallismaisemaa

Perjantain bileet olivat varsin mukavat, paikalla oli jo melkein tuttu joukko jollain tavalla Japaniin kytköksissä olevia tyyppejä ja hieman muitakin. Myös molemmat tänä vuonna Kitamiin lähtevät olivat paikalla (voisivat muuten vaikka kommentoida tähän ja kertoa blogiensa osoitteet). Kenjin ja Hiron kanssa lähdimme bileistä hyvissä ajoin junalle.

Ei junassa kovin hyvin nukuttua saa, vaikka silmät kuinka lumpsaisivat (eikä asiaa auttanut edes se, että juna oli paikallaan Pieksämäen asemalla kaksi ja puoli tuntia), joten junan saapuessa aamuseitsemältä Joensuuhun olimme kaikki hieman väsyneitä. Edessä oli kuitenkin pitkä päivä ulkosalla, joten söimme Enossa kunnon aamupalan. Ilmakin ehti lauhtua hieman siinä välissä, joten päälle ei tarvinnut pukea kuin viisi kerrosta vaatteita. Suuntasimme tuttavaperheen mökille jo lähes itärajan tuntumaan.

Ensin katsoimme verkot, mutta eihän siellä tietenkään tänä viikonloppuna ollut kuin yksi pieni ahven, joka sekin oli jäänyt vahingossa kiinni verkkoon, normaalisti kun uivat niin isoista silmukoista läpi. Viikkoa aikaisemmin oli tullut ihan kiloista haukeakin. Seuraavan päivän kalakeitto uhkasi jäädä kovin laihaksi, siispä piti ottaa kovat otteet käyttöön ja kaivaa pilkit esille.

Kairaaminen sujui heti ensimmäisestä reiästä lähtien loistavasti ja pilkkijakkaralla istuminenkin oli helppoa, mutta kala ei silti syönyt. Kahden tunnin jälkeen minä olin saanut pikkurillin kokoisen ja isä nimettömän kokoisen ahvenen. Pidimme ruokatauon. Makkara paistui hyvin ja verkon ahvenestakin saivat japanilaiset pienet maistiaiset suomalaisesta kalasta. Vielä pari tuntia yhtä tuloksetonta pilkkimistä (välissä vähän kävelyä lumikengilläkin) ja lopulta kaikki muut paitsi japanilaiset olivat saaneet kalan. Pettymys oli kuulemma pieni, mutta kuitenkin käsinkosketeltavissa.

Näytin pikaisesti Enon nähtävyydet (kirkon ja laivalaiturin) samalla kun äiti viimeisteli illallista. Karjalanpaisti ja -piirakat katosivat silmänräpäyksessä ja ensimmäistä kertaa näin japanilaisen syövän enemmän kuin mitä minä söin. Sitten ruoansulattelua ja sauna. Avantoa meillä ei takapihalla ole, joten lumihankeen oli tyytyminen. Oli kuulemma kylmää kuin helvetissä. Saunan jälkeen kannustimme leijonat voittoon suomalaisten marjojen, saksalaisen oluen ja irlantilaisen viskin voimalla.

En ole pitkään aikaan nukkunut niin hyvin kuin sunnuntaiyönä ja uskoisin, että japanilaisillekin uni maittoi. Aamupalan jälkeen kävimme tervehtimässä mummoa (joka ei 94 ikävuotensa aikana ollut nähnyt vielä yhtään japanilaista) ja tutustuimme isän serkun maatilalla nykyaikaiseen suomalaiseen alkutuotantoon.

Ajoimme Kolille maisemareittiä, eli Uimaharjun sellutehtaan ja sen puupinojen ohi ja 7 kilometrin mittaisen, Pielisjärven yli kulkevan jäätien kautta. Tutustuminen kansallismaisemaan aloitettiin 25-minuuttisella diashowlla ja täytyy sanoa, että turisteille oli kerrankin jotain laadukasta tarjolla. Harmi vain, että me olimme ne ainoat turistit. Sumu hieman haittasi näkyvyyttä, mutta kyllä se näköala Kolin laelta oli minustakin upea. Sitten Joensuuhun ja Suomen parhaimmat kebabit vatsaan ennen junaa. Junassa lätkimme korttia ajankuluksi, opin Neekerin japanilaiset säännöt ja opetin heille Paskahousun.

Reissu oli ehkä hieman hätäinen, mutta varmasti sen arvoinen. Nyt Kenji ja Hiro voivat palata Japaniin muassaan muutakin kuin mielikuva mustamakkaraa syövistä Tappara-faneista. Suomalainen ruoka ainakin oli heidän mielestään erinomaista ja maaseudun elämän luonnonläheisyyskin taisi hieman yllättää. Se, että Japanissa televisiomainoksessa näkyy valkohapsisia lapsia syömässä mustikkaa metsässä ei vielä kerro ihan kaikkea Suomen luonnosta. Minä puolestani sain oikein virkistävän japanin kielikylvyn.