Tokio, Kamakura

(Eihän Kamakura varsinaisesti Tokiossa ole, mutta nimettäköön yhtenäisyyden vuoksi tämä (ja seuraava) entry moisella tavalla.)

Tapasimme Julian Shinjukun asemalla puoli kymmeneltä. Alkuperäisissä suunnitelmissa lauantaina oli tarkoitus tutustua Shibuyaan, mutta Julian kaveri ylipuhui meidät käymään Kamakurassa ja Yokohamassa. Ja hyvä niin, reissu oli ehdottomasti sen arvoinen.

Li oli seuraavana päivänä menossa jonnekin Tokion liepeille vierailemaan yliopistossa ja hänen piti valmistella kyseistä vierailua vielä illalla (Lin mielestä Kitamissa on tylsää, joten hän tahtoisi päästä Tokioon vaihdon loppuajaksi). Pitkä matka sekä epätietoisuus paluuajankohdasta saivat hänet jäämään Tokioon, mutta me muut otimme junan Kamakuraan.

Juna oli suurimmaksi osaksi samanlainen kuin muutkin Tokion junat ja metrot, eli vaunun seinustoilla oli rivi istuimia, muille oli tarjolla vain seisomapaikkoja. Junassa oli myös "oikeita" istumapaikkavaunuja, mutta luonnollisesti liput niihin maksoivat enemmän. Sen verran täynnäkin juna oli, että pääsimme istumaan vasta Yokohaman jälkeen.

Matka kesti Kamakuraan kaikkiaan tunnin. Asiasta tarkemmin tietämätön olisi tosin voinut luulla matkustavansa koko ajan Tokiossa, sillä rataa reunusti aina Kamakuraan asti yhtenäinen talorivistö. Vasta aivan Kamakuran lähistöllä muodostelma alkoi rakoilla ja betoniemöykkyjen seassa saattoi havaita jopa oikeata luontoa, ei pelkästään muutaman puun puistoja.

Kamakuraan saavuttuamme ostimme kartat turistineuvonnasta ja olimme juuri aikeissa alkaa suunnittelemaan päivän kulkureittiä, kun meitä lähestyi neljä nuorta ja nättiä japanilaisneitosta. He olivat opiskelijoita jossain Tokion seudun yliopistossa ja kuuluivat kansainväliseen kerhoon siellä. Heidän yliopistonsa on yksi Kanagawa Student Guide Federationin yliopistoista. Viikonloppuisin Kamakuran asemalla odottelee aamupäivän aikana joukko opiskelijoita, jotka toimivat oppaina turisteille. Turistit saavat ilmaista opastusta ja opiskelijat saavat harjoitusta englannin kielessä. Aivan loistava systeemi!

Oppaamme kertoivat meille Kamakuran tärkeimmät kohteet, opastivat meidät kyseisiin paikkoihin ja kertoivat joka paikassa aina jotain pientä paikan historiasta. En yleensä pidä opastetuista kiertoajeluista tai muista vastaavista, mutta tämä ei moiselta edes tuntunut. Suurinpiirtein samanikäisten kanssa oli mukava kierrellä paikkoja kaikessa rauhassa ja tuntui oikeastaan siltä, että olisimme tunteneet toisemme jo pidempäänkin.

Ensimmäisenä kohteena oli Tsurugaoka Hachimangu, temppeli joka on varsin komealla paikalla vuoren juurella. Temppelialueen päärakennus oli remontissa, joten emme sen ulkokuorta täysin nähneet. Temppelin edustalla oli kuitenkin pienempi rakennus( lähinnä oikeastaan vain korotettu ja katettu lava) jossa oli käynnissä perinteinen japanilainen hääseremonia, gagaku-musiikkeineen kaikkineen. Sen lisäksi, että näki palan Japanin historiaa ja kulttuuria, oli valaisevaa lopullisesti tajuta, että Japanissa temppelit ovat edelleenkin päivittäin samanlaisessa käytössä kuin vaikka 200 vuotta sittenkin, niitä ei ole säilytetty ja niitä ei pidetä auki vain turisteja varten.

Paluumatkalla kävimme ostoksilla (lisää matkamuistoja) ja syömässä voileipäbaarissa ja jatkoimme sitten matkaa kohti Kamakuran tunnusta, suurta Buddhan patsasta, Daibatsua. Oppaamme eivät olleet uskoa korviaan, kun kerroimme tahtovamme kävellä patsaalle, olihan sinne nyt matkaakin ainakin pari kilometriä. Urheasti he kuitenkin suostuivat viemään meidät perille jalan, viereisestä rautatiestä huolimatta.

Patsas oli iso, mutta pienempi kuin olin kuvitellut. Kuitenkin esimerkiksi sen korvat olivat pidemmät kuin minä. Sai se minut ihmettelemään entisaikojen seppien taituruutta, moisen patsaan tekeminen voisi nykykonsteillakin olla melkoinen urakka. Patsaan sisällekin pääsi käymään nimellisen 20 jenin hintaan ja olipa Buddhaa varten tehty sandaalitkin, mikäli hän nyt joskus sattuisi kyllästymään paikallaanistumiseen ja päättäisi lähteä pienelle kävelylle.

Patsaan lisäksi alueella ei oikein muuta ollut, joten jatkoimme seuraavaan kohteeseen, Hase-Deran temppeliin. Temppeli on tunnettu monimuotoisista ja värikkäistä kukista, mutta valitettavasti paras kukinta-aika oli vasta edessä. Kaunis merimaisema, rauhallinen ilmapiiri ja vanhat, hienot rakennukset (puhumattakaan väsymyksestä ja selkäkivusta) saivat minut melkein unohtamaan elämän tosiasiat, kunnes sain palautuksen maanpinnalle.

Temppelialueen yhdessä nurkkauksessa oli lukuisia pieniä patsaita siisteissä riveissä. Osa patsaista näytti todella vanhoilta, osa vastatehdyiltä ja osalla oli päällä lastenvaatteita tai niissä oli pehmoleluja tai muita lasten tavaroita ripustettuina. Minulle kerrottiin, että jokainen patsas on pystytetty ennen syntymää tai pian syntymän jälkeen kuolleen lapsen muistolle.

Kierroksemme alkoi olla lopuillaan ja täytimme kyselylomakkeet opastuksesta. Matkalla rautatieasemalle (kuljimme matkan temppeliltä Kamakuran asemalle junalla nopeuttaaksemme saapumistamme Yokohamaan) poikkesimme rannalla keräämässä muutamia simpukoita.

Kamakurassa hyvästelimme yhden oppaistamme ja nousimme junaan. Muutaman aseman jälkeen joukosta putosi jälleen yksi ja viimein Yokohamassa hyvästelimme loputkin oppaamme. En tiedä sanoivatko he pelkästä kohteliaisuudesta päivän olleen mukavan, mutta ainakin meille se oli tervetullutta vaihtelua ainaiseen asfaltintarpomiseen.