Okinawa, päivä 2
Herätys oli aikaisin, sillä tarkoitus oli lähteä liikkeelle viimeistään yhdeksältä. Tuon kokoinen venäläinen perhe ei kuitenkaan tavattoman nopeasti liikkeelle kykene, joten lähtö hieman venyi. Porukka jakaantui taas (ainakin) kahtia ja me (minä, Mika, Frank ja Yana) suuntasimme Ryukyu Muraan, eli Ryukyun kylään. Aamupala syötiin matkalla japanilaisen pikaruokaketjun myymälässä, yakinikua riisin päällä kulhossa. Moisen (jotain riisin päällä kulhossa) annoksen nimi on don(buri).
Matkaa oli jälleen jokusenkymmentä kilometriä, mutta nelikaistaisen rantatien ansiosta se sujui aika jouhevasti. Itse kylä oli lopulta aika pieni (pinta-alaltaan) kohde, mutta mielenkiintoisempi kuin edellisen päivän käsityökylä. Ja kauniimpi. Hieman houkutteli ostaa muistoksi shisha (tai shishi), joka on jotensakin leijonaa muistuttava eläinhahmopatsas, joka laitetaan talon eteen tai katolle pahoja henkiä karkoittamaan, mutta käytännön kuljetuskysymykset ja korkeahkot hinnat saivat minut pitämään lompakkoni taskussa.
Päivän pääohjelmanumero oli sukellus, mutta sitä jouduttiin siirtämään tunnilla eteenpäin, joten kävimme odotellessa uimassa. Laskuvesi oli paljastanut pienen lahdukan jättäen kuitenkin vettä syvimpiin kuoppiin, joissa oli luonnollisesti myös kaloja ja muita mereneläviä satimessa. Polskuttelimme hieman pienten, kirkkaansinisten kalojen keskellä syvimmässä vesikuopassa ja lähdimme sitten kuljeksimaan rannalla. Kamera olisi pitänyt ottaa mukaan, mutta ei sitä oikein veteen uskaltanut kantaa.
Vesi oli tietenkin lämmintä ja kirkasta. Lahden vesikuopissa oli pääasiassa pieniä kaloja ja merimakkaroita, mutta satunnaisia meritähtiä ja rapujakin näimme. Tuntui kuin olisi käyskennellyt isossa akvaariossa, mutta vähitellen myös mieleni myöntyi ajatukselle, että olinkin oikeasti Tyynen valtameren saarella, missä moinen elämä on ihan luonnollista. Virneeni mahtoi olla typerä.
Sitten päivän kohokohta, sukellus oikeiden laitteiden kanssa koralliriutalla. Pienen sukellusfirman toimistolla sonnustauduimme märkäpukuihin (urakka sinällään) ja kävimme läpi sukelluksen alkeet: Hengittää tulee tasaisesti ja pitkin, rauhallisin vedoin ja korvien paineentasaus tulee tehdä heti, kun painetta vähänkaan tuntuu korvissa, eli syvyyssuunnassa puolen metrin tai metrin välein. Lisäksi kävimme läpi yleisimmät käsimerkit.
Yllättävänkin lyhyen opetussession jälkeen pakkauduimme pakettiautoon ja suuntasimme satamaan veneelle. Tavarat veneeseen ja muutaman sadan metrin päähän rannasta pienelle riutalle. Happipullot laittettiin päälle vasta vedessä, joten en päässyt tekemään televisiosta tuttua veneenreunalta-taaksepäin-keikahdusta. Useiden "OK?" "OK." -merkkikyselyjen ja -vastausten saattelemana hivuttauduimme syvemmälle.
Vedenalainen maailma oli uskomattoman kaunis. Oli riuttaa, lukemattomia eri värisiä ja kokoisia kaloja, merimakkaroita ja meritähtiä, simpukoita ja niitä ihmeen lonkerojuttuja, joissa asuu nemo-kaloja, sekä muita juttuja, joiden nimiä en tiedä. Kalat söivät kirjaimellisesti kädestä, kun niille tarjosi leipää. Ahnaimpia kaloja olivat mustavalkoraidalliset littanat kalat. Näin jopa pallokalan ja jonkin pienehkön, mureenan näköisen kalan hieman kauempana riutalla.
Vaikka en pystykään nimeämään kuin murto-osan näkemistäni asioista, ei sillä lopulta ole mitään väliä. Koko sukellus oli yksi hienoimmista kokemuksistani ikinä, eikä minua edes harmita, että se kesti vain puolisen tuntia ja maksoi 9500 jeniä (70 euroa).
Hotellivarikkokäynnillä tarkastimme tähän mennessä syntyneet vahingot. Sekä minun että Mikan selät ja hartiat olivat palaneet, paidan läpi. Auringon polttavaa voimaa todisti se, että Mikan selässä ei punaista ollut niskassa siinä lapun paikkeilla, missä paidassa oli kaksi kerrosta kangasta. Lisäksi minulle oli jo tuon yhden päivän aikana tullut jalkoihin jokakesäiset sandaalirusketusraidat. Käsiin olin sentään laittanut 50-kertoimista aurinkovoidetta, joten ne ovat nyt vain hieman ruskeammat kuin ennen reissua.
Syömässä kävimme porukalla. Tilasin suositusten perusteella jonkin kala-annoksen, jossa oli kokonainen paistetu kala, hieman ranskalaisia ja kastiketta. Tuntui oudolta pistellä poskeensa kalaa, jonka mahdollisia lajitovereita oli paria tuntia aikaisemmin ihastellut muutaman metrin syvyydessä.
Perjantai kun oli, niin lähdimme ruoan jälkeen jälleen viihteelle. Perjantaisin ja lauantaisin Okinawan baarit ja kadut täyttyvät amerikkalaisista sotilaista (ja heidän perheistään), jotka ottavat hieman eroa armeijan rutiineihin. Meinasimme mennä Pyramide-nimiseen hienon näköiseen klubiin (jossa muuten oli sinä iltana naisten ilta, naiset olisivat päässeet ilmaiseksi sisään, mutta miehiltä lysti olisi kustantanut 1500 jeniä, sisältäen 10 drinkkiä, oletettavasti 500-barin kaltaisia laimeita litkuja), mutta siellä ei vielä klo 23 ollut ketään, joten etsimme toisen paikan.
7th Heaven oli lopulta valintamme. Baari oli viihtyisän pieni, sisäänkäynti maksoi 800 jeniä, mutta paikalla oli 8-Ball -niminen liveorkesteri. Tuoppi olutta maksoi hulppeat 700 jeniä, mutta hyvä musiikki vaimensi aika hyvin hinnan aiheuttamaa päänsärkyä. Ennen bändin aloittamista ehdimme pelata Suomi-Yhdysvallat biljardimaaottelun jenkkisotilaita vastaan. Helposti olisimme voittaneet, ellei Mika olisi laittanut sitä kasipalloa pussiin liian aikaisin. Amerikkalaiset kuitenkin tunnustivat reilusti häviönsä ja tarjosivat lohdutuksena tequilapaukut.
Bändi ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia seurueen jäseniä, joten vaihdoimme muutaman kappaleen jälkeen paikkaa. Sopivaa jatkopaikkaa ei oikein tuntunut löytyvän, mutta lopulta päädyimme jonkinlaiseen kompromissiin, Jack Nasty's -baariin. Melkoinen paikka se olikin. Lava oli käytännössä avoin kaikille. Pääasiassa siellä jammaili ilmeisesti baarin vakioporukkaan kuuluvat kitaristi ja basisti, rummuissa kävi kuka milloin ja mikin ääressä oli pääasiassa baarin omistaja, Kachan. Taustalla pyöri video Kachanin bändin esiintymisestä okinawalaisella Peaceful Love -festivaaleilla sekä siitä, kuinka hän ulostaa veteen kesken sukelluksen. Olut oli kuitenkin halpaa, sisäänpääsymaksua ei ollut ja paikan ilmapiirikin oli hyvä.
Nukkumaan pääsi jälleen vasta reilusti keskiyön jälkeen, mutta seuraavana aamuna sai tällä kertaa nukkua hieman pidempään.
Matkaa oli jälleen jokusenkymmentä kilometriä, mutta nelikaistaisen rantatien ansiosta se sujui aika jouhevasti. Itse kylä oli lopulta aika pieni (pinta-alaltaan) kohde, mutta mielenkiintoisempi kuin edellisen päivän käsityökylä. Ja kauniimpi. Hieman houkutteli ostaa muistoksi shisha (tai shishi), joka on jotensakin leijonaa muistuttava eläinhahmopatsas, joka laitetaan talon eteen tai katolle pahoja henkiä karkoittamaan, mutta käytännön kuljetuskysymykset ja korkeahkot hinnat saivat minut pitämään lompakkoni taskussa.
Päivän pääohjelmanumero oli sukellus, mutta sitä jouduttiin siirtämään tunnilla eteenpäin, joten kävimme odotellessa uimassa. Laskuvesi oli paljastanut pienen lahdukan jättäen kuitenkin vettä syvimpiin kuoppiin, joissa oli luonnollisesti myös kaloja ja muita mereneläviä satimessa. Polskuttelimme hieman pienten, kirkkaansinisten kalojen keskellä syvimmässä vesikuopassa ja lähdimme sitten kuljeksimaan rannalla. Kamera olisi pitänyt ottaa mukaan, mutta ei sitä oikein veteen uskaltanut kantaa.
Vesi oli tietenkin lämmintä ja kirkasta. Lahden vesikuopissa oli pääasiassa pieniä kaloja ja merimakkaroita, mutta satunnaisia meritähtiä ja rapujakin näimme. Tuntui kuin olisi käyskennellyt isossa akvaariossa, mutta vähitellen myös mieleni myöntyi ajatukselle, että olinkin oikeasti Tyynen valtameren saarella, missä moinen elämä on ihan luonnollista. Virneeni mahtoi olla typerä.
Sitten päivän kohokohta, sukellus oikeiden laitteiden kanssa koralliriutalla. Pienen sukellusfirman toimistolla sonnustauduimme märkäpukuihin (urakka sinällään) ja kävimme läpi sukelluksen alkeet: Hengittää tulee tasaisesti ja pitkin, rauhallisin vedoin ja korvien paineentasaus tulee tehdä heti, kun painetta vähänkaan tuntuu korvissa, eli syvyyssuunnassa puolen metrin tai metrin välein. Lisäksi kävimme läpi yleisimmät käsimerkit.
Yllättävänkin lyhyen opetussession jälkeen pakkauduimme pakettiautoon ja suuntasimme satamaan veneelle. Tavarat veneeseen ja muutaman sadan metrin päähän rannasta pienelle riutalle. Happipullot laittettiin päälle vasta vedessä, joten en päässyt tekemään televisiosta tuttua veneenreunalta-taaksepäin-keikahdusta. Useiden "OK?" "OK." -merkkikyselyjen ja -vastausten saattelemana hivuttauduimme syvemmälle.
Vedenalainen maailma oli uskomattoman kaunis. Oli riuttaa, lukemattomia eri värisiä ja kokoisia kaloja, merimakkaroita ja meritähtiä, simpukoita ja niitä ihmeen lonkerojuttuja, joissa asuu nemo-kaloja, sekä muita juttuja, joiden nimiä en tiedä. Kalat söivät kirjaimellisesti kädestä, kun niille tarjosi leipää. Ahnaimpia kaloja olivat mustavalkoraidalliset littanat kalat. Näin jopa pallokalan ja jonkin pienehkön, mureenan näköisen kalan hieman kauempana riutalla.
Vaikka en pystykään nimeämään kuin murto-osan näkemistäni asioista, ei sillä lopulta ole mitään väliä. Koko sukellus oli yksi hienoimmista kokemuksistani ikinä, eikä minua edes harmita, että se kesti vain puolisen tuntia ja maksoi 9500 jeniä (70 euroa).
Hotellivarikkokäynnillä tarkastimme tähän mennessä syntyneet vahingot. Sekä minun että Mikan selät ja hartiat olivat palaneet, paidan läpi. Auringon polttavaa voimaa todisti se, että Mikan selässä ei punaista ollut niskassa siinä lapun paikkeilla, missä paidassa oli kaksi kerrosta kangasta. Lisäksi minulle oli jo tuon yhden päivän aikana tullut jalkoihin jokakesäiset sandaalirusketusraidat. Käsiin olin sentään laittanut 50-kertoimista aurinkovoidetta, joten ne ovat nyt vain hieman ruskeammat kuin ennen reissua.
Syömässä kävimme porukalla. Tilasin suositusten perusteella jonkin kala-annoksen, jossa oli kokonainen paistetu kala, hieman ranskalaisia ja kastiketta. Tuntui oudolta pistellä poskeensa kalaa, jonka mahdollisia lajitovereita oli paria tuntia aikaisemmin ihastellut muutaman metrin syvyydessä.
Perjantai kun oli, niin lähdimme ruoan jälkeen jälleen viihteelle. Perjantaisin ja lauantaisin Okinawan baarit ja kadut täyttyvät amerikkalaisista sotilaista (ja heidän perheistään), jotka ottavat hieman eroa armeijan rutiineihin. Meinasimme mennä Pyramide-nimiseen hienon näköiseen klubiin (jossa muuten oli sinä iltana naisten ilta, naiset olisivat päässeet ilmaiseksi sisään, mutta miehiltä lysti olisi kustantanut 1500 jeniä, sisältäen 10 drinkkiä, oletettavasti 500-barin kaltaisia laimeita litkuja), mutta siellä ei vielä klo 23 ollut ketään, joten etsimme toisen paikan.
7th Heaven oli lopulta valintamme. Baari oli viihtyisän pieni, sisäänkäynti maksoi 800 jeniä, mutta paikalla oli 8-Ball -niminen liveorkesteri. Tuoppi olutta maksoi hulppeat 700 jeniä, mutta hyvä musiikki vaimensi aika hyvin hinnan aiheuttamaa päänsärkyä. Ennen bändin aloittamista ehdimme pelata Suomi-Yhdysvallat biljardimaaottelun jenkkisotilaita vastaan. Helposti olisimme voittaneet, ellei Mika olisi laittanut sitä kasipalloa pussiin liian aikaisin. Amerikkalaiset kuitenkin tunnustivat reilusti häviönsä ja tarjosivat lohdutuksena tequilapaukut.
Bändi ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia seurueen jäseniä, joten vaihdoimme muutaman kappaleen jälkeen paikkaa. Sopivaa jatkopaikkaa ei oikein tuntunut löytyvän, mutta lopulta päädyimme jonkinlaiseen kompromissiin, Jack Nasty's -baariin. Melkoinen paikka se olikin. Lava oli käytännössä avoin kaikille. Pääasiassa siellä jammaili ilmeisesti baarin vakioporukkaan kuuluvat kitaristi ja basisti, rummuissa kävi kuka milloin ja mikin ääressä oli pääasiassa baarin omistaja, Kachan. Taustalla pyöri video Kachanin bändin esiintymisestä okinawalaisella Peaceful Love -festivaaleilla sekä siitä, kuinka hän ulostaa veteen kesken sukelluksen. Olut oli kuitenkin halpaa, sisäänpääsymaksua ei ollut ja paikan ilmapiirikin oli hyvä.
Nukkumaan pääsi jälleen vasta reilusti keskiyön jälkeen, mutta seuraavana aamuna sai tällä kertaa nukkua hieman pidempään.
kirjoitettu klo 13:15
Kommentit:
Aah!!! Elämää!!!
Joo vietiin niitä Amerikkalaisia kuin litran mittaa, kunnes kävi meikäläiselle tuttuun tapaan paska säkä.
Ja JackNasty's oli kyllä oudoin paikka missä olen koskaan ollut.. Mutta mielenkiintoinen kokemus.
Lähetä kommentti
<< Alkuun