Zen ja turistikohdetemppelit

Torstai 14.7.

Aamiaisen ostimme ja söimme lennosta matkalla hostellilta Osakan rautatieasemalle. Otimme junan Kiotoon. Matkalla tajusin unohtaneeni kuivumassa olleet pyyhkeen ja t-paidan hostelliin, mutta eipä hätää, sillä olimme palaamassa vielä samaan hostelliin kotimatkallamme. 18. päivä totesinkin sitten, että tavarat olivat täsmälleen siinä, mihin olin ne laittanut kuivumaan, kukaan ei varmaan ollut edes tiedostanut niiden olemassaoloa.

Kioton hostelliin pystyimme kirjautumaan vasta kello 14 alkaen, joten jouduimme kantamaan koko alkupäivän kaikkia tavaroita mukanamme. Mikään tavattoman leppoisa urakka se ei ollut, sillä Kiotossa oli pirun kuumaa ja kosteaa. Jo edellisenä iltana Osakassa lentokentän ilmastoidusta terminaalista ulos astuessa oli tuntunut samalta kuin aikoinaan Okinawalla, keli oli yhdellä sanalla kuvaten painostava.

Kiersimme ensin Kioton rautatieaseman tuntumassa olevat pari merkittävintä temppeliä (To-ji ja Hongwan-ji) ja kävelimme sitten pari kilometriä pohjoiseen hostellille. Päivän kuumimpaan aikaan siinä puolenpäivän jälkeen hikoilin niin paljon, että se oli jo lähes naurettavaa ja uusi pullo juotavaakin piti ostaa melkein 500 metrin välein.

Kirjauduimme sisään hostelliin, jätimme turhat kamat huoneeseemme ja otimme bussin Kinkaku-jin temppelille, sillä kello alkoi jo uhkaavasti lähentyä iltaviiden maagista rajapyykkiä, jonka kohdalla lähes kaikki Kioton turistikohdetemppelit sulkevat porttinsa.

Kinkaku-jin kullalla päällystetty temppeli on varmasti yksi tunnetuimmista turistikohteista Japanissa. Olin antanut myös itselleni uskoteltavan sen olevan aivan jumalaisen kaunis, mutta todellisuus osoittautui jälleen mielikuvia karummaksi. Kaunishan se toki oli, mutta ei niin kaunis kuin olin kuvitellut. Ehkäpä restauroijat olivat puhdistaneet sen jopa hieman liian kimaltelevaksi. Tuntui kuitenkin aika uskomattomalta viimein nähdä oikeasti ja paikanpäällä jotain niinkin kuuluisaa.

Kello oli jo yli puoli viisi, kun poistuimme Kinkaku-jin alueelta. Yleensä temppelit lakkaavat päästämästä vierailijoita sisälle puoli viideltä, mutta päätimme silti yrittää vielä viereistä Ryoan-jia. Ehdimme lipputiskille juuri ennen sen sulkeutumista ja sisäänkäyntiportti suljettiin heti perässämme.

Koska temppeli oli jo sulkeutumassa, ei siellä ollut kuin muutama turisti. Kivipuutarha oli maineensa veroinen tyyneyden ja mietiskelyn mekka, sillä oikeastaan ensimmäistä kertaa sinä päivänä ehdin hieman hengähtää ja vain istua paikoillani mitään ajattelematta.

Kun alkoi vaikuttaa siltä, että olimme ylittämässä meille annettua vierailuaikaa, siirryimme vähitellen poistumisportille ja siitä edelleen kohti hostelliamme. Nälkä rupesi viimein vaivaamaan ja päätimme etsiä jotain izakayan ja pikaruokapaikan välimaastossa olevaa ravintolaa.

Parin kilometrin taivalluksen jälkeen löysimmekin moisen paikan, istuimme pöytään ja teimme tilaukset. Keittiöstä leijuneet hyvät tuoksut eivät vatsaa täyttäneet ja tuska kasvoi entisestään ravintolan emännän osoittautuessa erittäin hidasliikkeiseksi tarjoilijaksi. Annoksetkin saimme tietenkin LOFE (last-order-first-eat) -periaatteen mukaan toimitettuna.

Täydellä vatsalla ja hiljalleen pimenevässä illassa jaksoikin sitten kävellä loput kilometrit hostellille. Kävimme suihkussa ja nousimme hostellin katolle nauttimaan rentouttavat oluet. Hostellien ehdottomasti yksi parhaista puolista on se, että niissä tapaa muita matkustavaisia. Ensimmäisenä Kioto-iltana juttelimme kanadalaisen (alunperin tsekkiläisen) Avan, ranskalaisen Rafaelin ja amerikkalaisen Daven kanssa mm. geeniruoasta.