Tokio, Shinjuku

Shinjukusta taisi tulla Tokion oikea keskus viimeistään silloin, kun Tokyo Metropolitan Government rakensi alueelle kuuluisat tornit ja siirsi hallintonsa sinne. Muutenkin Shinjukun yleiskuvaan kuuluvat korkeat rakennukset, voimakkaammin kuin muualla Tokiossa. Shinjukun rautatieasema on myös maailman vilkkain rautatieasema, joka päivä sen kautta kulkee järjettömät 3,2 miljoonaa ihmistä. Perjantain olimme varanneet Shinjukulle. Illalla meidän oli määrä tavata Julian puolalainen, Tokiossa opiskeleva ystävä ja mennä hänen kanssaan viettämään iltaa jonnekin.

Poistumme jälleen hostellista aamuyhdeksältä. Kahden päivän kävelyn jälkeen jalkamme olivat jo sen verran väsyneet, että päätimme kulkea kahden asemavälin mittaisen matkan Shinjukuun junalla. Astuimme Shinjukun kaduille jo reilusti ennen kymmentä. Kovin tarkkoja suunnitelmia emme olleet Shinjukun varalle tehneet ja tietommekin koko paikasta rajoittuivat lähinnä Julian Japani-kirjaan. Valitsimme asemalla tarpeeksi ison näköisen tien ja lähdimme kulkemaan sitä pitkin.

Hetken aikaa kuljettuamme huomasimme tien vievän pilvenpiirtäjäalueelle ja lähelle Tokyo Metropolitan Government Buildingseja. Pienoisesta aamun usvasta huolimatta päätimme kuitenkin nousta torniin ihailemaan kuuluisaa näköalaa.

Ensimmäisessä rakennuksessa on kaksi yleisölle avointa näköalatasannetta, toinen pohjoisessa osatornissa ja toinen eteläisessä osatornissa. Yhdessä näistä näköalapaikoista avautuu koko Tokion kattava näkymä 202 metrin korkeudesta.

Ei sitä Tokion laajuutta katutasosta tarkastellessa voi tajuta. Äsken vielä niin suurilta näyttäneet pilvenpiirtäjät pienenivät linnunpöntöiksi ja maa muuttui puistojen läikittämäksi betonimereksi. Ja sitä jatkui niin pitkälle kuin usvassa saattoi nähdä, ja vielä pidemmällekin. Joka suuntaan.

Parhaiten näkymää voisi kuvata ehkä sanalla 'lego'. Kaikki vaikutti epätodelliselta ja keinotekoiselta, ei paikalta, jossa asuu 10-30 miljoonaa ihmistä, laskutavasta riippuen. Ja kyllä mielessä väistämättä kävi myös ajatus "Kuinka tämä kaikki voi oikein toimia?".

(Minua on henkilökohtaisesti aina kiehtonut se miten monikerroksisia isot kaupungit ovat. Näennäisen katutason alla on sähkölinjoja ja muita kaapeleita, viemäreitä, vesijohtoja, huoltotunneleita, metroreittejä, parkkihalleja ja ties mitä. Oikea maanpinnan taso saattaa olla kymmeniä metrejä katutason alapuolella. Puhumattakaan sitten siitä, että rakennukset kohoavat satoja metrejä sen katutason yläpuolelle. Mutta ei tämä oikeastaan tähän kuulu ja kun tästä entrystä taitaa muutenkin tulla kovin pitkä, niin palataanpas asiaan.. :)

Taisimme kuluttaa torneilla aikaa lähes kaksi tuntia maisemia ihaillen, kuvia ottaen ja matkamuistoja ostaen. Vatsat alkoivat jälleen ilmoitella tyhjyydestään, joten oli aika etsiä jotain purtavaa. Hallintotornien takana oli puisto ja sen takana tie, joka ainakin korkeuksista katsoen oli näyttänyt lupaavalta paikalta etsiä ruokapaikkaa.

Erehdyimme. Toki tien varrella ruokapaikkoja oli, mutta ne olivat yleensä hotellien yhteydessä olevia ravintoloita, siis oletusarvoisesti liian kalliita. Meidät kuitenkin pelasti jonkin yrityksen ruokatunti, sillä yrityksen ala-aulassa myytiin bento-, eli eväsaterioita. 500 jenillä saimme jotensakin täysipainoisen aterian, jossa oli riisiä, lihaa ja vihanneksiakin. Automaatista ostimme vielä juomat kyytipojiksi ja siirryimme takaisin puistoon syömään.

Puistossa luonnollisesti oli muitakin, liikemiehiä syömässä samanlaisia bentoja, nuoria viettämässä kaunista kesäpäivää keskenään ja kodittomia nukkumassa. Saimme kuitenkin syödä halvan ja maukkaan lounaan kauniissa maisemissa ja auringon paahteelta suojassa.

Ruokailun jälkeen katsastimme puiston pakollisen temppelin ja lähdimme sitten kulkemaan Shinjukun aseman itäpuolelle, Shinjuku Gyoen -puistoon. Emme kuitenkaan halunneet kulkea takaisin samaa tietä, joten otimme hieman eteläisemmän reitin Yoyogin aseman kautta. Tietenkään puistoon ei ollut sisäänkäyntiä lounais- tai länsilaidalla, joten jouduimme kulkemaan puiston reunaa pitkin takaisin pohjoiseen.

Shinjuku Gyoden oli alunperin Naito-nimisen daimion puisto, sitten Keisarillinen puisto kunnes lopulta, Toisen maailmansodan jälkeen, siitä tuli kansallinen, yleisölle avoin puisto. Puiston alueella oli kasvihuone, pari perinteistä japanilaista teehuonetta ja perinteiseen tyyliin toteutettu puutarha. Puistossa oli jos jonkinlaisia puita, kukkia ja muita kasveja ja on varmasti viherpeukalon pienoisparatiisi.

Kaunishan se toki olikin, mutta mielummin minä viettäisin puistossa aikaa ystävien kanssa istuskellen ja olutta nauttien kuin juosten ympäri ämpäri ja ihastellen erinäisiä kasveja. Juliaa kuitenkin, kenties luonnollisena seurauksena ammatistaan (arkkitehti), kiinnostavat kasvit ja hänen tietojensa ja kertomiensa yksityiskohtien ansiosta tästä(kin) puistovierailusta muodostui lopulta oikein miellyttävä kokemus.

Tämäkin puisto kuitenkin sulki ovensa neljän maissa, joten meidän oli jälleen jatkettava matkaa. Tahdoimme nähdä Tokion hallintotorneista käsin myös pimeällä ja sopivasti matkan varrella olisi Kabuki-cho, ehkä hieman pahamainenkin kaupunginosa, joka on yökerhoineen, ravintoloineen ja hostess-baareineen ollut inspiraationa Blade Runnerin maailmaa luotaessa.

Sitä itseäänhän se oli. Mika käytti termiä "punaisten lyhtyjen alue", mikä ei varmaan kovin kaukana totuudesta olekaan. Löysin sieltä myös viimein hostess-baarin naisille tarkoitetun version (host-baari?) näin päättäen pähkäilyni moisten paikkojen olemassaolosta.

Shinjukun aseman ja Kabuki-chon vieressä on myös maanalainen kauppakeskus, Subnade. Seurueen naiset olivat luonnollisesti innoissaan, mutta minä huomasin kauppakeskuksen noin sadan liikkeen joukossa vain yhden (1) liikkeen, jossa myytiin jotain miesten vaatteita. Nekin oli hinnoiteltu sen verran korkealle, että kaupan kiertäminen jäi aika nopeasti kesken. Kahvilla kuitenkin kävimme (oikeaa kahvia!) ja minä sain viimein ostettua sen pyyhkeenkin, ostin suomalaisen käsipyyhkeen kokoisen, pinkin Betty Boop -pyyhkeen. :)

Palattuamme maanpinnalle oli tullut pimeä ja ilmeisesti suuntavaistommekin oli mennyt taivaskatottomassa tilassa sen verran epäkuntoon, että lähdimme kulkemaan Shinjukun asemalta itään sen sijaan, että olisimme kulkeneet länteen kohti Metropolitan Government Buildingseja. Huomasimme asian kuitenkin tarpeeksi ajoissa, joten mitään kovin suurta harharetkeä emme ehtineet tehdä. Matkantekoa kuitenki hidasti merkittävästi suunnaton ihmismassa, joka oli aloittelemassa perjantai-iltaansa Shinjukun kaduilla.

Jalkakäytävät olivat jakautuneet kahtia, toisella laidalla kulki ihmisvirta toiseen suuntaan ja toisella puolella toiseen suuntaan. Vastavirtaan kulkeminen oli suorastaan mahdotonta. Jalkakäytävillä päivysti myös ravintoloiden ja muiden viihdeperusteisten liikkeiden henkilökuntaa jakamassa mainoksia ja houkuttelemassa ihmisiä sisään. Näin myös ensimmäistä kertaa Japanissa kebab-kioskin, mutta valitettavasti meillä ei ollut aikaa jäädä maistelemaan itse kebabia.

Mitä kauemmas rautatieasemalta päästiin, sitä pienemmiksi ihmisvirrat muuttuivat ja hallintotornien luona kaupunki vaikutti jopa mukavan rauhalliselta. Nousimme jälleen hissillä 45. kerrokseen ja räpsimme lisää kuvia. Sää oli nyt kirkas, joten näimme alla kelluvan valomeren ulottuvan aikaisempaa betonimerta edemmäs. Vaikuttava näky.

Julian kaverin tapaamisen hetki lähestyi, joten palasimme Shinjukun asemalle. Valitettavasti hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa viedä meitä minnekään, joten minä, Mika ja Li palasimme hostellille Julian mennessä yöksi kaverinsa luo koulun asuntolaan. Toisaalta se oli ihan hyväkin, sillä hostellin suihkuja saa käyttää vain kello 23:een asti, joten ehdimme vielä käydä suihkussakin ennen nukkumaanmenoa. En muista, että olisimme mitään erityistä hostelliin palattuamme tehneet, joten kai sitten vain menimme nukkumaan.