Ala-astevierailu

Joukko vaihto-opiskelijoita kerääntyy International Loungeen klo 8:15 hermostuneesti muistiinpanojaan vilkuillen. Eihän kyseessä voi olla kuin joku järjestetty, yhteinen tapahtuma, todennäköisesti vieläpä semmoinen, jossa ihmiset joutuvat pitämään jonkin sortin esitelmiä..

Eräs Länsi-Kitamin ala-aste oli järjestänyt tapahtuman, jossa eri maiden vaihto-opiskelijat esittelivät maataan ala-asteen oppilaille. Ensin koko koulu ja kaikki vaihto-opiskelijat kokoontuivat koulun juhlasaliin, jossa kukin vaihto-opiskelija vuorollaan esitteli itsensä omalla äidinkielellään. Tämän jälkeen koulun oppilaat jaettiin ryhmiin ja kukin ryhmä noukki mukaansa yhden vaihto-opiskelijan.

Koulun luokkahuoneet oli tyhjennetty pulpeteista. Kukin vaihto-opiskelija sai oman huoneen, joita oppilasryhmät sitten kiersivät. Aikaa yhdelle ryhmälle oli varattu 15-20 minuuttia. Yleensä ryhmä saapui sisään sekalaisena, vilkkaana ja meluisana joukkona, istui alas ja jaksoi hetken aikaa jopa kuunnellakin. Joka ryhmässä oli kuitenkin oppilaita, joita koko touhu ei tuntunut kiinnostavan lainkaan ja joku, jolla kiljoona kysymystä.

Olisi pitänyt valmistella esitys paremmin, olisi pitänyt etsiä etukäteen sanoja ja vaikkapa joitain kuviakin, mutta menihän se noinkin. Materiaalina minulla oli suomalainen kännykkäni ("Oooh!" -huudot täyttivät luokan aina, kun kaivoin puhelimen esille), jokunen euro rahaa ja Anttonin viime vuonna tekemä Suomi-seinätaulu. Yritin parhaani mukaan kertoa, että vaikka Suomi ja Japani ovat melkein saman kokoisia maita, niin Suomen asukasluku on murto-osa Japanin asukasluvusta, että Suomessa on kaunista luontoa, paljon järviä ja metsiä ja että ilmasto kuitenkin on kovin samanlainen Hokkaidoon verrattuna. Uskoisin esitykseni sanoman jopa menneen perille, ainakin niille, jotka jaksoivat kuunnella.

Luonnollisesti päivän myötä esitys hioutui ja usein kysyttyjen kysymysten ansiosta opin itsekin jo lisäämään joitain kohtia esitykseeni. Eniten lapsia tuntuivat kiinnostavan Suomen luonto ja eläimet sekä ruoka. Ensin pidin esityksen kolmelle ryhmälle, sitten oli pieni huilitauko ja sen jälkeen loput kolme tai neljä ryhmää (menin itsekin jo laskuissa sekaisin). Oppilaat olivat puoleenpäivään mennessä kiertäneet kaikki esitykset, joten oli aika syödä.

Luokan ulkopuolelle oli tuotu koulun keittiössä valmistettu ateria, joka kannettiin pulpettien mukana sisälle. Vanhemmista oppilaista koostunut joukko muuntautui ruoan annostelijoiksi ja kutsui oppilaat hakemaan ruokaa, alkaen ensimmäisen luokan oppilaista. Hämmästyttävintä tässä ei ollut se, että oppilaat itse tarjosivat toisilleen ruoan, vaan se, että kaikki tuntui tapahtuvan täysin automaattisesti, opettajan ei nähdäkseni tarvinnut puuttua asioiden kulkuun kertaakaan.

Yhdessä ryhmässä (käsittääkseni myös luokkaryhmässä) oli oppilaita kaikilta luokkatasoilta, mikä mielestäni on (ainakin kyseisen kaltaisessa tapahtumassa) parempi kuin Suomen tiukat luokkajaot. Vanhemmat oppilaat saivat enemmän vastuuta ja huolehtivat pienemmistään.

Päivän hellyyttävin hetki oli se, kun kaksi oppilasta (ensimmäisen ja kolmannen vuoden oppilaat) tulivat käsikädessä ja yhteen ääneen kysymään tahtoisinko syödä heidän seurassaan. Kukapa moisesta voisi kieltäytyä.