Shiretoko
Perjantaina Julia kysyi tahtoisinko viikonloppuna lähteä hänen ja muutaman japanilaisen kanssa kiertämään vuokra-autolla lähistön kansallispuistoja. Kun puistot vielä sattuivat olemaan ne, missä en ole vielä (läpiajoa lukuunottamatta) käynyt, niin mikäpäs siinä.
Lauantaiaamuna nousimme (kuusi henkeä) Toyota-perheautoon ja suuntasimme kohti Hokkaidon itäkärkeä ja Shiretokon kansallispuistoa, joka on vasta lisätty UNESCO:n maailmanperintölistalle. Valitsimme maisemareitin Abashirin kautta, joten aikaakin kului pysähdyksineen melkein kolme tuntia.
Liekö uudella, kohennetulla statuksella vaikutusta asiaan, mutta perille asti emme omalla autolla voineet ajaa, vaan auto piti pysäköidä muiden joukkoon jonkinlaisen toimistokompleksin lähistölle ja jatkaa sieltä bussilla eteenpäin. Menopaluu muutaman kilometrin päähän joelle maksoi 1200 jeniä. Kyllä sen näin jälkikäteen pohtien mielellään maksaisi uudelleenkin joskus, vaikka silloin ei vielä oikein määränpäässä odottavasta ollutkaan tietoa.
Jossain tulivuoren uumenissa on lähde, josta pulppusi rikkipitoista vettä. Vesi valuu yleensä alaspäin ja matkatessaan vuosien ajan samaa uraa merelle, oli se vienyt mennessään enimmät maa-ainekset jättäen jäljelle vain kalliota ja kiviä. Siinä sitten kävelimme, kipusimme ja taiteilimme liukasta vuoristopuronpohjaa muutama sata metriä ylemmäs pienelle kuopalle, jossa oli vettä niin paljon, että siinä pystyi kylpemäänkin.
Vesi oli oikein mukavan lämmintä, ei liian kuumaa, joten altaassa oli mukava loikoilla jokunen hetki katsellen ylempänä vuoren rinteillä koloista nousevia savupilviä ennen vääjäämätöntä paluuta. Paluu oli tietenkin vähemmän rasittava, mutta enemmän vaikea. Alashan nyt aina pääsee, mutta ei sitä suotta tahtonut punata sitä kaunista puroa verellään. Huomasin kuitenkin jo nousun aikana, että sandaalini pitivät erittäin hyvin niissä kohdissa, mitkä ovat kokonaan veden alla, kun taas kuivissa tai vain kosteissa kohdissa lipsumisvaara oli ilmeinen.
Nousimme paluubussiin ja jatkoimme toimistokompleksilta omalla autolla alemmas meren rannalle, jossa nousimme, lounaat syötyämme ja muutamat kivet mereen nakattuamme, laivaan, joka sitten seilasi rantaa seuraten ja kalastajien verkkoja väistellen aina tuolle edelliselle purolle asti. Käännös ympäri ja samaa reittiä takaisin.
Viis siitä, että mitä elikoita ja kasveja niemellä kasvaa, minusta moinen maisema kelpaisi jo sellaisenaan kansallispuistoksi. Tietysti mielipiteeni ovat varmasti aika puolueellisia, minähän kun en ole ennen tätä japaninreissua oikeaa merta nähnyt ja vuoristoakin vain muutaman tunnin ajan aikoinaan junalla Salzburgista Zürichiin matkatessani. En usko, että kyllästyisin näihin Hokkaidon maisemiin kovinkaan pian.
Laivareissun jälkeen kävimme ottamassa auringonlaskukuvat Shiretokon solassa ja palasimme samaiseen rantakaupunkiin syömään kalliissa ja hieman huonolaatuisessa kaitensushi-paikassa (kaitensushi on siis sitä liukuhihnasushia). Sitten ajoimme takaisin Kitamiin, tällä kertaa hieman suorempaa tietä. Takaisin asuntolalla olin kymmeneltä ja nukkumassa jo ennen yhtätoista.
Lauantaiaamuna nousimme (kuusi henkeä) Toyota-perheautoon ja suuntasimme kohti Hokkaidon itäkärkeä ja Shiretokon kansallispuistoa, joka on vasta lisätty UNESCO:n maailmanperintölistalle. Valitsimme maisemareitin Abashirin kautta, joten aikaakin kului pysähdyksineen melkein kolme tuntia.
Liekö uudella, kohennetulla statuksella vaikutusta asiaan, mutta perille asti emme omalla autolla voineet ajaa, vaan auto piti pysäköidä muiden joukkoon jonkinlaisen toimistokompleksin lähistölle ja jatkaa sieltä bussilla eteenpäin. Menopaluu muutaman kilometrin päähän joelle maksoi 1200 jeniä. Kyllä sen näin jälkikäteen pohtien mielellään maksaisi uudelleenkin joskus, vaikka silloin ei vielä oikein määränpäässä odottavasta ollutkaan tietoa.
Jossain tulivuoren uumenissa on lähde, josta pulppusi rikkipitoista vettä. Vesi valuu yleensä alaspäin ja matkatessaan vuosien ajan samaa uraa merelle, oli se vienyt mennessään enimmät maa-ainekset jättäen jäljelle vain kalliota ja kiviä. Siinä sitten kävelimme, kipusimme ja taiteilimme liukasta vuoristopuronpohjaa muutama sata metriä ylemmäs pienelle kuopalle, jossa oli vettä niin paljon, että siinä pystyi kylpemäänkin.
Vesi oli oikein mukavan lämmintä, ei liian kuumaa, joten altaassa oli mukava loikoilla jokunen hetki katsellen ylempänä vuoren rinteillä koloista nousevia savupilviä ennen vääjäämätöntä paluuta. Paluu oli tietenkin vähemmän rasittava, mutta enemmän vaikea. Alashan nyt aina pääsee, mutta ei sitä suotta tahtonut punata sitä kaunista puroa verellään. Huomasin kuitenkin jo nousun aikana, että sandaalini pitivät erittäin hyvin niissä kohdissa, mitkä ovat kokonaan veden alla, kun taas kuivissa tai vain kosteissa kohdissa lipsumisvaara oli ilmeinen.
Nousimme paluubussiin ja jatkoimme toimistokompleksilta omalla autolla alemmas meren rannalle, jossa nousimme, lounaat syötyämme ja muutamat kivet mereen nakattuamme, laivaan, joka sitten seilasi rantaa seuraten ja kalastajien verkkoja väistellen aina tuolle edelliselle purolle asti. Käännös ympäri ja samaa reittiä takaisin.
Viis siitä, että mitä elikoita ja kasveja niemellä kasvaa, minusta moinen maisema kelpaisi jo sellaisenaan kansallispuistoksi. Tietysti mielipiteeni ovat varmasti aika puolueellisia, minähän kun en ole ennen tätä japaninreissua oikeaa merta nähnyt ja vuoristoakin vain muutaman tunnin ajan aikoinaan junalla Salzburgista Zürichiin matkatessani. En usko, että kyllästyisin näihin Hokkaidon maisemiin kovinkaan pian.
Laivareissun jälkeen kävimme ottamassa auringonlaskukuvat Shiretokon solassa ja palasimme samaiseen rantakaupunkiin syömään kalliissa ja hieman huonolaatuisessa kaitensushi-paikassa (kaitensushi on siis sitä liukuhihnasushia). Sitten ajoimme takaisin Kitamiin, tällä kertaa hieman suorempaa tietä. Takaisin asuntolalla olin kymmeneltä ja nukkumassa jo ennen yhtätoista.
kirjoitettu klo 13:25
Kommentit:
Lähetä kommentti
<< Alkuun