Daisetsuzan

Sunnuntaina nousimme (jälleen kuusi henkeä, tosin kaksi oli vaihtunut) jälleen autoon ja suuntasimme tällä kertaa länteen, kohti Daisetsuzanin kansallispuistoa. Kitamiin saapuessani olin kulkenut tuon puiston läpi bussissa, pimenevässä illassa ja lumisateessa, joten nyt pääsin näkemään sen kesän loistossaan. Ainakin osittain.

Menomatkalla sää oli vielä ihan hyvä, aurinko paistoi ainakin osan aikaa ja vuoristomaisema hehkui. Kansallispuiston turistikylään päästyämme alkoi näyttämään jo hieman synkemmältä, mutta ei kuitenkaan liian uhkaavalta. Säätiedotus oli puhunut sateen mahdollisuudesta, mutta ei sitä varmaksi luvannut.

Nousimme köysiradalla noin 1300 metriin, missä oli vielä ihan kirkasta. Kävelimme pari sataa metriä tuolihissille ja nousimme vielä noin 300 metriä ylemmäs. Tuolihissin yläpäässä oli sumua niin, että maisemaa ei 50 metriä pidemmälle nähnyt. Ja olimmehan jo tulleet näin pitkälle, joten miksipä emme jatkaisi ylös asti.

Viimeinen noin 300 metrin etappi huipulle kulki 1,7 kilometrin mittaista, kivikkoista polkua pitkin. Välillä tuuli siirteli sumupilviä niin, että näki vilahduksia viereisistä huipuista, mutta pääasiassa kovin pitkälle ei nähnyt. Kameranikin takkuili (ilmoitti, että akku on lopussa, vaikka ei ollut, lieköhän kosteudella ollut vaikutusta) niin, että jätin suosiolla kuvien ottamisen vähemmälle ja keskityin olemaan rikkomatta koipiani siinä kivikossa.

Kyllä se kiipeäminen ihan liikunnasta kävi. Paitani oli pian hiestä märkä ja juomataukoja piti pitää tasaisin välein. Vastaan tulleet japanilaiset, joilla oli goretex-puvut, vaelluskengät ja ainakin viikon muonat repussaan, saivat jälleen päivitellä hulluja ulkomaalaisia, jotka lähtevät kiipeämään vuorelle sandaaleissa, shortseissa ja t-paidoissa. Näytimme enemmän siltä, että olisimme rannalle menossa kuin siltä, että kiipeäisimme vajaan kahden kilometrin korkeudessa vuorella.

Lopulta se huippukin saavutettiin ja vaikka maisemia ei juuri nähnytkään, tuntui hienolta olla 1984 metrin korkeudessa, ainakin osan matkasta itse sinne kiivenneenä. Huipulla kuitenkin tunnetusti tuulee, joten märkä t-paitani alkoi kovin pian osoittautua liian heppoiseksi vaatetukseksi kekkuloida siellä kukkuloilla, joten piti aloittaa paluu takaisin sivistykseen.

Jalat olivat väsyneet jo noususta ja vaikka laskeuduttaessa hieman eri lihaksia käytetäänkin, tärisivät jalat aina, kun pysähtyi paikalleen. Laskeutuminen olikin enemmän loikkimista kuin rauhallista kävelyä. Ehjinä alas kuitenkin pääsimme. Jatkoimme laskeutumista hisseillä ja turistikylässä etsimme onsenin.

Tuntui lähes taivaalliselta istua väsyneenä yli sata-asteisessa saunassa, vaikka vettä ei tietenkään saanut kiukaalle heittää. "Järveenkin" pääsin pulahtamaan, sillä kylpylässä oli myös kylmävesiallas. Totaalisen raukeuden tilan täydensi vielä kylvyn jälkeen aulassa nautittu olut.

Ilta oli vasta nuori ja koska muutakaan tekemistä emme keksineet, lähdimme reilun tunnin ajomatkan päähän Asahikawaan syömään. Perille päästyämme kesti kauan löytää oikea ravintola, mutta lopulta, kaupunginosaa vaihdettuamme, pääsimme kuin pääsimmekin nauttimaan herkullista okonomiyakia. Söimme rauhassa ja eri makuvaihtoehtoja kokeillen.

Sitten olikin jäljellä enää paluu. Vajaa kolme tuntia autossa istuen ja 80-luvun rakkauslauluja (kiitos Jamalin CD-valikoiman) kuunnellen saa kenet tahansa herkälle tuulelle ja ajatukset alkoivat harhailla jo kuukauden päässä siintävässä paluussa. Pitää vain yrittää tyrkätä moiset ajatukset vielä sivuun ja keskittyä nauttimaan viimeisistä hetkistä.