Elokuvia, vesileikkejä ja vankila

Lauantaina tapasin Julian koululla. Meidän piti keskustella Osaka-Kioto-matkasta tarkemmin, sillä joihinkin Kioton kohteisiin pitää etukäteen ilmoittaa tulostaan. Julia oli myös tekemässä ensi viikonloppuna pidettäville koulufestivaaleille puolalaisia keksejä myyntiin ja kutsui minut maistamaan ensimmäistä erää. Koska leipominen pienellä uunilla on hyvin hidasta ja tylsää puuhaa, ehdotin, että katsoisimme samalla elokuvaa.

Lähdin vuokraamaan elokuvaa Geosta ja törmäsin liikkeessä Nigerialaiseen Iitoroon. Kutsuin hänetkin katsomaan ja paluumatkalla soitin Mikan paikalle. Julia leipoi, elokuvaa välillä vilkuillen, keittiön pöydän ääressä, kun me katsoimme Antibodyn ja söimme samalla Julian leipomia keksejä (jotka oikeastaan ovat pipareita, joissa on hieman enemmän mausteita kuin suomalaisissa vastaavissa). Toinen elokuva oli legendaarinen Galaxy Quest.

Valitsin tarkoituksella elokuvat, joita on helppo katsoa, sillä leipominen vei oman osansa Julian huomioajasta. Yritin valita kaksi avaruusaiheista elokuvaa, mutta ensimmäisen elokuvan kannessa ollut alus olikin ruumiin sisäiseen matkustamiseen tarkoitettu (takakannen teksteistä ei mitään ymmärrä, joten elokuvia valitessa täytyy tuntemattomien elokuvian kohdalla luottaa lähinnä vain visuaaliseen aineistoon). Jälkimmäisen komedian oli tarkoitus parodioida ensimmäistä. Ei ihan onnistunut, mutta hauska ilta oli silti.

Yanan ystävä Yoshi tuli tyttärensä kanssa noutamaan meitä sunnuntaina puoliltapäivin. Matkasimme hänen kyydillään Memanbetsuun, missä treffasimme Yanan, Frankin ja Ilyan. Jatkoimme porukalla Memanbetsun lähellä olevalle järvelle, missä pääsimme kokeilemaan miltä tuntuu matkata vesiskootterin perässä vedetyllä lautalla useiden kymmenien kilometrien tuntivauhdilla.

Melko huimaa kyytiä se olikin, lautasta sai ihan tosissaan pidellä kiinni, ettei pudonnut. Vesi pärskyi naamalle ja piilarien pudottamisen pelko toi oman lisävärinsä toimintaan. Käännöksissä olin iloinen, että lautalla oli pienet reunat, sillä muuten ei kyydissä olisi pysynyt.

Skootterin kuski oli kuitenkin ilmeisesti päättänyt pudottaa meidät kyydistä nimenomaan kääntyilemällä, missä hän sitten lopulta onnistuikin tarpeeksi vauhtia otettuaan. Olin painavimpana lautan oikealla reunalla ja tarpeeksi pitkässä käännöksessä vasemmalle koko lautan painopiste siirtyi sen verran oikealle, että lautta kierähti ympäri. Katselin siinä sitten sen pienen hetken verran selälläni liukuessani kuinka lautta ja sillä kyyditetyt lensivät ylitseni ja pärskähtivät veteen jossain loitommalla.

Vaikka tiedostinkin, että olimme melko kaukana rannasta lautan kaatuessa, ei minua missään vaiheessa hirvittänyt, olihan minulla sentään päällä pelastusliivit ja uidakin osaan. Molemmat asiat olivat kuitenkin sinällään turhia, sillä kyseinen järvi on ainakin siellä lahdukassa sen verran matala, että vettä oli kaatumiskohdassa, noin 100 metriä rannasta, vatsan korkeudelle. Kävelimme sitten sieltä rantaan.

Seuraavaksi vauhdin hurmaan pääsivät Yana, Frank ja Ilya. Me muut asetuimme aloillemme, osa alkoi syödä ja osa ottaa aurinkoa. Minä en ole kuitenkaan koskaan osannut ottaa aurinkoa vain paikallani makoilemalla, joten istuskelin sitten siinä pyyhkeeni päällä ympärillä käytyjä keskusteluita kuunnellen. Enkä onnistunut edes polttamaan itseäni.

Noin tunnin siinä loikoiltuamme jatkoimme matkaa Abashiriin ja siellä olevaan vankilamuseoon. Kuvittelin etukäteen paikan olevan vain joku köyhä betoniloukko parilla kalterilla, mutta museo osoittautuikin oikein mielenkiintoiseksi paikaksi.

Museon alueelle oli rekonstruoitu vanhan japanilaisen vankilan rakennuksia ja vankilan elämää havainnollistamaan oli sinne tänne ripoteltu varsin elävän näköisiä nukkeja. Museosta sai oikein hyvän käsityksen entisaikojen vankien elämästä.

Vankilan jälkeen meidän pitikin sitten palata takaisin Kitamiin, sillä sunnuntai oli Japanissa isäinpäivä ja Yoshin piti tavata isänsä vielä illalla. Julia oli taas aikeissa leipoa pipareitaan, joten päätimme toistaa edellisillan, tällä kertaa tosin ilman Iitoroa.

Ensimmäinen elokuva oli edellispäivää kunnioittaen sci-fi-aiheinen ja toinen komedia. Epoch: Evolution oli niin kliseisen surkea, että sitä ei melkein meinannut jaksaa katsoa, mutta illan pelasti jälkimmäinen elokuva, Mies joka tiesi liian vähän. Bill Murray on hyvä komedianäyttelijä.

Kämpille päästyäni minua ei kuitenkaan vielä nukuttanut, joten päätin katsoa An American Rhapsodyn, jonka olin vuokrannut Geon erikoistarjousviikonloppuhintojen rohkaisemana. Pienessä laskuhumalassa elokuva onnistui liikuttamaan minua siinä määrin, että itkin varmaan aina kun elokuvan taustamusiikki vaihtui.

Tänään en aamulla saanut itseäni sängystä ylös tarpeeksi ajoissa, joten myöhästyin luennoilta. Krapulaani katsoin sitten vielä neljännen elokuvan, nostalgisen Väristyksiä-elokuvan. Illan japaninluennoille sentään jo kykenin itseni kampeamaan.

Ainiin, ja "minä en juo enää koskaan".