Kupla puhkeaa?
Viime viikko oli tähänastisista viikoista ikävin täällä Japanissa. Suurimman osan aikaa minua vitutti ja väsytti, riippumatta siitä kuinka paljon nukuin tai olin nukkumatta. Minulla oli samanlaisia univaikeuksia mitä Suomessakin on ollut ja kaikkinensa muutenkin oli kovin japanissa-ei-ole-kivaa-olo.
Syytä tähän voin vain arvailla.
Ehkä se oli matkaväsymystä. Lähes viikon ajan yli 10 kilometriä kävelyä päivässä polttavassa auringonpaisteessa, jatkuvasti valppaana ja aina jotain kantamuksia mukana raahaten vie mehut aika tehokkaasti, varsinkin kun minulla ei varsinaisesti mitään pohjakuntoa edes ole. Reissun jälkeisenä yönä nukuin hyvin ja mielestäni tarpeeksi pitkäänkin, mutta ehkä se ei kuitenkaan riittänyt tasoittamaan edellisellä viikolla syntynyttä energiavajetta.
Ehkä paluu arkeen oli liian karu. Tokiossa tuntui kuin olisi oikeasti lomalla ja kaupungin mukavuuksista olisi mielellään nauttinut pidempäänkin. Vaikka Kitamissa paluumme aikoihin olikin oikein lämmintä ja aurinkoista, ei ehkä pystynyt peittämään "kylmään ja sateiseen" paikkaan saapumisen tunnetta.
Ehkä olen jälleen kyllästynyt arkeeni. Suurin syy siihen miksi minulla aina Suomessa oli lukuvuosien lopuilla vaikeuksia löytää motivaatiota yhtään mihinkään oli se, että minä en oikein jaksa olla innostunut samasta asiasta kovin pitkään. Neljä kuukautta on minulle liian pitkä aika käydä yhtä kurssia, mielelläni opiskelisin lukiotyylisesti lyhyemmissä pätkissä ja nopeammassa tahdissa. (Siksi minä ehdottomasti kannatankin periodimuutosta TTY:llä.) Päivieni rutiini tuntuu olevan herätys-koululle-syömään-laboratorioon-nukkumaan ja nykyään sitä rutiinia rikkoo alkuaikoja harvemmin mikään "ylimääräinen" tapahtuma.
Ehkä olin turhautunut kielitaitooni. Olin viikon käyttänyt lähinnä vain englantia, joten japanin puhuminen viime viikolla oli entistäkin hankalampaa. Lisäksi kielitaidon kehittymisnopeus on viime aikoina radikaalisti pienentynyt. Verrattuna esimerkiksi Mikaan, olen auttamatta jäljessä kielitaidossa. Päivittäinen keskustelu sujuu tietenkin alkua paremmin, mutta ei niin hyvin kuin tahtoisin sen kahden kuukauden jälkeen sujuvan. Tilanteen korjaamiseen on tietenkin vain yksi keino: opiskelu.
Ehkä se oli uutuudenviehätyksen katoaminen. Enää ei joka päivä tulekaan vastaan jotain uutta ja yllättävää ja olen alkanut kiinnittämään yhä enemmän huomiota Japanin epämiellyttäviin tai käsittämättömiin asioihin. En esimerkiksi tajua millään sitä miksi nurmikot piti leikata aivan maata viistäen. Ennen niin vihreät nurmialueet koululla ovat nyt rumia ja ruskeita läikkiä, kun ruoho on noin millin pituista ja leikkauksessa pöllynnyt maa peittää suurimman osan niistäkin korsista.
Ehkä, kaverin sanoja lainatakseni, olen menettämässä otetta luomastani Japani-illuusiosta. Ei täällä olekaan niin paljoa samuraihenkisyyttä kuin olin kuvitellut ja japanilaistytöt eivät olekaan heittäytyneet syliini haaveilemallani tahdilla.
Mutta mikä tahansa ahdistuksen syynä olikin, ei sillä enää ole mitään väliä. Viikonloppu tasoitti tilanteen ja nyt maailma tuntuu jälleen hymyilevän minullekin.
Perjantaina kävimme Mikan kanssa leffassa (Closer, pidin), keilaamassa ja 500-baarissa. Lauantaina hurviteltiin Yanan, Frankin ja Ilyan kanssa karaokessa ja Hooplassa. Hoopla on yksi Kitamin harvoista (olisikohan niitä edes kahta useampaa) klubeista ja se tarjosi pienuudestaan huolimatta oikein erinomaista polkkaa. Lisäksi paikalla tuntui olevan erittäin liberaali juomapolitiikka (salakuljetimme sisään omat oluet, joita sitten jotensakin avoimesti siellä joimme, välillä tarjoilija kävi keräämässä tyhjät tölkit pois mitään sanomatta).
Olen taas iloinen, että olen Japanissa ja aloitin kielen opiskelunkin taas uudella innolla. Olen taas OK.
Syytä tähän voin vain arvailla.
Ehkä se oli matkaväsymystä. Lähes viikon ajan yli 10 kilometriä kävelyä päivässä polttavassa auringonpaisteessa, jatkuvasti valppaana ja aina jotain kantamuksia mukana raahaten vie mehut aika tehokkaasti, varsinkin kun minulla ei varsinaisesti mitään pohjakuntoa edes ole. Reissun jälkeisenä yönä nukuin hyvin ja mielestäni tarpeeksi pitkäänkin, mutta ehkä se ei kuitenkaan riittänyt tasoittamaan edellisellä viikolla syntynyttä energiavajetta.
Ehkä paluu arkeen oli liian karu. Tokiossa tuntui kuin olisi oikeasti lomalla ja kaupungin mukavuuksista olisi mielellään nauttinut pidempäänkin. Vaikka Kitamissa paluumme aikoihin olikin oikein lämmintä ja aurinkoista, ei ehkä pystynyt peittämään "kylmään ja sateiseen" paikkaan saapumisen tunnetta.
Ehkä olen jälleen kyllästynyt arkeeni. Suurin syy siihen miksi minulla aina Suomessa oli lukuvuosien lopuilla vaikeuksia löytää motivaatiota yhtään mihinkään oli se, että minä en oikein jaksa olla innostunut samasta asiasta kovin pitkään. Neljä kuukautta on minulle liian pitkä aika käydä yhtä kurssia, mielelläni opiskelisin lukiotyylisesti lyhyemmissä pätkissä ja nopeammassa tahdissa. (Siksi minä ehdottomasti kannatankin periodimuutosta TTY:llä.) Päivieni rutiini tuntuu olevan herätys-koululle-syömään-laboratorioon-nukkumaan ja nykyään sitä rutiinia rikkoo alkuaikoja harvemmin mikään "ylimääräinen" tapahtuma.
Ehkä olin turhautunut kielitaitooni. Olin viikon käyttänyt lähinnä vain englantia, joten japanin puhuminen viime viikolla oli entistäkin hankalampaa. Lisäksi kielitaidon kehittymisnopeus on viime aikoina radikaalisti pienentynyt. Verrattuna esimerkiksi Mikaan, olen auttamatta jäljessä kielitaidossa. Päivittäinen keskustelu sujuu tietenkin alkua paremmin, mutta ei niin hyvin kuin tahtoisin sen kahden kuukauden jälkeen sujuvan. Tilanteen korjaamiseen on tietenkin vain yksi keino: opiskelu.
Ehkä se oli uutuudenviehätyksen katoaminen. Enää ei joka päivä tulekaan vastaan jotain uutta ja yllättävää ja olen alkanut kiinnittämään yhä enemmän huomiota Japanin epämiellyttäviin tai käsittämättömiin asioihin. En esimerkiksi tajua millään sitä miksi nurmikot piti leikata aivan maata viistäen. Ennen niin vihreät nurmialueet koululla ovat nyt rumia ja ruskeita läikkiä, kun ruoho on noin millin pituista ja leikkauksessa pöllynnyt maa peittää suurimman osan niistäkin korsista.
Ehkä, kaverin sanoja lainatakseni, olen menettämässä otetta luomastani Japani-illuusiosta. Ei täällä olekaan niin paljoa samuraihenkisyyttä kuin olin kuvitellut ja japanilaistytöt eivät olekaan heittäytyneet syliini haaveilemallani tahdilla.
Mutta mikä tahansa ahdistuksen syynä olikin, ei sillä enää ole mitään väliä. Viikonloppu tasoitti tilanteen ja nyt maailma tuntuu jälleen hymyilevän minullekin.
Perjantaina kävimme Mikan kanssa leffassa (Closer, pidin), keilaamassa ja 500-baarissa. Lauantaina hurviteltiin Yanan, Frankin ja Ilyan kanssa karaokessa ja Hooplassa. Hoopla on yksi Kitamin harvoista (olisikohan niitä edes kahta useampaa) klubeista ja se tarjosi pienuudestaan huolimatta oikein erinomaista polkkaa. Lisäksi paikalla tuntui olevan erittäin liberaali juomapolitiikka (salakuljetimme sisään omat oluet, joita sitten jotensakin avoimesti siellä joimme, välillä tarjoilija kävi keräämässä tyhjät tölkit pois mitään sanomatta).
Olen taas iloinen, että olen Japanissa ja aloitin kielen opiskelunkin taas uudella innolla. Olen taas OK.
kirjoitettu klo 08:57
Kommentit:
Onneksi olkoon, olet nyt sitten toisella askelmalla Japaniin tutustumisessa. Ensimmäinen askelhan on se "hei täähän on ihan erilainen paikka kuin kaikki tähän mennessä". Toinen askel on sitten "no loppujen lopuksi tämähän on ihan samanlainen paikka kuin kaikki muutkin".
Askelmia on kuuleman mukaan yhteensä 79.
Se kolmas askelma on sitten taas "hei täähän on ihan erilainen paikka kuin kaikki tähän mennessä", neljäs "no loppujen lopuksi tämähän on ihan samanlainen paikka kuin kaikki muutkin" jne jne.
Tosin en minä oikeasti usko, että niitä askelmia on 79. Ei kukaan elä niin kauan.
Minulla meni toiselle askeleelle pääsemiseen kaksi kuukautta. Jos olettaa, että se on askelman keskipituus, niin 79. askelman voi saavuttaa 13 vuoden ja kahden kuukauden päästä, mikä ainakin kuulostaa ihan saavutettavissa olevalta..
Tosin siitä askelman keskipituudesta en sitten kyllä tiedä. :)
Joo, askelmat pitenee koko ajan. Ei ihan eksponentiaalisesti, mutta jyrkällä kulmalla kuitenkin.
Kaksi kuukautta on muuten aika yleinen aika ekalla askelmalla vietettäväksi.
:D
Atte raukka, kiitos kun kerrot myös ikävista asioista. TIEDÄN ETTÄ EN MENE ITSE KAMALALLE, SATEISELLE, RUMALLE HOKKAIDOLLE, NÄH-NÄH-NÄH-NÄH-NÄÄÄÄ!!!
:P
Minä lähdin matkaan Atteen verrattuna tyynesti ja ehkä skeptisestikin, siksi vastaavaa suurta ehh, hatutuksen aaltoa ei ole tullut. Mutta monta pienempää mustaa hetkeä on kyllä sattunut kohdalle.
Kielestä sen verran, että siedettävälle tasolle päästäkseen pitäisi täällä kai viettää muutama vuosi.. Tällä hetkellä toisinaan tuntuu että osaa aika hyvinkin, mutta sitten taas sattuu vilkaisemaan lehteä ja tajuaa osaavansa noin 1/20 kanjia.. tai juttelee jollekin satunnaiselle ihmiselle eikä muista mikä "tuoli" on japaniksi. Mutta kuten Atte sanoi, ei kai auta kun päntätä sitä oppikirjaa.
Lähetä kommentti
<< Alkuun