Naran kuumuus ja peurat

Lauantai 16.7.

Lauantain päätimme viettää Narassa, joka sekin on Japanin entinen pääkaupunki. Söimme aamiaisen samassa ravintolassa kuin edellisenä päivänä ja otimme sitten bussin rautatieasemalle. Naraan matkustimme paikallisjunalla, vaikka nopeampiakin vaihtoehtoja olisi ollut. Paluumatkalla sentään olimme jo vahingosta viisastuneempia.

Narassa meidät otti vastaan täysin tyyni ja sietämättömän kuuma keli. Edellinen päivä tuntui Naran lämpötiloihin verraten jopa mukavan viileältä. Lämpömittaria emme missään nähneet, joten tarkkaa astelukemaa en osaa sanoa, mutta eiköhän se jossain neljänkymmenen tienoilla ollut. Kuumuuden takia myös kävelymme hidastui mateluksi. Onneksi Nara kuitenkin on varsin pieni kaupunki, joten kävelymatkaakaan ei tavattomasti kertynyt.

Naran mieleenpainuvin piirre on kaikkialla vapaasti kulkevat peurat. Peuroja on temppelien alueilla, pelloilla, puistoissa ja teillä. Siellä täällä myytiin peuroille tarkoitettuja keksejä ja moisen keksin nähdessään peurat muuttuivatkin rauhallisista ruohonsyöjistä verenhimoisiksi saalistajiksi. Useammin kuin pari kertaa näin viattomasti keksejä tarjonneen ihmisolennon juoksevan pakoon perässään seuraavaa peuralaumaa.

Matelimme siellä täällä, kävimme yhden temppelin portilla, mutta sisäänpääsymaksun todettuamme käännyimme takaisin. Matelimme Todai-jille, katsomaan maailman suurinta puurakennusta ja isohkoa Buddha-patsasta sen sisällä. Ja olihan se. Enon vastarakennettu pääkirjasto, puurakentamisen arkkitehtuurinen ihme, pieneni kummasti.

Päätimme madella kiertotietä pitkin takaisin aseman suuntaan. Kyyninen "Oh look, a shrine." -lausahdus kuvaakin ehkä loppumatkaa parhaiten. Tarkoituksenamme oli syödä vasta Kiotoon palattuamme, mutta nälkä ajoi meidät etsimään särvintä jo Narassa. Löysimme ravintolan, joka tarjosi varsin halvalla varsin isoja annoksia ja valitsimme sen.

Sitten palasimme Kiotoon ja hostellille, kävimme matkalla kaupasta jälleen parit oluet. Suihkunraikkaina kiipesimme katolle ja rentouduimme jälleen. Hetken kulttua seuraamme liittyi puolalainen nainen. Hän oli oikein iloinen, energinen ja mukavaa juttuseuraa. Nimekseen hän kertoi ****. Hän on/oli kolmen kuukauden reissussa pitkin ja poikin Aasiaa ja saapunut paria päivää aikaisemmin Japaniin Venäjältä, reissannut Moskovasta siperian halki junalla ja tavannut siellä myös joukon suomalaisia.

Hetkinen. Jossain pääkopassani pärähti kello soimaan. "Oliko yksi niistä suomalaisista kenties toimittaja?" "Juu oli, hän oli reissussa Moskovasta Vladivostokiin ja takaisin ja lähetteli matkalta tekstiviestejä. Minäkin kirjoitin muutaman, olen se Anna."

Ennen Osaka-Kioto-reissua olin lukenut Digitodayn blogia ja juuri niitä merkintöjä, missä puolalainen Anna on mainittu. Hän halusi tietää, mitä hänestä oli blogissa sanottu, mutta kun en kuitenkaan muistanut tarkemmin mitä hänestä oli kerrottu, joten lupasin raportoida merkinnöistä sitten myöhemmin sähköpostitse.

Tämä olkoon jälleen osoituksena siitä kuinka maailma kuitenkin on aika pieni, ja matkaillessa pienenee entisestään.

Jutustelumme jatkui, mutta väsymyksen jatkuvasti lisääntyessä jouduimme lopulta kömpimään nukkumaankin.