Viimeistä viedään

Viimeinen ilta Kitamissa. Enää tarvitsisi pakata kuivumassa olevat vaatteet ja pikkuhilut ja olisin valmis lähtemään. Kaikki muut lähtövalmistelut on jo tehty, ainakin ne, mitä olen tässä pystynyt miettimään.

Tänään käydään siis vielä syömässä sushia, jolla on kuuleman mukaan myös jäähyväisaterian symboolinen merkitys. Sen jälkeen olisi tarkoitus käydä kenties nauttimassa viimeisen kerran nomihoodaista 500-baarissa Adamin kanssa.

Huomenna klo 9:30 Ryoichi heittää minut rautatieasemalle, josta nousen Sapporonjunaan. Eilen sain viimein hostellipaikankin varattua, joten ei tarvitse taivasalla nukkua. Vaihtoehtona ollut kaverin porukoiden luona yöpyminen ei onnistunutkaan. Olen Sapporossa pari päivää, 3. päivä lennän Tokioon ja sieltä edelleen 7.9. Suomeen. Kone laskeutuu kello 17:20 Helsinki-Vantaan lentokentälle.

Onhan minulla siis vielä viikko aikaa nauttia Japanista, mutta kun loppuaika huomisesta alkaen on kuitenkin yhtä paluuta, on mieli vähän haikea. Toisaalta nyt alkaa jo vähitellen tuntua taas siltäkin, että olisi lähdössä jollekin lyhyemmälle reissulle Japanin sisällä. Tietysti tahdon palata Suomeenkin. Ja sitten palata joskus Japaniin.

Paikoillanne, valmiit...

Nyt olen jo pakannutkin 80-prosenttisesti. Huomenna pitää enää käydä palauttamassa DVD:t Geoon, vierailla KV-toimistolla, palauttaa laboratorion avain senseille ja saada huoneen ylimääräiset tavarat dumpattua jonnekin.

Illalla olisi luvassa Kitamin parasta sushia (kuulemma tulevat Tokiostakin asti käymään kyseisessä ravintolassa, sattuu olemaan se, jossa kävin Goto-sensein kanssa jo kerran) ja ehkä pari kaljaa Adamin kanssa.

Kolmannet läksiäiset

Tämä ilta oli hyvin lähellä ensimmäistä iltaa Kippis-kain ("Suomi-Hokkaido-seura") seurassa. Erona oli lähinnä se, että ensin minä ja Mika pidimme esityksen kokemuksistamme Japanissa. Sitten jatkoimme normaaliin tapaan Okhotskin olutpanimolle illalliselle, sieltä snacks-baariin ja edelleen yakitori-ravintolaan (yaki = 'paistaa', tori = 'lintu' eli 'kana').

Panimoravintolassa maistoin hieman tutkimuskäyttöön pyydettyä valasta ja yakitori-ravintolan kana oli aivan suussasulavan herkullista, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä tänään oli viimeinen kerta kun näin Yu:a.

Tänään minä ensimmäistä kertaa oikeasti tajusin, että lähden täältä parin päivän päästä pois. Pystyin pidättelemään kyyneleitäni siihen asti, että olin yksin, mutta en voi sanoa sen olleen kovin helppoa.

Verkkokatkos

Perjantaina sitten meni netti koko koulusta (tain ainakin tietotekniikan laitoksen rakennuksesta) ja palasi vasta tänä aamuna klo 9. Mitä lie säätivätkään. Piti siis keksiä tekemistä, joka ei sisältänyt Internettiä, vähän niin kuin ennen, kun leikittiin käpylehmillä ja joulukin oli vain kerran vuodessa.

Perjantaina vuokrasin nipun leffoja, joista osan katoimme Mikan kanssa olusta nauttien. Lauantaina tapasimme Rebekahin ja Adamin kaupungilla. Menimme ensin karaokeen pariksi tunniksi ja sitten Adamin kämpille juomaan olutta, kuuntelemaan musiikkia ja juttelemaan.

Kuudelta raahauduimme rautatieasemalle, mistä Michiko ja Yu noukkivat meidät mukaansa. Joskus tämän vaihtokauden alussa olimme poseeranneet valokuvamalleina Goto-sensein 3D-huoneessa ja siitä palkkioksi saimme 7000 jeniä, kollektiivisesti. Päätimme käyttää tuohet hyvään ateriaan ja toteutimmekin suunnitelmamme Westernin tabehoudaissa, jossa olin käynyt kerran aikaisemminkin, myös vaihtokauden alussa.

Ruokailun jälkeen pyöritimme ähkyiset itsemme jälleen karaokeen pariksi tunniksi. Ilmeisesti sitä on jonkinlaista turnauskestävyyttä jo syntynyt, kun jaksaa yhden päivän aikana laulaa 4 tuntia karaokea. Bohemian Rhapsodynkin vedimme päivän aikana varsin ansiokkaasti kahdesti.

Sunnuntaina siivosin kämppää ja laitoin viimeisiä kamoja lähtökuntoon. Kun olin saanut tavarani siihen tilaan, että ne tarvitsee enää vain pakata (huom. aikaa lähtöön on vieläkin kolme päivää), loppuikin tekeminen ja vuokrasin lisää leffoja ja Frasierin ensimmäisen kauden pari ensimmäistä DVD:a. Siinä se ilta sitten menikin mukavasti.

Toiset läksiäiset

Eilen laboratoriomme pitivät yhdessä meille läksiäiset. Ensin oli yakinikua tietotekniikan laitoksen rakennuksen edustalla. Syötiin taas kaikenlaista lihaa, vähän sisäelimiä ja vihanneksiakin. Sitten siirryttin Mikan laboratorioon jatkoille. Juotiin lisää ja syötiin pikkupurtavaa. Pelattiin Settlers of Catania ja intiaanipokeria.

Yllättävän paljon ihmisiä ilmaantui paikalle, vaikka heitä ei tässä kesällä muuten ole näkynytkään. Ja mukavaakin vieläpä oli.

Postitus

Ensimmäinen paketti lähti kohti Suomea, 4,585 kiloa ja 7300 jeniä. Käytte minulle vielä kalliiksi tuliaisinenne, ystävät rakkaat.. ;)

Tänään on sitten toiset (viralliset) läksiäiset, laboratoriomme järjestävät yakinikua.

Lähtövalmistelujen alku

Eilen kävin läpi papereita ja tänään kävin ostamassa tuliaisia ja hakemassa pahvilaatikoita. Pitää tässä käydä läpi kaikki tavarat, päättää mitä tahdon viedä mukanani Suomeen, koepakata ja katsoa, että mitä joudun sitten lähettämään sinne etukäteen.

Parturissakin kävin.

Julian lähtö

Sunnuntaina palattuani oli vuorossa Julian viimeisen illan viettoa. Ehdin sopivasti käydä suihkussa ennen kuin porukkaa alkoi kokoontua Mikan huoneeseen. Mitään erityisiä bileitä ei ollut, ihmiset vain kokoontuivat ja viettivät aikaa yhdessä.

Alkuillasta juteltiin ja muisteltiin menneitä. Elokuvan jälkeen porukka alkoi vähitellen palata koteihinsa, mutta jutustelu jatkui kuitenkin vielä aamyöhön asti. Ilta ei missään vaiheessa tuntunut läksiäistapahtumalta tai muutenkaan haikealta, vaan oli vain mukavaa illanviettoa kavereiden kesken. Uskon, että se oli Juliallekin helpompaa, mutta ainakin minulle ehdottomasti oli.

Jonkinlainen valvomisennätys tuli tuossa viikonlopun aikana tehtyä, sillä kun maanantaina aamukolmelta menin nukkumaan, olin edellisestä 88 tunnista nukkunut 11. Kumman pirteä ja selkeä olo silti oli.

Aamulla heräsin vielä hyvästelemään Julian ennen kuin laboratoriokaverit kyyditsivät hänet lentokentälle. Haikeus alkaa vasta nyt vähitellen lisääntyä, kun asian oikeasti tiedostaa ja omaa paluuta pitää alkaa valmistella.

Festivaalit paikalliseen tapaan

Torstaina (perjantaina) sitten lähdimme kahdelta yöllä ja kolmelta olimme jo Kitamin rajojen ulkopuolella. Ja ei, ei tämä nyt niin iso kaupunki ole, lähtö vain aina on semmoista säätöä. Neljän aikaan jossain tuolla vuoristossa ajoimme tunneliin ja kun parin kilometrin jälkeen tulimme toisesta päästä ulos, oli aamu. Loppumatkan ajoimmekin sitten valoisassa, joskin pilvisessä säässä, välillä pysähdellen, toisinaan kahvia juoden ja kerran odotellen, että kuski nukkuu jonkin hetken, ettei ihan rattiin nukahda. Ihailin sumuisia vuoria.

Kahdeksalta olimme perillä festivaalialueen pysäköintialueella, eli pellolla. Jo pellon koosta ja siellä toimivista liikenteenohjaajista kävi selväksi, että hieman keskivertaista suomalaista festivaalia isompaan tapahtumaan oltiin tultu. Otimme tavarat kantoon ja kävelimme festivaalialueen pääportille. Portit aukeaisivat vasta kello 11, joten meillä oli hyvin aikaa tapettavaksi. Tatsuya ja Robo uhrautuivat hakemaan odotuskaljoja ja sillä välin me muut siirryimme hieman epätietoisen jonotusyleisön mukana lähemmäs portteja. Pian kuitenkin järjestäjät ottivat homman haltuun ja alkoivat ohjaamaan jonottajia tiiviimmäksi joukoksi.

Ihmisiä valui paikalle tasaiseen tahtiin ja olin ihan iloinen, että olimme lähteneet niinkin aikaisin. Jostain kuulin tapahtuman kävijämääräksi mainittavan 30 000, mutta saattoi kävijöitä olla hyvinkin enemmänkin. Joka tapauksessa jono takanamme oli pitkä. Tosin sitten taas porttien avauduttua totesin, että ei niillä jonon viimeisimmilläkään varmaan kovin kauaa kestä päästä sisälle, sillä rannekemuodollisuudet oli hoidettu erittäin tehokkaasti. Ensimmäinen työntekijä tarkistaa ja repii lipun sekä antaa rannekkeen, toinen lykkää käteen tapahtuman ohjelman ja alueen kartan kätevässä, kaulaan ripustettavassa muovitaskussa. Sitten kukin laittaa rannekkeet itse käteen ja jatkaa matkaa. Matkalla telttapaikkojen rekisteröimispisteille ihmisille jaetaan roskapusseja ja laastareita sekä (mainoksilla varustettuja) "lakanoita", joiden päällä voi istua likaamatta housujaan.

Telttapaikat saatuamme alkoikin sitten vaellus niille. Telttapaikkamme oli festivaalialueen perimmäisessä nurkassa. Matkalla sinne tiedosti alueen laajuuden, muiden telttaillijoiden kanssa kulkiessa matkaan kului aikaa ehkä reilut parikymmentä minuuttia. Jo pelkkä päälavan edustan alue oli isompi kuin Ilosaarirockin koko alue (leirintäalueita lukuunottamatta). Pistimme teltan pystyyn ja lähdimme etsimään ruokaa alueen ruokakojuista. Ensimmäinen bändi aloitti vasta kolmelta, joten aikaa alueeseen tutustumiseen oli riittävästi.

Ensimmäisen päivän alku minulla menikin lähinnä aluetta ja kojuja hämmästellessä. Muutamia bändejäkin kävin vilkuilemassa, mutta perusjapanilainen rokki kävi tylsäksi jo muutaman kappaleen jälkeen. Sitten alkoi sataa. Vaikka yritinkin pidätellä sadetta, kastuin silti. Huolestuin kamerastani ja kävin viemässä sen teltalle. Palatessani teltalta sade tietenkin loppui. Jatkoin sitten jonkin aikaa pyörimistä märissä vaatteissa, ennen kuin alkoi tulla kylmä ja kävin vaihtamassa kuivat vaatteet päälle. Edelleen kierrellessäni löysin bändin nimelta detroit7 ja pidin kuulemastani niin, että piti ihan levykin ostaa.

Joskus iltakahdeksan korvilla alkoi jälleen hiljalleen sadella ja menin lähimpään telttaan sateensuojaan. Teltta oli nepalilaisten pitämä ruokakoju. Siellä tutustuin kahteen amerikkalaiseen englanninopettajaan, jotka saivat lopulta minut ylipuhuttua lähtemään kanssaan technolavalle. Tanssin sitten heidan kanssaan tunnin polkkaa vesisateessa, kunnes alkoi kaatosade ja piti jälleen viedä kamera teltalle suojaan. En olekaan ennen nähnyt, kun lasersäteet hajoavat vesipisaroista.

Kyllä se sadekin loppui taas ajallaan, eli sitten, kun olimme jo niin märkiä, että sillä ei ollut enää mitään väliä. Kävimme katsomassa erittäin toimivan Tokyo Shock Boys -shown, minkä jälkeisellä vessareissulla sitten hukkasin nämä amerikkalaiset. Kävin vielä moikkaamassa vanhaa tuttua DJ Krushia technolavalla, mutta olin jo 39 tunnin valvomisen jälkeen sen verran väsynyt, että päätin mennä nukkumaan.

Heräsin aamukuudelta nälkään ja janoon ja kävin syömässä Robon ja Younghwan kanssa aamupalaa. Palasin nukkumaan ja heräsin uudelleen yhdeltätoista. Päätin katsoa toisena päivänä hieman edellistä päivää enemmän myös bändejä. Ongelmana oli se, että en tuntenut niitä tai niiden musiikkia, joten jouduin vain arpomaan nimien perusteella jonkin kuudesta lavasta ja vaihtaa sitä sitten, mikäli bändi ei kiinnosta. Illan kohokohdaksi nousi Brazilian Girls, joka rauhallisella poppipoljennollaan vei minut täysin mukanaan. Toinen loistava löytö oli Ryukyudisko, joka esitti Okinawalaista perinnemusiikkia massiivisen bassorumputaustan päällä erittäin toimivasti.

Ilta vaihtui yöksi ja väsymys alkoi taas näkyä ja tuntua. Tapasin Robon ja Younghwan, joiden kanssa katselin päälavan kaksi viimeistä bändiä. Koko tapahtumahan on saanut nimensä päälavan takaa nousevasta aamuauringosta. Kyllä se aurinko sieltä nousikin, mutta ei varsinaisesti sokaissut säteillään, sillä pilvinen sää jatkui yhä. Erittäin väsyneinä palasimme sitten aamukuudelta teltalle nukkumaan.

Seuraavana päivänä piti alueelta poistua ennen kahtatoista, joten kymmeneltä heräsimme ja aloimme pakata kamoja ja purkaa telttaa. Paluumatkalla hieman pelotti, sillä kuskimmekin oli taatusti ainakin lähes yhtä väsynyt kuin minä. Sopivilla tauoilla ja kahvinjuonnilla siitäkin kyllä selvittiin. Kitaamiin päästyämme kävimme vielä syömässä kiinalaisessa. Ilta kahdeksalta olin asuntolalla.

Rising Sun Rock Festival 2005 oli parilla sanalla kuvattuna massiivinen ja toimiva. Vaikka tapahtuma oli reilusti suomalaisia festareita isompi, oli kaikki tapahtumaan liittyvä hoidettu lähdes täydellisesti. Homma toimi. Ainoan pienen miinuksen voisin antaa vessoista. En kuitenkaan löydä moittimisen sanaa niiden laadusta, sillä vaikka vessat olivat japanilaistyylisiä, olivat ne taatusti puhtaampia kuin suomen festareilla, vaan niiden sijainnista. Festivaalialue oli niin iso, että mikäli alueen keskivaiheilla ollessaan tuli vessahätä, piti kävellä 10 minuuttia alueen jompaan kumpaan päähän vessaan päästäkseen.

Myös festivaalin alkoholipolitiikka poikkeaa Suomen festareista aika lailla. Alueelle ei saanut tuoda alkoholipitoista juomaa pulloissa tai tölkeissä, mutta muuten alkoholin tuomista ei oltu kielletty. Olutta siis sai tuoda (ja tuotiinkin) esimerkiksi 15 litran hanasäiliössä ja viiniä pahvipurkeissa. Alueella myös myytiin kaikkea alkoholipitoista, sisältäen viinit ja väkevät, ja sitä sai alueen sisällä juoda täysin vapaasti, mitään anniskelualueita ei ollut. Tämä siitä huolimatta, että festivaali oli avoin kaikenikäisille. Vapaasta alkoholipolitiikasta huolimatta ainut humalainen, jonka tapahtumassa näin oli ulkomaalainen. Japanilaiset olivat tosiaan tulleet festareille katsomaan bändejä. Itsekään en ollut missän vaiheessa edes humalassa, suurimman osan ajasta onnistuin pitämään yllä semmoista mukavaa parin oluen nousua.

Aika paljon aikaa vietin yksin, mutta se ei haitannut. Pääsin vapaasti kulkemaan omilla teilläni ja kuuntelemassa minua kiinnostavia yhtyeitä. Alussa luulin, että tapahtumassa ei juuri ulkkareita olisi, mutta pitkin tapahtumaa tutustuin lopulta useampaankin ulkkariin. 90% heistä oli englanninopettajia. Oli myös oikein mukava olla keskimäärin päätä muita pidempi, koko lavan näki aina ja selvästi. Kaikkiaan oikein hieno tapahtuma, nautin suuresti.

+12h

Ymmärsinpä sitten väärin, lähdetäänkin kahdelta yöllä. Lallalaa.

Rising Sun Rock Festival 2005

Lähdemmekin sitten jo huomenna tuonne festareille. En tiedä miksi, mutta lähdemme kuitenkin jo kahdelta iltapäivällä. Itse tapahtuma alkaa vasta perjantaina kolmelta. Muutenhan asialla ei olisi niin väliä, mutta nyt eletään Julian Japani-ajan viimeisiä päiviä, joten olisi kiva viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa.

Tapahtuman sivuilla listatuista 100 yhtyeestä tunnistan 5. Alueella kuitenkin on oma lavansa lähes kaikentyyppiselle musiikille, joten eiköhän sieltä jotain kuunneltavaakin löydy. Ja olenhan sentään japanilaisten, monia kertoja RSR:n kokeneiden, suorastaan veteraanien ja asiantuntijoiden matkassa.

Palaamme joskus sunnuntai-iltana. Se on Julian viimeinen ilta Japanissa, joten en ainakaan silloin vielä blogin ääreen ehdi. Nyt pitää varmaan mennä miettimään, että tarvitseeko sitä festareille mukaan muutakin kuin rahaa ja hyvän mielen.

Koivuhalolla takavasemmalta, osa 6

Shimizu-san oli joskus aikaisemminkin kutsunut meidät syömään ja nyt viimeisellä kerralla hän uudisti kutsunsa. Maanantaina kävimme Mikan kanssa sopimassa päivän. Tapasimme seitsemältä hänen pubissaan.

Shimizu-san vei meidät ravintolaan, jossa meitä odotti sievästi katettu pöytä neljälle hengelle. Jokaiselle oli aseteltu lautanen, lasi, neljä haarukkaa, kaksi lusikkaa ja kaksi veistä. Tajusin heti, että olin t-paidassa, shortseissa ja sandaaleissani rankasti alipukeutunut kyseiseen paikkaan, mutta koska olimme ainoat asiakkaat, en antanut sen häiritä.

Illallinen alkoi luonnollisesti sherrypaukuilla. Siitä jatkettiin yhtä luonnollisesti sashimiin (kala oli nimeltään tai, englanniksi snapper tai sea bream, suomalaista nimeä en tiedä) ja kaviaariin ja edelleen hummeriin ja parsaan hyytelössä ja majoneesissa. Sitten söimme skotlantilaista lohta sipulin kera ennen pääruokaa, nautaa ja perunoita. Jälkiruoaksi oli juustoa.

Ruoat huuhdottiin alas ensin italialaisella valkoviinillä, sitten ranskalaisella punaviinillä ja tietenkin kukin ruokalaji tuotiin omalla lautasellaan, pieninä ja kauniina annoksina. Osasin sentään aloittaa uloimmista ottimista.

Ja oi hitto että oli hyvää. Söin juustoakin ensimmäistä kertaa varmaan kolmeen vuoteen, vaikka tiesinkin vatsani myöhemmin minulle siitä vihoittelevan. Ainut paistettu ruoka muuten oli pääruoka, ja sekin vain puolikypsää.

Sitten lähdimme cappucinoille italialaiseen ravintolaan. Joimme punaviiniä ja söimme parmalaista kinkkua, katkarapuja ja avokadoa sekä hummeria. Jälkiruoaksi oli mozzarellapizzaa. Ja kyllä ne cappucinotkin sieltä aikanaan tulivat.

Sitten kävimme parilla drinkillä jossain 50-luvun jenkkibaarissa ja jatkoimme sieltä laulamaan karaokea Shimizun omistaman rakennuksen pohjakerrokseen.

Ensimmäiset läksiäiset

Äiti, älä lue tätä, kauhistelet vaan taas kuitenkin... :)

Eilen pidimme Mikan ja Julian kanssa viralliset läksiäiset. Monia oli kutsuttu (ja monia unohdettu kutsua) ja aika hyvin ihmisiä paikalle saapuikin. Alkamisajaksi oli ilmoitettu iltaseitsemän ja paikaksi asuntolan oleskeluhuone. Päivällä olimme käyneet ostamassa tarjottavia ja kuudelta aloimme valmistella huonetta ja ruokia.

Ensimmäiset vieraat saapuivat jo ennen seitsemää ja tunnin ajan heitä saapuikin sitten tasaiseen tahtiin lisää, myöhemmin illalla tietysti vielä yksittäisiä myöhäilijöitä. Koneeni ja laboratorion kaiuttimet tuottivat musiikkitaustan ja alkoholi hyvän tunnelman. Pileissä kävi illan aikana kahdeksan eri maan kansalaisia ja ihmiset tuntuivat viihtyvän.

Sitten heräsin omasta sängystäni ja kello oli kahdeksan aamulla. Minulla ei ole tainnut koskaan mennä muisti näin pahasti. Viimeinen asia, minkä muistin oli se, kun Rebekah lähti. Kameraa tutkimalla muistin vielä, että Yu oli saapunut paikalle myöhemmin. Ovea varovasti raottamalla huomasin, että tietokoneeni oli pakattu ja tuotu oven ulkopuolelle.

Jonkin ajan päästä uskaltauduin alakertaan katsomaan huonetta. Huoneessa oli siivooja pyyhkimässä lattiaa, mutta huomasi, että se oli siisti muutenkin. Joku oli siis siivonnut pileiden päätyttyä. Ostin automaatista pari pulloa mehua ja kumosin heti toisen, vaikka olo olikin ihan hyvä.

Yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta en saanut unta peläten, että olin tehnyt jotain noloa. Piti siis herättää Mika ja kysyä. Kuulemma olin vain jossain vaiheessa poistunut juhlapaikalta enkä ollut saapunut takaisin. Mikan kameran kuvista näki, että olin ollut paikalla vielä ainakin puoli kahdeltatoista. Pileet olivat jatkuneet aamuun asti, Julia oli tanssinut pöydällä ja loputa hänetkin oli kannettu kotiinsa. Mika, Robo ja Ryouta olivat siivonneet muiden lähdettyä.

Sain rauhan omatunnolleni ja nukuin pahimman krapulan pois.

Maanjäristys

"Täh, onko täällä muka taas ollu joku järistys?"

Minä en siis taaskaan huomannut mitään. Suuriakin maanjäristyksiä voi olla vaikea huomata, jos kävelee tai ylipäätään on seisaallaan. Minä olin järistyksen aikaan suihkussa.

Ja olihan se järistyksen keskuskin aika kaukana täältä. Suomessa järistystä on näemmä uutisoitu Pohjois-Japanissa sattuneeksi, mutta sehän oli vain jossain tuolla Honshun saaren pohjoisosissa. On se tosin ennenkin jo tiedostettu, että Hokkaido ei ole osa Japania.

Sen sijaan minä kyllä heräsin joskus aamulla (olisikohan ollut yhdeksän aikoihin) siihen, että sänkyni tärisi. Se oli joko maanjäristys tai poltergeist.

Teinipileet

Eipä sitä oikein mulla sanalla voi kuvata. Japanilaiset käyttäytyivät kuin teinit. Yksi oli vessassa oksentamassa ja itkemässä omaa surkeuttaan. Yksi oli pelle ja esiintyi koko ajan. Yksi oli huolehtivainen kaveri, joka koko ajan katsoi vessassa nukkuvan perään, toinen vahti, etteivät japanilaiset innostuksissan liikaa Julian kimppuun hyökkää. Niin kuin hän ei osaisi puoliaan pitää.

Alkuillasta vielä kaikki oli tietenkin hyvin, mutta kun ruoan päälle alettiin juomaan vodkapaukkuja, alkoivat japanilaiset yksitellen tipahdella. Loppuillasta tolpillaan olleet tunnustivatkin sitten yksitellen rakkauttaan Julialle, joka oli koko illan täyden palvonnan kohteena.

Krapulan takia oma juomatahtini oli muita hitaampi ja tyydyinkin enemmän vain seuraamaan tapahtumia sivusta ja tarkkailemaan. Ja nauramaan. Nautin.

Koivuhalolla takavasemmalta, osa 5

Lauantai-ilta, eikä minulla ollut mitään erityisiä suunnitelmia, joten lähdin leffaan. Leffan jälkeenkään ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia, joten ostin oluen ja istuin Kitamin keskusaukiolle tarkkailemaan ihmisiä. Näin ensimmäistä kertaa Kitamin yöelämää kunnolla, yleensä olen mennyt suoraan baariin tai mihin rakennukseen nyt kulloinkin olen ollut menossa.

Näin kuinka miehet yrittivät iskeä naisia ja kuinka naiset yrittivät iskeä miehiä. Näin kuinka jotkut onnistuivat saamaan vastakkaisen sukupuolen edustajan mukaansa. Näin kuinka ystävät tapasivat toisiaan ja nauttivat illasta. Yllätyksekseni näin myös, kuinka jotkut istuskelivat jalkakäytävillä ja aukiolla. Olen tähän asti luullut, että sitä ei täällä tapahdu, ainakaan samassa mittakaavassa kuin Suomessa.

Kolmatta olutta juodessani tuli Shimizu-san ulos, huomasi minut ja kutsui mukaansa. Ja taas Suomi-poikaa vietiin. Kun hän oli kestinyt minua tarpeeksi, sain vapautuksen palveluksesta. Kävin kaupasta vielä yhden oluen ja törmäsin aukiolla nuorisojoukkoon. Siinä sitten istuinkin heidän seurassaan aamunsarastuksen yli ennen kuin lopulta piti polkea takaisin asuntolalle nukkumaan.

Yritin päästä krapulasta eroon nukkumalla neljään ja aika hyvin siinä onnistuinkin. Vähän tosin vielä kädet tärisevät. Kohta pitäisi mennä Julialle jonkinlaisiin pileisiin. Kutsussa sanottiin, että minun pitäisi olla paikalla ajoissa, että voidaan juoda vodkaa ennen kuin heikkopäiset japanilaiset saapuvat paikalle. En tiedä kykenenkö.

Katamari Damacy

Eilen kävimme ensin syömässä, sitten keilaamassa ja loppuillan vietimme Hiden (Yun poikaystävä) kämpillä videopelejä pelaillen. Hidellä ja hänen kämppiksillään on asunnossaan yksi huone omistettu pelaamiselle, huoneessa on pari sohvaa, pöytä, PlayStation 2 ja jumalattoman iso televisio.

Pelasimme illan aikana mm. Taiko: Drum Masteria ja Time Crisis II:a, molempia luonnollisesti asiaankuuluvilla ohjaimilla. Pelasimme myös jotain peliä, jossa neljä pelaajaa pystyi samaan aikaan kilpailemaan erilaisissa minipeleissä. Illan, ja todennäköisesti myös tähänastisen elämäni, oudoin peli oli kuitenkin Katamari Damacy (japaniksi).

Kuningas, jolla on punainen iho, muttei housuja, antaa pienelle hiiren näköiselle otukselle tehtävän ja tarrapallon. Otus alkaa pyörittämään tarrapalloa edessään. Ensin tarrapalloon tarttuu vain pienimmät esineet, kuten roskat. Vähitellen pallo kuitenkin kasvaa ja yhä isommat esineet alkavat tarttua siihen. Ensin koirat, sitten postilaatikot ja polkupyörät, ihmiset, autot, puut ja lopulta pilvenpiirtäjät, pilvet ja saaret.

Siinäpä se peli sitten oikeastaan onkin. Pieni hiiri pyörittää erilaisissa kentissä tarrapalloa, joka koko ajan kasvaa ja kerää yhä isompia asioita itseensä. Kuulostaa järjettömältä ja sitä se ehdottomasti onkin. Mutta ah-niin-hulvatonta. Nauroin lähes koko pelin ajan, ja minä en edes itse sitä pelannut, katsoin vain vierestä. Ei moista peliä voi keksiä kuin japanilainen mielikuvitus.

Jos minä joskus ostan PlayStation 2:n, hankin kyllä ehdottomasti Katamari Damacynkin.

Oikaisu

Kun sitä nyt niin monet ovat kyselleet, niin kyllä minä hieman paremmin voin kuin mitä nuo edelliset entryni ovat antaneet ymmärtää. En ole oikeasti mitenkään erityisen masentunut, hieman haikea on mieli kyllä.

Ja tekemistäkin olen joka illaksi keksinyt. Toissailta vietettiin Itoron luona elokuvien merkeissä, eilen kävin Hiroshin kanssa peliluolassa ja loppuilta menikin mukavasti täällä laboratoriossa ryypiskellessä. Tänään menen Yun ja hänen poikaystävänsä kanssa jonnekin, todennäköisesti keilaamaan tai karaokeen.

Kelitkin ovat edelleen aivan loistavat, tänäänkin oli taas yli 30 astetta lämmintä. Kesä ei ole ihan heti täällä loppumassa. Viime yönä oli tosin taas vaikeaa nukkua tuon kuumuuden takia.

Joten, kyllä minä näistä viimeisistä päivistä nautin. :)

Osoitteenmuutos

Voisin melkein tehdä osoitteenmuutoksen tänne laboratorioon. Nykyään käyn asuntolalla vain nukkumassa, konettakin pidän täällä koko ajan enkä raahaa sitä edestakaisin. Huoneeni ahdistaa muutenkin kuin kuumuutensa takia. Ei sitä ole viitsinyt laittaa viihtyisäksi, kun kuitenkin "on täällä vain niin vähän aikaa". No, tässä vaiheessa se onkin jo ihan sama sitten.

Ja tänään olen sentään saanut jotain jopa aikaankin. Perjantaina palautettavaa raporttia olen tehnyt jo noin puolet. Homma ei ole vaikea missään nimessä, ehkä jopa liian mekaanista, että se jaksaisi sen kummemmin kiinnostaa. Vastaan kymmeneen tietoliikenneverkkoja käsittelevään tenttitehtävään, joista viimeinen on "Kerro tuntemuksistasi luennoista, yliopistosta ja elämästä Japanissa". Kun huomenna saan tämän valmiiksi, voin viimein nauttia täysillä kesälomasta. Eli istua laboratoriossa irkkaamassa.

Tänään menen Julian kanssa Itoron luokse katsomaan 24 ja Tru Calling -sarjoja. Jos ensi yönä saisi nukuttua viimeiset univelat pois.

Lähtötunnelmia

Julia palaa puolaan kahden viikon päästä ja minä lähden Kitamista kolmen viikon päästä. Olen kyllä sen viimeisenkin viikon Japanissa, ensin Sapporossa ja sitten Tokiossa, mutta samaa paluumatkaa se kuitenkin jo on. Mika palaa suomeen reilun viikon minun jälkeen.

Vaikka kukaan ei sitä myönnä, näkyy lähtemisen haikeus jo meissä kaikissa. Emme puhu asiasta, emme edes tahdo ajatella sitä, mutta niin se vain on, että kahden viikon päästä alkaa loppu. Me olemme kolmestaan viettäneet eniten aikaa toistemme seurassa ja luonnollisesti ystävystyneetkin siinä sivussa. Mikaa nyt sentään voi vielä nähdä Suomessakin, mutta Puolaan ei ihan joka viikko sitten matkustetakaan.

Kai sitä alitajuntaisesti yrittää nauttia näistä viimeisistä päivistä ja viettää aikaa tutulla porukalla vielä kun siihen on mahdollisuus. Maanantaina kävimme Rebekahilla lisättynä ensin keilaamassa ja sitten istumassa puistossa jutellen. Illalla vuokrasimme pari leffaa ja katsoimme ne. Tänään katsoimme jälleen leffoja.

Onneksi sentään on loma ja pystyy tekemään mitä kulloinkin tahtoo. Se yksi raportti pitäisi väsätä, mutta ei sillä niin kiire vielä ole. Mika lähtee huomenna Sapporoon, mutta minä en tässä mielentilassa jaksa sitä kaikkea mikä siihen liittyisi, joten jään tänne päivittelemään päivien hupenemista. Ja kurssejakin pitäisi katella ja kaikkea.

Daisetsuzan

Sunnuntaina nousimme (jälleen kuusi henkeä, tosin kaksi oli vaihtunut) jälleen autoon ja suuntasimme tällä kertaa länteen, kohti Daisetsuzanin kansallispuistoa. Kitamiin saapuessani olin kulkenut tuon puiston läpi bussissa, pimenevässä illassa ja lumisateessa, joten nyt pääsin näkemään sen kesän loistossaan. Ainakin osittain.

Menomatkalla sää oli vielä ihan hyvä, aurinko paistoi ainakin osan aikaa ja vuoristomaisema hehkui. Kansallispuiston turistikylään päästyämme alkoi näyttämään jo hieman synkemmältä, mutta ei kuitenkaan liian uhkaavalta. Säätiedotus oli puhunut sateen mahdollisuudesta, mutta ei sitä varmaksi luvannut.

Nousimme köysiradalla noin 1300 metriin, missä oli vielä ihan kirkasta. Kävelimme pari sataa metriä tuolihissille ja nousimme vielä noin 300 metriä ylemmäs. Tuolihissin yläpäässä oli sumua niin, että maisemaa ei 50 metriä pidemmälle nähnyt. Ja olimmehan jo tulleet näin pitkälle, joten miksipä emme jatkaisi ylös asti.

Viimeinen noin 300 metrin etappi huipulle kulki 1,7 kilometrin mittaista, kivikkoista polkua pitkin. Välillä tuuli siirteli sumupilviä niin, että näki vilahduksia viereisistä huipuista, mutta pääasiassa kovin pitkälle ei nähnyt. Kameranikin takkuili (ilmoitti, että akku on lopussa, vaikka ei ollut, lieköhän kosteudella ollut vaikutusta) niin, että jätin suosiolla kuvien ottamisen vähemmälle ja keskityin olemaan rikkomatta koipiani siinä kivikossa.

Kyllä se kiipeäminen ihan liikunnasta kävi. Paitani oli pian hiestä märkä ja juomataukoja piti pitää tasaisin välein. Vastaan tulleet japanilaiset, joilla oli goretex-puvut, vaelluskengät ja ainakin viikon muonat repussaan, saivat jälleen päivitellä hulluja ulkomaalaisia, jotka lähtevät kiipeämään vuorelle sandaaleissa, shortseissa ja t-paidoissa. Näytimme enemmän siltä, että olisimme rannalle menossa kuin siltä, että kiipeäisimme vajaan kahden kilometrin korkeudessa vuorella.

Lopulta se huippukin saavutettiin ja vaikka maisemia ei juuri nähnytkään, tuntui hienolta olla 1984 metrin korkeudessa, ainakin osan matkasta itse sinne kiivenneenä. Huipulla kuitenkin tunnetusti tuulee, joten märkä t-paitani alkoi kovin pian osoittautua liian heppoiseksi vaatetukseksi kekkuloida siellä kukkuloilla, joten piti aloittaa paluu takaisin sivistykseen.

Jalat olivat väsyneet jo noususta ja vaikka laskeuduttaessa hieman eri lihaksia käytetäänkin, tärisivät jalat aina, kun pysähtyi paikalleen. Laskeutuminen olikin enemmän loikkimista kuin rauhallista kävelyä. Ehjinä alas kuitenkin pääsimme. Jatkoimme laskeutumista hisseillä ja turistikylässä etsimme onsenin.

Tuntui lähes taivaalliselta istua väsyneenä yli sata-asteisessa saunassa, vaikka vettä ei tietenkään saanut kiukaalle heittää. "Järveenkin" pääsin pulahtamaan, sillä kylpylässä oli myös kylmävesiallas. Totaalisen raukeuden tilan täydensi vielä kylvyn jälkeen aulassa nautittu olut.

Ilta oli vasta nuori ja koska muutakaan tekemistä emme keksineet, lähdimme reilun tunnin ajomatkan päähän Asahikawaan syömään. Perille päästyämme kesti kauan löytää oikea ravintola, mutta lopulta, kaupunginosaa vaihdettuamme, pääsimme kuin pääsimmekin nauttimaan herkullista okonomiyakia. Söimme rauhassa ja eri makuvaihtoehtoja kokeillen.

Sitten olikin jäljellä enää paluu. Vajaa kolme tuntia autossa istuen ja 80-luvun rakkauslauluja (kiitos Jamalin CD-valikoiman) kuunnellen saa kenet tahansa herkälle tuulelle ja ajatukset alkoivat harhailla jo kuukauden päässä siintävässä paluussa. Pitää vain yrittää tyrkätä moiset ajatukset vielä sivuun ja keskittyä nauttimaan viimeisistä hetkistä.

Shiretoko

Perjantaina Julia kysyi tahtoisinko viikonloppuna lähteä hänen ja muutaman japanilaisen kanssa kiertämään vuokra-autolla lähistön kansallispuistoja. Kun puistot vielä sattuivat olemaan ne, missä en ole vielä (läpiajoa lukuunottamatta) käynyt, niin mikäpäs siinä.

Lauantaiaamuna nousimme (kuusi henkeä) Toyota-perheautoon ja suuntasimme kohti Hokkaidon itäkärkeä ja Shiretokon kansallispuistoa, joka on vasta lisätty UNESCO:n maailmanperintölistalle. Valitsimme maisemareitin Abashirin kautta, joten aikaakin kului pysähdyksineen melkein kolme tuntia.

Liekö uudella, kohennetulla statuksella vaikutusta asiaan, mutta perille asti emme omalla autolla voineet ajaa, vaan auto piti pysäköidä muiden joukkoon jonkinlaisen toimistokompleksin lähistölle ja jatkaa sieltä bussilla eteenpäin. Menopaluu muutaman kilometrin päähän joelle maksoi 1200 jeniä. Kyllä sen näin jälkikäteen pohtien mielellään maksaisi uudelleenkin joskus, vaikka silloin ei vielä oikein määränpäässä odottavasta ollutkaan tietoa.

Jossain tulivuoren uumenissa on lähde, josta pulppusi rikkipitoista vettä. Vesi valuu yleensä alaspäin ja matkatessaan vuosien ajan samaa uraa merelle, oli se vienyt mennessään enimmät maa-ainekset jättäen jäljelle vain kalliota ja kiviä. Siinä sitten kävelimme, kipusimme ja taiteilimme liukasta vuoristopuronpohjaa muutama sata metriä ylemmäs pienelle kuopalle, jossa oli vettä niin paljon, että siinä pystyi kylpemäänkin.

Vesi oli oikein mukavan lämmintä, ei liian kuumaa, joten altaassa oli mukava loikoilla jokunen hetki katsellen ylempänä vuoren rinteillä koloista nousevia savupilviä ennen vääjäämätöntä paluuta. Paluu oli tietenkin vähemmän rasittava, mutta enemmän vaikea. Alashan nyt aina pääsee, mutta ei sitä suotta tahtonut punata sitä kaunista puroa verellään. Huomasin kuitenkin jo nousun aikana, että sandaalini pitivät erittäin hyvin niissä kohdissa, mitkä ovat kokonaan veden alla, kun taas kuivissa tai vain kosteissa kohdissa lipsumisvaara oli ilmeinen.

Nousimme paluubussiin ja jatkoimme toimistokompleksilta omalla autolla alemmas meren rannalle, jossa nousimme, lounaat syötyämme ja muutamat kivet mereen nakattuamme, laivaan, joka sitten seilasi rantaa seuraten ja kalastajien verkkoja väistellen aina tuolle edelliselle purolle asti. Käännös ympäri ja samaa reittiä takaisin.

Viis siitä, että mitä elikoita ja kasveja niemellä kasvaa, minusta moinen maisema kelpaisi jo sellaisenaan kansallispuistoksi. Tietysti mielipiteeni ovat varmasti aika puolueellisia, minähän kun en ole ennen tätä japaninreissua oikeaa merta nähnyt ja vuoristoakin vain muutaman tunnin ajan aikoinaan junalla Salzburgista Zürichiin matkatessani. En usko, että kyllästyisin näihin Hokkaidon maisemiin kovinkaan pian.

Laivareissun jälkeen kävimme ottamassa auringonlaskukuvat Shiretokon solassa ja palasimme samaiseen rantakaupunkiin syömään kalliissa ja hieman huonolaatuisessa kaitensushi-paikassa (kaitensushi on siis sitä liukuhihnasushia). Sitten ajoimme takaisin Kitamiin, tällä kertaa hieman suorempaa tietä. Takaisin asuntolalla olin kymmeneltä ja nukkumassa jo ennen yhtätoista.

Japanin kesä

Eihän tätä voi kuin rakastaa. Pari päivää on täällä Kitamissakin nyt ollut kuumaa ja kosteaa ja tänään on jo niin kuuma, että heinäsirkatkaan eivät oikein jaksa pomppia tiellä alta pois. Kohta menen Julian kanssa uimahallille, joka on kuulemma nykyään mukavan viileä. Täällä kun ei niitä järviäkään oikein ole.

Nukkuminen on tosin välillä hieman tuskaista.

Kesäleiri

Perjantaiaamuna otimme bussin rautatieasemalle ja nousimme Sapporon junaan. Alkumatkasta juna kulki vuoristossa metsän keskellä, joten kovin paljoa ei ikkunasta näkynyt. Loppumatkasta kuljimme pitkässä laaksossa, jonka puut kasvoivat vinoon jatkuvan tuulen takia.

Sapporossa vaihdoimme junaa ja Chitosen lentokentällä tapasimme muut päivää aikaisemmin matkustavat ja nousimme lentokoneeseen. Lento Akitaan oli lyhyt, edes lehteä ei ehtinyt kokonaan lukea (ei artikkelia Suomen koulutusjärjestelmän ylivertaisuudesta).

Akitan lentokentän terminaalista ulos astuessa huomasi taas selkeästi olevansa Honshulla. Vastaan puski jälleen kuuma ja kostea ilma, joskaan ei tietenkään yhtä painostava kuin etelämmässä. Bussi kulki suoraan lentokentältä leirikeskukseen, joten en nähnyt Akitasta juuri muuta kuin vuoristomaisemaa. Se olikin kyllä sitten kaunista. Tiet olivat pieniä ja mutkittelevia ja ympäröivät vuorenrinteet kovin viidakkomaisten puiden peitossa. Sademetsämaisuutta lisäsi vielä se, että kaikkialla oli pientä usvaa.

Perillä jakauduimme huoneisiin, tytöt omaansa ja pojat toiseen, ja kävimme peseytymässä. Illalle ei ollut mitään ohjelmaa, joten vietimme muutaman hetken lähinnä jutellen ennen kuin painuimme pehkuihin.

Seuraavana aamuna oli herätys kello 7. Aamiainen kello 7:30 ja sen jälkeen tunti odottelua. Koko tilanne vaikutti jotenkin oudolta armeijan ja seurakunnan kesäleirin risteymältä. Olipahan sentään aikaa tutustua ihmisiin paremmin. Kävimme kiertämässä yhden monista leirikeskukselta lähtevistä vaellusreiteistä. Matka ei sinällään ollut kovin pitkä, mutta kuumuus ja korkeuserot hidastivat kummasti kulkua. Ennen puoltapäivää otimme vastaan joukon uusia leiriläisiä ja keskipäivällä söimme lounaan. Sitten olikin taas jokunen hetki odottelua ennen viimeisten leiriläisten saapumista ja tapahtuman virallista alkua.

Kaikkiaan reilu 60 vaihto-opiskelijaa ja japanilaista pakkautuivat yhteen huoneeseen kuuntelemaan avaispuheita ja yleisiä leirin järjestelyjä. Minusta alkoi yhä varmemmin tuntua siltä, että olin väärässä porukassa. Kaikki muut tuntuivat käsittävän kaiken kerrotun täysin, kun minä ymmärsin vain sanan sieltä ja toisen täältä. Orientaatiota seuranneen oudon pelin aikana minun oli viimein myönnettävä tosiasia: en osaa japania. Olin täysin pihalla kaikesta ennen kuin asia selitettiin minulle vähintään kolme kertaa eri sanoin. Koko pelin ideankin tajusin vasta itse pelin jälkeen; sen oli tarkoitus simuloida kulttuurishokkia. Hyvin se ainakin minun kohdallani toimi, joskin täysin tarkoitetunvastaisella tavalla.

Sitten syötiin illallista ja pelattiin leikkimielisiä pelejä leirikeskuksen liikuntasalissa ennen kuin jakauduttiin ryhmiin, joissa tulisimme viettämään suurimman osan jäljelläolevasta ohjatun toiminnan ajasta. Tutustuimme ryhmässä toisiimme hieman paremmin, kävimme välillä kylvyssä/suihkussa ja jatkoimme jälleen keskustelua. Iltavahvuuslaskennan jälkeen julistettiin käytävilläliikkumiskielto klo 22, joten hetken huoneessa lorvittuamme menimme jälleen nukkumaan.

Aamulla kello 7:10 kokoonnuimme leirikeskuksen eteen ja jumppsimme ala-asteikäisille tarkoitetun aamujumpan. Sitten aamupala ja ryhmäkuvan ottaminen. Aamupäivä vietettiin sekalaisissa ryhmissä oman mielenkiinnon mukaan. Itse kävin ensin kaivamassa oikeita, kuulemma 15 miljoonaa vuotta vanhoja fossiileja läheisestä vuorenrinteestä. Kyllä sieltä kaksi simpukkaa löytyikin ja sain ne jopa ehjinä tänne Kitamiin asti. Toivottavasti ne kestävät vielä kuljetuksen Suomeenkin. Ehdin käydä suihkussakin ennen 4 ruudun sarjakuvastripin piirtämistä ja ruokailua.

Lounaan jälkeen keskustelimme ensin hieman omissa ryhmissä, sitten sekoittuen keskustelunaiheittain, minkä jälkeen jälleen omissa ryhmissä jatkaen. Meidän ryhmä kuitenkin päätti keskustelun sijaan viettää aikaa hieman vapaammin, joten pelasimme erilaisia pelejä. Ryhmän mongolialainen opetti paikallisen pelin ja minä läpsyn. Tuntui olevan ensi kertaa pelanneille tarpeeksi vaikea peli ilman alkoholin aiheuttamaa lisäkerrointakin. Kuulemma oli myös kovin mukavaa.

Sitten ruokailimme jälleen. Illan pimentyessä siirryimme pihalle nuoriopaikalle. Tuli sytytettiin ja sitä ihasteltiin. Pimeäntulon jälkeen kävimme muka-jännittävällä kierroksella pimeässä metsässä ja takaisin nuotiolle löydettyämme tanssimme iloisen voitontanssin. Monta kertaa. Suihkujen jälkeen olinkin sitten loppuilta vapaata.

Ensimmäisen tunnin illasta käytin palautelomakkeen täyttämiseen. Täytettäviä (ympyröi oikea vaihtoehto) kohtia oli neljä, mutta koska lomake oli täynnä tuntemattomia kanji-merkkejä, kului minulla aikaa reilusti muita enemmän. Jossain vaiheessa iltaa kuulimme, että tänä yönä ei iltavahvuuslaskennan jälkeen olisikaan käytävilläliikkumiskieltoa ja tahtoessaan saisi valvoa vaikka koko yön.

En minä sitä siinä vaiheessa vielä mitenkään suunnitellut, mutta niin siinä sitten kuitenkin kävi. Ensin ryhmämme jäsenet kirjoittivat kukin toisilleen jäähyväisviestejä ja sen jälkeen liityimme yleiseen yhteystietojen vaihtoon. Kaikkien huoneiden ovet olivat auki ja ihmiset istuskelivat niissä pienissä tai suuremmissa ryhmissä välillä ryhmää tai huonetta vaihtaen. Itse vietin alkuosan yöstä yhdessä ja samassa huoneessa jutellen aina huoneeseen eksyneiden kanssa. Kun huoneen oikeat asukkat viimein tahtoivat nukkumaan joskus neljän maissa, tuli minunkin viimein poistua sieltä.

Kävin hetken aikaa tylsistymässä yhdessä huoneessa, jossa ei keskustelua juuri ollut ja olin jo menossa nukkumaan, kun satuin eksymään samaan aikaan (eli päivää suurinta osaa aikaisemmin) leirille tulleiden tyttöjen huoneeseen, jossa vietinkin sitten loppuyön. Ensin keskustelin tulevaisuudesta, avioliitosta sekä länsimaiden ja Aasian maiden kulttuurieroista parin kiinalaisen ja yhden japanilaisen kanssa ja kun he painuivat yöpuulle, opetin vielä hereillä olleille Neekerin, jota pelasimmekin sitten loppuajan.

Aamupalan lähestyessä sallimme tytöille heräämis- ja vaatteidenvaihtorauhan ja kömmin omaan huoneeseen. Aamupalan jälkeen piti huoneet siivota ja viedä petivaatteet pyykkiin. Yhdeksältä alkoi paneelikeskustelu, jonka aikana kirjoitin tuon edellä olleen tajunnanvirran. Sitten suurimmalla osalla olikin jäljellä enää päätöstilaisuus, lounas ja paluu koteihin. Minä, Mika, Choi ja pari ohjaajaa jäimme vielä yhdeksi yöksi leirikeskukseen.

Mukava tapahtuma se kaikkiaan oli, joskin hieman lyhyt. Ei ihmisiin nyt oikein kunnolla ehdi vajaassa kolmessa päivässä tutustua, varsinkaan jos niitä on se päälle 60. Hyvä alku se monille kuitenkin on ja jos minäkin olisin jäämässä Japaniin vielä hieman pidemmäksi aikaa, voisi hyviäkin ystävyyssuhteita vielä niistä kehittyä. Nyt kaikki on sähköpostin varassa ja kohdallani se on osoittautunut aika heikoksi yhteydenpitotavaksi. Parilta henkilöltä viestejä kuitenkin oli jo tuossa yhden päivän aikana tullut. Tilaisuuden tullen menisin kyllä ehdottomasti uudestaan vastaavanlaiselle leirille.

TAJUNNANVIRTAA, sitä oikeaa sellaista.

Nukahtelen välillä, joten voipi tulla aika mielenkiintoista tekstiä. いいはしめた。 Ja ajatus jatkaa kulkuaan vuorenrinteeltä toisell. Kaivanut. Hullua, mutta niin kivaa, kun vain pitää olla kääntämättä oikealle liputti ehkä mie kohta nuokun tai pilkin liikaa ohjaajienkin mielestä. naapurihan se siinä gekkon do suru. En ymmärrä mitään mieltä tuolla puhutaan ja täällä pitäisi äänestää ja kaikkea.

Kappaleenvaihto kävi puheessakin. Ja kohtapa tästä sitten voikin nuokahdella kai jonnekin mu puhuipa Choi sitten hieman ulkomaalaisten ja japanilaisten ihmissuhteista. Ja ne saa rahaa telkkarissa. Vielä 7 minuuttia. Tässä tilassa kun ei muista mitään edes edellisestä lauseesta, voisi olla kiva kirjoittaa oikea kirje. Tai kirja. Mikki ei toimi. Ihmiset nauraa, enkä tiedä mille (jotain mitä joku sanoi bussin ulkopuolella. Teltta ja läpiveto. Kas, paperikin loppuu kohta, ja vuoronvaihto, ehkäpä päällikköä joka polttaa rauhanpiippua. Tossoli pilvi. Jaa, mikki kiertää, toivottavasti en sitä saa. Nyt toi korealainen tyttö innostui.

Päivitystiedonanto

Olen jälleen palannut hengissä ja jotensakin hyvissä voimissa Kitamiin, mutta muiden blogien lukeminen, sähköpostit ja yleinen ihmisten kanssa verkoitse tapahtunut viestiminen veivät jälleen tauon jälkeen kovin paljon aikaa, joten joudun siirtämään (huomiseen, noin 7 tunnin päästä olevaan tenttiin vedoten) pidemmän ja tarkemman tapahtumainkulkuselostuksen tekemisen myöhempään ajankohtaan.

Sillä välin voitte olla lukematta seuraavaa entryäni, jonka tuon julki nyt siksi, että tahdon kirjoittaa sen muistiin vielä, kun pystyn edes jollain tavalla saamaan selvää silloisesta käsialastani. Ollessanne lukematta seuraavaa tekstiä, voitte olla ottamatta huomioon sitä, että se ei ole kirjoitettu koko yön valvoneena ja seuraavana päivänä sinällään mielenkiintoista, mutta japaniksi tapahtunutta paneelikeskustelua seuraten.