Hö, ei se ollu pienentyny yhtään

Oikeastaan päinvastoin. Nyt, kun kaupunkia näki huomattavasti enemmän ja lähempää, niin tajuaa kuinka järjettömän iso se oikeasti on. Kävimme hämmästelemässä Tokion suuruutta myös pilvenpiirtäjien näköalatasanteilta käsin. Puistojen läikittämä talomeri jatkui silmänkantamattomiin joka suuntaan.

Kuljimme pääasiassa kävellen, mikä tietenkin on paras tapa nähdä oikeasti kaupunkia, eikä vain metro- tai juna-asemien ympäristöä. Vain pisimmät ja välttämättömimmät matkat kuljimme julkisilla kulkuvälineillä. Kuljettua matkaa on tietenkin kovin vaikea arvioida pelkästä kartasta, varsinkin, kun reitti oli harvoin täysin suoraviivainen. Arvioisin kuitenkin, että päivittäin kävelemämme matka on jossain 10 ja 20 kilometrin välissä.

Jalat olivat melko rikki ensimmäisen päivän jälkeen, mutta tottuivat reissuiluun vähitellen. Viimeisinä päivinä jalkojen mahdollista kipua ei enää huomannutkaan, sillä selkä vei kaiken kivulle liikenevän huomioajan.

Hostellista piti poistua joka päivä kello yhdeksään mennessä, joten päivät olivat pitkiä. Sain unta joka yö 7-8 tuntia, mutta siitä huolimatta matkaväsymys alkoi näkyä (kaikissa) loppupuolella. Aurinko paistoi viisi ensimmäistä päivää ja lämpötila oli joka päivä reilusti yli 20 astetta (lämpömittarin puutteen takia tarkkoja lukuja on jälleen mahdotonta kertoa). Viisi päivää helteessä kantamusten kanssa käveleminen vie mehut aika tehokkaasti, pitkistä yöunista huolimatta. Viimeisenä päivänä satoi, mutta sekään ei mieltä latistanut.

Kuvia otin kaikkiaan noin 800. Reissun alussa otin kuvia hieman harkitummin, sillä pelkäsin muistikorttitilan loppuvan vielä kesken. Joitain selkeästi epäonnistuneita kuvia poistin jo suoraan kamerasta, mutta vielä olisi nuo noin 750 kuvaa tuossa järjesteltävänä. Harmikseni (mutta kenties teidän onneksi) valitettavan moni niistäkin on tärähtänyt tai jotenkin muuten epäonnistunut, joten saa nähdä kuinka monta lopulta nettiin asti saan.

Kirjoittelen tässä taas tarkemmin kunkin päivän (tai kaupunginosan) selostuksen, kunhan vain ehdin. Viimeisimmät entryt saattavat venähtää jopa loppuviikolle.

Jälleen se maailman suurin kaupunki

Huomenna lähdemme Mikan ja Julian kanssa Tokioon. Li saapuu päivää myöhemmin ja Yana on perunut lähtönsä. Paluu on ensi viikon maanantaina, joten tällä kertaa aikaakin on hieman enemmän. Ei se kuusi päivääkään silti riitä maailman suurimman kaupungin läpikäymiseen, mutta onhan se selkeä parannus viimekertaisesta kahdesta päivästä.

Kamalasti suunnitelmia emme ole tehneet, mutta ainakin sunnuntaina olisi tarkoitus käydä Harajukun sillalla katsomassa niitä oikeasti hienoa asuja. Hostellimme on sopivasti kävelymatkan päässä sekä Harajukusta, Shinjukusta että Shibuyasta.

Tämähän tarkoittaa tietenkin myös sitä, että tämä blogi tuskin päivittyy seuraavaan viikkoon. Koittakaa kestää :)

Kuvagallerian muokkaus

Muokkasin hieman kuvagalleriaa, nykyään galleriat ovat kuukausittain omissa kansioissaan. Toivottavasti tämä hieman selkeyttää sivuja, ainakin tuo kansiolista on nyt lyhyempi.

Yritin päivittää myös kaikki blogin linkit, mutta mikäli jostain rikkinäinen linkki vielä löytyy, niin ilmoittakaa ihmeessä.

Kippai!

Seppo-sanin viimeistä iltaa Kitamissa juhlistettiin Yamamoto-sanin kotona järjestelyllä grillijuhlalla. Ilmeisesti liiketoiminta on Yamamoto-sanin tapauksessa ollut kovin tuottoisaa, sillä ainakaan puitteissa ei ollut moittimista. Talo oli iso ja vessassakin oli semmoinen "automaattivessanpönttö". Pihalla oli useiden puutarhakatosten rykelmä.

Ruokaa ja juomaa oli jälleen tarjolla runsaasti, eikä (onneksi) pelkästään yakinikua. Jauheliha-sipuli-pihvit ja tarpeeksi tulinen makkara nousivat henkilökohtaisella listallani kärkisijoille. Chingis khan -niminen lammaspata oli myös herkullista. En vain vieläkään ole oppinut syömään tarpeeksi hitaasti, joten loppupuolen herkkuja pystyin vain hieman maistamaan. Ruokajuomana oli olutta ja lämmintä sakea.

Sade ja kylmyys hieman latistivat tunnelmaa, vaikka katokset sadesuojan tarjosivatkin. Ja minä en henkilökohtaisesti oikein ymmärrä puheiden tarkoitusta, varsinkaan jos 5 ihmistä toistaa lähes täsmälleen samanlaisen 10 minuutin kiitospuheen, mutta kai se vain on osa liiketapaamisia ja muita moisia tilaisuuksia.

Parin tunnin ruokailun ja seurustelun jälkeen meidät nuoremmat vierailevat tähdet hätistettiin kohteliaasti matkoihimme. Mieltemme pahoittamattomuus varmistettiin antamalla mukaan 1,8 lirtan pullo arvokasta nihonshua, japanilaista vodkaa (yritin katsoa pullosta alkoholiprosentin, mutta en oikein ymmärtänyt sitä.. se lienee kuitenkin joko 16-17% tai 65% :), puolitoista pulloa 12-vuotiasta skottilaista viskiä, muovikassillinen ruokaa, taksilipetti ja lupaus järjestää myöhemmin uusi illallinen.

Asuntolalle palattuamme joimme avatun viskipullon loppuun asuntolan vahtimestarikopin silloisen sisällön kanssa. Minähän en muista nimiä Suomessakaan, joten nämä Japanilaiset nimet ovat vielä pahempia muistaa, varsinkin, jos niitä kuulee useita "kerralla".

Päästyäni viimein huoneeseen asti rupesin kuuntelemaan musiikkia. Kannettavani toimi sunnuntaisissa pileissä musiikinlähteenä, joten siellä oli vielä Julian CD:ltä siirretyt kappaleetkin jäljellä. Jälleen tuli todistettua musiikin valtava voima, kun kunnon heviräimettä kuunnellessani tuli väistämättä Suomi ja ystävät mieleen ja siitä edelleen pienoinen, mutta ensimmäinen, oikea koti-ikävä. Nukkumaan piti mennä, että en olisi liiaksi asioita murehtinut.

(Otsikko muuten tulee siitä, että 'kippis' on japaniksi kampai ja Seppo-san on sitten aikoinaan vääntänyt niiden sanojen yhdistelmän, joka on jäänyt elämään seurueessa.)

Kotibileet

Julia ja Li järjestivät sunnuntaina pienet pippalot. Paikalla olivat, minun ja Mikan lisäksi, kolme korealaista, kolme japanilaista ja egyptiläinen pariskunta. Kaikkiaan kymmenisen henkeä siis.

Julia ja Li olivat valmistaneet pannukakkuja, sekä makeita (makeilla pavuilla täytettyjä) että suolaisia (ainakin sieniä niissä oli) ja minua varten oli jopa tehty maidottomia versioita. Japanilaiset ja korealaiset päättivät kivi-paperi-saksilla(*), että japanilaiset kustantavat kaikille pari olutta ja hieman purtavaa.

Kommunikaatio tapahtui milloin japaniksi ja milloin englanniksi, vitsejä väännettiin, hämmästeltiin muiden kielien omituisia sano(nto)ja ja lopulta, kellon kivuttua keskiyön yli, laulettiin onnittelulaulut Mikalle ja Lille, joilla molemmilla on syntymäpäivä 23.5. Kaikki lauloivat laulun omalla äidinkielellään.

Ilta oli kaikkiaan oikein mukava.

(*) Kivi-paperi-sakset, eli janken(po), on Japanissa hyvin yleisesti käytetty keino ratkaista voittaja (tai häviäjä). Kohteilaisuuden ja toiselle minkäänlaisen vaivan tuottamisen välttelyn takia puhumalla ei aina pystytä kaikkea sopimaan. Kivi-paperi-sakset sopii ilmeisesti myös useamman henkilön samanaikaiseen pelaamiseen, mutta en ole vielä keksinyt, että miten moisessa pelissä voittaja(t) löydetään. Esimerkiksi liikuntatuntien jalkapallojoukkueemme kapteeni valittiin kivi-paperi-saksilla.

Kesä

Kesä tuli viikossa. Tai oikeastaan se tuli yhdessä päivässä, mutta sitä on jatkunut nyt jo vajaan viikon. Kirsikankukat ilmaantuivat yhden päivän aikana ja lämpötilakin on vähitellen kivunnut ylemmäs. Nurmikot vihertävät jo kunnolla ja Kitamia ympäröivät vuoretkin alkavat vähitellen luopua ruskeasta väristään.

Luonto ei oikeastaan ole täysin vielä herännyt (mm. puissa ei ole lehtiä) ja perinteisen käsityksen mukaan nimenomaan kevät alkaa kirsikankukkien puhkeamisella, mutta määrittelen ajankohdan kesäksi lämpötilan perusteella. Koska mittaria ei minulla ole, en tiedä tarkkoja lämpötiloja, mutta tänäänkin pärjäsi shortseilla ja t-paidalla oikein hyvin.

Tämä vuosi on kuulemma kuitenkin normaalia viileämpi ja pilvisempi, mutta eipä sitä oikeastaan tuon kuumempi tarvitsisi ollakaan. Ja onneksi täällä ei ole alkukesästä yhtä kosteaa kuin etelämmässä Japania.

Hanami

Lauantaina minun ja Mikan laboratoriot järjestivät yhteisen hanamin eli kirsikankukkienkatselutapahtuman. Koko tapahtuma on tietenkin vain tekosyy järjestää pileet.

Perinteiseen tapaan hanami pidetään ulkosalla, joskus jopa kirsikkapuiden katveessa. Paikalle roudataan grillejä, ruokaa ja juomaa osallistujien lukumäärän mukaan, yleensä riittävästi. Sitten paistetaan lihaa (ja ehkä satunnaisia vihanneksiakin, sipuli ainakin on erittäin hyvää) grillissä, juodaan alkoholipitoisia juomia, jutellaan ja pidetään hauskaa.

Meidän hanami alkoi oikein kauniissa säässä. Grillien ja auringon hohkatessa oli jopa kuuma. Ensimmäinen pieni sadekuuro ei vielä haitannut, mutta toisen, hieman pidempään kestäneen kuuron aikana päätimme siirtyä tietotekniikan osaston rakennuksen lipan alle suojaan.

Ruokaa riitti kaikille, myös hieman myöhemmin mukaan saapuneille. Juomien loppuessa joskus yhdeksän aikaan ruvettiin sitten lopettelemaan ja raivaamaan tavaroita. Jatkojakaan ei oikein ilmaantunut, joten piti lähteä kotiin. Asunnolla olin reilusti ennen kymmentä.

Kunnon olemattomuus

Tulipa perjantaina taas todettua nykykunto, tai oikeammin sen olemattomuus. Asuntolassa on jonkinlainen monipäiväinen urheilukilpailumeininginhässäkäntynkä meneillään. Ihmiset on taas jaettu ryhmiin ja he kilpailevat eri lajeissa pienimuotosissa turnauksissa. Tapahtuma alkoi perjantaina koripallolla.

Pelasin yhdessä joukkueessa kolme 15 minuutin erää, vieläpä ihan reiluilla tauoilla, ja olin aivan poikki. (Pääsimme muuten finaaliin, mutta hävisimme.) Asunnolle päästyäni söin jotain, kävin suihkussa ja menin nukkumaan. Nukuin 11 tuntia. Olisin nukkunut pidempäänkin, mutta piti herätä valmistelemaan lauantaista hanamia. Hanamin takia missasin myös lauantaisen baseballin.

Tänään olisi vuorossa ollut jalkapallo, mutta en taaskaan jaksanut herätä tarpeeksi aikaisin (nukuin 10 tuntia) ja kun alun olin jo nukkunut ohi, niin päätin tehdä kämpässä suursiivouksen. Vaihdoin huonekalujen paikkaa, imuroin, pyyhin pölyt ja pesin pyykkiä. Ja toivottavasti ensiviikkoista Tokionmatkaa varten on nyt hieman unta varastossa sitten.

Isojen poikien leikit

Meille kerrottiin, että tänne tulee Suomesta kaksi vierasta ja olisi kiva, jos voisimme syödä heidän kanssaan illallista parina päivänä, ihan että hekin näkisivät välillä suomalaisia kasvoja ja voisivat käyttää suomen kieltä muutenkin kuin keskenään. Mikäpäs siinä, ei ilmaisessa ruoassa mitään vikaa ole. Meille ei kuitenkaan kerrottu, että minkä tason vieraista oli kyse.

Vieraat olivat Oulun kaupungin entinen elinkeinojohtaja Seppo Mäki ja hänen tyttärensä asemesta seuraksi tullut tyttären mies, Roger Pineda. Seppo Mäki on ollut perustamassa ja kehittämässä Oulun Technopolista, julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötoimintamallia, joka sittemmin on levinnyt muuallekin Suomeen ja mm. tänne Hokkaidolle. Kuulemma Seppo-san on täällä Kitamissa ja Sapporossakin varsin tunnettu henkilö.

Aikaisemmin päivällä olimme tavanneet pikaisesti koululla, virallisen oloisessa tapaamisessa, jossa heille oli esitelty erinäisiä henkilöitä ja koulun laitoksia. Tapaamisen jälkeen vieraat päästettiin levähtämään hotellilleen ja me kävimme pyörähtämässä japanin luennolla. Puoli kuudelta meidät (minut, Mika ja Michiko-san) noudettiin koululta ja vietiin Okhotsk Beer -oluen panimoravintolaan.

Meidät istutettiin kunniavieraspaikalle, pitkän pöydän keskelle, Seppoa ja Rogeria vastapäätä. Jo pelkkä luokittelu kunniavieraaksi sai minut kovin vaivautuneeksi, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että vieressämme istui Kitamin pormestari. Muut illallistajat olivat paikallisten yritysten edustajia, koulun henkilökuntaa jne. Hikoilin kuin pieni sika, kun tuli vuoroni esittäytyä porukalle. Parin lyhyen kiitospuheen ja maljan jälkeen tilanne kuitenkin helpottui, kun okhotskilainen olut ja hyvä ruoka saivat ihmiset rentoutumaan ja normaali ruokapöytäkeskustelu alkoi.

Parin tunnin jälkeen, useiden olutkolpakoiden ja ruokalautasten tyhjennyttyä lähdimme (lukuunottamatta Seppoa, joka meni lepäämään hotellille ja pormestaria, joka oli kiireisenä miehenä lähtenyt jo tunnin jälkeen) ravintolasta seuraavaan kohteeseen. Paikkaa mainostettiin meille viskibaarina, mutta snacksbaari se oikeasti oli. Ravintolan emäntä istui pöydässämme ja piti huolen siitä, että kenenkään lasi ei ollut missään vaiheessa tyhjä.

Viski virtasi (henkilökohtaisesti ehkä jopa hieman liian vuolaasti) ja kielitaito kohentui, kun "jouduin" keskustelemaan pelkästään japaniksi. Loppuillasta alkoi viski aiheuttaa satunnaisia kieliongelmia, mutta pääasiassa ymmärsin keskustelukumppaneideni puheen ja pystyin tyydyttävästi jopa ilmaisemaan itseäni. Oli varsin mukava huomata, että kielitaito on jo jonkinasteisen keskustelun tasolla.

Viskibaarista jatkoimme vielä yakiniku-ravintolaan, mutta siitä osasta iltaa en enää kovin paljoa muistakaan. Aamulla totesin, että takin taskut olivat täynnä nenäliinapaketteja. Totesin myös laboratorion aamupalaverissa olevani vielä humalassa, joten menin palaverin jälkeen takaisin nukkumaan.

Huomenna meidän olisi tarkoitus taas illallistaa yhdessä suomalaisten vieraiden kanssa, mutta meillä on laboratorioiden yhteinen hanami eli kirsikankukkienkatselutapahtuma. Maanantaina kuitenkin ehdimme vielä kerran illallistaa. Saa nähdä kuinka isokenkäisten henkilöiden käyntikortteja sillä kertaa saan.

Uimahalli

Alkuillasta kävimme Julian kanssa läheisessä uimahallissa. Vaan miksi edes toivoin, että japanilainen uimahalli olisi samanlainen kuin suomalainen..

Sisään astuessa jätetään kengät eteiseen. OK, tämähän on jo tuttua, ei mitään uutta tai ihmeellistä. Sisäänpääsymaksu (opiskelijalta 50 jeniä) maksetaan automaattiin, josta saatu lippu viedään tiskille. No, en osannut odottaa moista käytäntöä uimahallissa, mutta automaatin nähtyäni tajusin kyllä toimintaperiaatteen, on sentään sen verran yleistä sekin täällä. Vaatteetkin sain ihan asiallisesti pukuhuoneen lokerikkoon aseteltua.

Mutta sitten, missä ovat suihkut? Pukuhuoneen oven vieressä on vain ovet jonnekin saunan näköiseen tilaan ja vessaan. Käytävällä on opasteet altaalle. Hetken aikaa palloiltuani uskaltaudun altaiden suuntaan - ja siellähän ne, mutkan takana käytävällä. Koko uimahallin ainoat suihkut ovat yhteiskäyttöiset suihkut matkalla altaille tai sieltä pois. Asiasta kysyttyäni selvisi myös, että suihkuja ei ole tarkoitettu käytettäväksi varsinaisesti pesemiseen ts. saippuan käyttö ei oikein ole suotavaa. Onneksi sentään olin, toisen asiakkaan esimerkkiä seuraten, laittanut pukuhuoneessa uimahousut jalkaan ennen kuin aloin suihkuja etsiä..

Jonkin aikaa altaalla polskuteltuamme päätimme etsiytyä saunan kautta pois. Miehille ja naisille oli omat lämpimät huoneet. Saunoiksi niitä ei nimittäin oikein voi hyvällä tahdollakaan kutsua, sillä huoneissa ei ollut mitään kiukaaseen viittaavaakaan, eikä lämpötilakaan varmaan 60 astetta korkeampi ollut.

Ai niin, ja altaille ei saanut mennä ilman uimalakkia. En olekaan ennen yrittänyt tunkea tätä hiuspehkoani kokonaan päänmyötäiseen hattuun..

Kaikista eroavaisuuksista ja näennäisistä vastoinkäymisistä huolimatta uimahallikokemus oli varsin mukava ja jopa rentouttava. Halvan hinnan ja läheisen sijainnin ansiosta tulee siellä käytyä varmaan useamminkin.

Ala-astevierailu

Joukko vaihto-opiskelijoita kerääntyy International Loungeen klo 8:15 hermostuneesti muistiinpanojaan vilkuillen. Eihän kyseessä voi olla kuin joku järjestetty, yhteinen tapahtuma, todennäköisesti vieläpä semmoinen, jossa ihmiset joutuvat pitämään jonkin sortin esitelmiä..

Eräs Länsi-Kitamin ala-aste oli järjestänyt tapahtuman, jossa eri maiden vaihto-opiskelijat esittelivät maataan ala-asteen oppilaille. Ensin koko koulu ja kaikki vaihto-opiskelijat kokoontuivat koulun juhlasaliin, jossa kukin vaihto-opiskelija vuorollaan esitteli itsensä omalla äidinkielellään. Tämän jälkeen koulun oppilaat jaettiin ryhmiin ja kukin ryhmä noukki mukaansa yhden vaihto-opiskelijan.

Koulun luokkahuoneet oli tyhjennetty pulpeteista. Kukin vaihto-opiskelija sai oman huoneen, joita oppilasryhmät sitten kiersivät. Aikaa yhdelle ryhmälle oli varattu 15-20 minuuttia. Yleensä ryhmä saapui sisään sekalaisena, vilkkaana ja meluisana joukkona, istui alas ja jaksoi hetken aikaa jopa kuunnellakin. Joka ryhmässä oli kuitenkin oppilaita, joita koko touhu ei tuntunut kiinnostavan lainkaan ja joku, jolla kiljoona kysymystä.

Olisi pitänyt valmistella esitys paremmin, olisi pitänyt etsiä etukäteen sanoja ja vaikkapa joitain kuviakin, mutta menihän se noinkin. Materiaalina minulla oli suomalainen kännykkäni ("Oooh!" -huudot täyttivät luokan aina, kun kaivoin puhelimen esille), jokunen euro rahaa ja Anttonin viime vuonna tekemä Suomi-seinätaulu. Yritin parhaani mukaan kertoa, että vaikka Suomi ja Japani ovat melkein saman kokoisia maita, niin Suomen asukasluku on murto-osa Japanin asukasluvusta, että Suomessa on kaunista luontoa, paljon järviä ja metsiä ja että ilmasto kuitenkin on kovin samanlainen Hokkaidoon verrattuna. Uskoisin esitykseni sanoman jopa menneen perille, ainakin niille, jotka jaksoivat kuunnella.

Luonnollisesti päivän myötä esitys hioutui ja usein kysyttyjen kysymysten ansiosta opin itsekin jo lisäämään joitain kohtia esitykseeni. Eniten lapsia tuntuivat kiinnostavan Suomen luonto ja eläimet sekä ruoka. Ensin pidin esityksen kolmelle ryhmälle, sitten oli pieni huilitauko ja sen jälkeen loput kolme tai neljä ryhmää (menin itsekin jo laskuissa sekaisin). Oppilaat olivat puoleenpäivään mennessä kiertäneet kaikki esitykset, joten oli aika syödä.

Luokan ulkopuolelle oli tuotu koulun keittiössä valmistettu ateria, joka kannettiin pulpettien mukana sisälle. Vanhemmista oppilaista koostunut joukko muuntautui ruoan annostelijoiksi ja kutsui oppilaat hakemaan ruokaa, alkaen ensimmäisen luokan oppilaista. Hämmästyttävintä tässä ei ollut se, että oppilaat itse tarjosivat toisilleen ruoan, vaan se, että kaikki tuntui tapahtuvan täysin automaattisesti, opettajan ei nähdäkseni tarvinnut puuttua asioiden kulkuun kertaakaan.

Yhdessä ryhmässä (käsittääkseni myös luokkaryhmässä) oli oppilaita kaikilta luokkatasoilta, mikä mielestäni on (ainakin kyseisen kaltaisessa tapahtumassa) parempi kuin Suomen tiukat luokkajaot. Vanhemmat oppilaat saivat enemmän vastuuta ja huolehtivat pienemmistään.

Päivän hellyyttävin hetki oli se, kun kaksi oppilasta (ensimmäisen ja kolmannen vuoden oppilaat) tulivat käsikädessä ja yhteen ääneen kysymään tahtoisinko syödä heidän seurassaan. Kukapa moisesta voisi kieltäytyä.

Yakiniku ja jatkot

Useampikin koulun taho (mukana oli ainakin International Center ja OFIC) järjestivät eilen yakiniku-tapahtuman. Tapahtuman perusidea oli sama kuin International Coffee Hourissa, eli vaihto-opiskelijoiden ja muiden koulun ihmisten yhteensaattaminen.

Tapahtuma alkoi viideltä ja olin varannut sille koko loppuillan. Jostain syystä karkelot olivat ohi jo kahdessa tunnissa. Eihän siinä ajassa ehtinyt edes kunnolla aloilleen asettua, saati nauttia kunnolla ruoasta tai ihmisten seurasta. Pari olutta olivat saaneet myös hyvän nousun aikaiseksi, joten mitäpä sitä suotta kesken lopettamaan.

Ehdotukseni jatkoista saivat kannatusta, erityisesti samassa asuntolassa asuvien korealaisten keskuudessa. Asuntolassa suoritettiin kolehdinkeruu ja lähetettiin osasto kauppaan noutamaan virvokkeita koko porukalle. Suunnattoman pitkältä tuntuneen ajan päästä osasto saapuikin mukanaan kaksi keissiä kaljaa ja kolme muovipussillista pikkupurtavaa.

Kymmenisen henkeä linnoittautui asuntolan kerhohuoneelle ja suoritti energia- ja ravintovarastojen täydennystä aina keskiyön korville asti. Tässä vaiheessa voinen jo sanoa, että nykyään japanin kielen käyttöäni rajoittaa enää vain sanavarasto (joka on aivan liian pieni), eikä niinkään lauserakenteiden tai muiden kielioppiasioiden hahmottaminen. Jotain edistystä siis on sentään tapahtunut.

Sitkeimmät siirtyivät Parkin huoneeseen toisille jatkoille, kun muut luovuttivat ja jatkoivat omia juhliaan unimaailmassa. Julia yllätti kitaransoittotaidoillaan ja Park yllätti tarjoamalla korealaista kuivattua levää. Japanilaista noria ei oikein viitsi pelkästään syödä, mutta korealainen levämatto kelpaa sellaisenaankin ruoaksi, ainakin napostelutarkoituksessa. Oikein herkullista.

En oikeastaan edes tiedä kuinka pitkään jatkoimme, mutta veikkaisin kellon olleen jotain kolmen luokkaa, kun viimein mekin luovutimme ja siirryimme kukin huoneisiimme nukkumaan. Kaikkiaan jatkot olivat oikein onnistuneet ja uusiin henkilöihinkin sain jälleen tutustua. Mikäs sen mukavampaa.

Ja kun nyt kerta tähän ilmoitteluun sorruin, niin katsokaa nyt ihmeessä kuvatkin sitten. :)

Okinawan kuvat

Vaikka uhkasinkin, että en tätä tee, niin teenpä kuitenkin:

Okinawan kuvat ovat nyt netissä.

(Pahoittelen joidenkin akvaariokuvien huonoa laatua, sisäkuvaus ei ole vahvimpia osa-alueitani.)

Tonkatsu, keilausta ja nomihoodai

Olimme suunnitelleet käyvämme syömässä Mikan, Yu-sanin ja Ryoichi-sanin kanssa lauantaina. Informaatiokatkoksesta johtuen luulin, että olisimme menossa neljältä, mutta olimmekin siirtymässä vasta myöhemmin illalla. Minulla oli kuitenkin jo nälkä, sillä olin ollut käytännössä syömättä koko päivän siihen asti, joten lähdimme syömään jotain pientä. Kävimme Mikan kanssa lähimmässä raamen- eli nuudeliravintolassa. Söin misoraamenia, eli lähes yksinkertaisimman mahdollisen annoksen. Hyvää oli ja vei nälänkin mennessään.

Seitsemältä lähdimme sitten samaan ravintolaan, jossa aikaisemminkin olimme jo käyneet. Tonkatsu on paikan nimi. Tällä kertaa söin friteerattua kanaa, mikä oli jälleen järjettömän hyvää. Ryoichi jatkoi keskustaan jatkamaan sulkapallokerhon pileitä, joissa hän oli aiemmin päivällä jo ollut. Me jäimme Mikan kanssa myös keskustassa pois kyydistä, sillä Yana oli kutsunut meidät keilaamaan.

Kävimme ensin 500 jenin baarissa yksillä ja menimme sitten harjoittelemaan keilahalliin. Huomaa kyllä, että on täällä Japanissa ollessa tullut keilattua, sillä nykyään 100 pisteen tulos on jo oikeastaan helppo saavuttaa. Neljä peliä ehdimme pelata ennen kuin Yana, Frank, Alexey ja Ilya saapuivat. Ilya on (yllättäen) myös venäläinen, joka saapui viikko sitten Japaniin työskentelemään Yanan äidin firmassa. Hän on valmistunut Pietarin yliopistosta pääaineenaan japanin kieli.

Pelasimme porukalla pari peliä ja jatkoimme 500 jenin baariin. Nomihoodait koko porukalle, eli juo-niin-paljon-kuin-pystyt 90 minuutin ajan. Tosin tuo 90 minuuttia oli jälleen venähtänyt jo kolmeksi tunniksi, ennen kuin päätimme itse luovuttaa ja suunnata Mos Burgerin kautta kotiin. Mos Burger on japanilainen versio McDonald'sista, tosin vanhempi kuin itse mäkki Japanissa. Aurinko alkoi jo nousta, kun nukkumaan pääsin.

Geo

Eilen kävin jälleen Geossa, palautin edelliset DVD:t ja lainasin uusia. Tällä kertaa lainasin Tähtien sodan toisen episodin, jonkun jättiläisskorppioni-terrorisoi-lentokonetta-elokuvan, jota en tunnu löytävän edes IMDb:stä (täytyy olla todella hyvä siis), TOTAL Kaurismäki -kokoelman kolmannen osan sekä tietenkin Full Metal Alchemist -sarjan seuraavan levyn.

Geossa siis sekä myydään, että vuokrataan kaikenlaisia viihdetuotteita. Myyntitavaroita on sekä käytettyinä että uusina. Kuvista saatte hieman käsitystä liikkeen tarjonnasta. Sitten kun kuvittelette saman liikkeen kymmenkertaiseksi, pääsette Kitamin suurimman Geon tunnelmaan.

Se animeleffa, jonka nimeä en edellisessä entryssä muistanut on Hoshi no koe (Voices of a Distant Star). Elokuva osoittautui lyhytelokuvaksi, mutta erittäin hyväksi sellaiseksi. Katsoin lopulta pätkän jopa toiseen kertaan.

Otin myös viimein kuvan siitä omituisesta figuurisarjasta, josta aiemmin kerroin.

Nopeita päiviä

Tiistai meni blogia kirjoitellessa, koulua käydessä ja urheillessa. Pyykinpesun takia nukkumaanmenokin viivästyi.

Kaksi viikkoa tässä meni peukaloita pyöritellessä, kun mitään tekemistä ei pelin tiimoilta ollut ja tiistaina meille kerrottiin, että pelin tekstiversion tulisi olla valmiina kuun loppuun mennessä. Ja minähän olen siitäkin ajasta vielä kuusi päivää Tokiossa. Noh, enpä jaksa pienistä murehtia, saan pelin tehtyä, jos saan.

Eilen yritin aamuluentojen jälkeen opetella Smalltalkia ja tuota VisualWorks-ohjelmistoa, mutta eipä oikein keskittymiskyky väsymyksen takia antanut myöten. Illalla kävin lähimmässä Geo-viihdekeskuksessa. Geosta voi sekä vuokrata että ostaa konsolipelejä, kirjoja, mangaa, animea ja leffoja. Vuokrasin nyt aluksi vain neljä DVD:a, kunkin 95 jenin hintaan ja viikon vuokra-ajalla. Vuokrasin The Big Lebowski ja Yamakasi -elokuvat, jonkun anime-elokuvan, jonka nimeä en nyt tähän hätään muista ja Full Metal Alchemist -animesarjan ensimmäisen DVD:n.

Eilen illalla tapasimme Julian ja Mikan kanssa Tokio-reissun tiimoilta. Keskustelun jälkeen katsoimme tuon Big Lebowskin, joka olikin varsin hyvä komedia. Sen jälkeen katsoin Yamakasin, kun ei nukkuminenkaan oikein kiinnostanut. Kokousta odotellessa olin katsonut Full Metal Alchemistin DVD:n. Animesarjojen DVD-vuokraus on kyllä yksi hienoimmista keksinnöistä, pitää hyödyntää sitä ainakin tuon FMA-sarjan verran, todennäköisesti enemmänkin. Harmi vain, että japanilaisissa DVD:issä harvemmin on mitään tekstityksiä, joten suurin osa puheesta menee täysin ohi. Ja sinällään ihan mielenkiintoinen kokemus oli katsella ranskalaista elokuvaa japaninkielisillä teksteillä :)

Tänään laboratorion aamupalaverin jälkeen olin niin väsynyt, että päivästä ei kuitenkaan olisi tullut mitään, joten menin takaisin nukkumaan. Heräsin viimein yhdeltä, sentään hieman virkeämpänä. Kaikkia univelkoja en ole vieläkään pois nukkunut, mutta huomattava parannus tilanteeseen kuitenkin tuli. Tänään pitää kahlata tuo Smalltalkin/VisualWorksin tutorial loppuun.

Kiitollisuudenvelka

Joskus ennen lomaa oikoluin Goto-sensein 3D-projektin englanninkielisen kuvauksen. Yksi A4 tekstiä, aikaa kului noin puoli tuntia. Mainitsinkin jo aikaisemmin, että toimin myös mallina itse luolahuoneessa otetuissa kuvissa. Aikaa siihen meni ehkä noin tunti. Tästä kaikesta kiitoksena Goto-sensei vei kuitenkin minut maanantaina sushiravintolaan ja baariin.

Luulin, että normaalissa liukuhihnasushiravintolassa saatava sushi on hyvää, mutta maanantainen reissu todisti luuloni harhaisiksi. Sushiravintola, jonne Goto-sensei minut vei oli oikea Sushiravintola, isolla ässällä. Ravintolan omistaa ja ruoan valmistaa yksi henkilö, sushimestari, jonka ammattitaito on vuosien saatossa hioutunut huippuunsa ja joka käyttää vain laadukkaimpia raaka-aineita.

Ensin meille tarjottiin sashimi-asetelma. Sashimi tarkoittaa rakaa kalaa ja muita raakoja mereneläviä, joita sushissa tarjotaan niiden riisipallojen päällä. Lautasella oli kalaa, katkarapua ja mustekalaa, kaikki tavattoman pehmeitä ja jumalaisen hyvän makuisia. Lihapalat dipattiin erityisesti sashimille tarkoitetussa kastikkeessa. Samalla näykittiin jotain paistettua lihaa, joka piti kaivaa luiden ja rustojen seasta kastikkeessa uiden.

Jälkiruoaksi söimme kolme norimakisushi-palaa. Ensimmäinen oli tonnikalaa, sitä lihavinta ja herkullisinta sorttia, ei siis todellakaan mitään purkkiruokaa. Toinen oli paistettua ankeriasta ja kolmas merisiiltä. Ruokajuomana oli laadukasta ja todella hyvää sakea. Jo pelkästään riisi maistui erilaiselta tuolla ravintolassa. Sushimestari kertoi, että laadukkaan sushin salaisuus on jättää riisipallon sisällä oleva riisi hieman pintariisiä kuohkeammaksi. Moisessa ravintolassa on muuten hienostunutta syödä sushi käsin.

Jatkoimme iltaa snacksbaariin. Snacks ei tarkoita tässä tapauksessa varsinaisesti pikkupurtavaa, vaikka sitäkin oli tarjolla. Snacksbaarit ovat seuralaisbaareja, joissa asiakkaiden seurassa istuu yksi tai useampia nuoria naisia viihdyttäen ja jutellen. Kyseessä ei siis ole bordelli. Snacksbaareja laadukkaampia paikkoja kutsutaan klubeiksi.

Koska en ole ennen moisessa baarissa käynyt, en osaa oikein verrata sitä muihin vastaaviin, mutta ainakin se vaikutti laadukkaalta ja kalliilta. Joimme 15-vuotiasta japanilaista viskiä ja 12-vuotiasta skottilaista. Japanilaisessa viskipullossa roikkui kaulassa numerolappu ja yksi seinä oli täynnä samanlaisia, numeroituja pulloja, kussakin erinäinen määrä viskiä jäljellä. En asiasta kysynyt, mutta ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen vakioasiakassysteemi, jossa usein käyville asiakkaille on oma, numeroitu pullonsa, jota he sitten voivat aina käydessään tyhjentää.

Seurassamme istui kolme nättiä, taiteilijanimillä toiminutta naista, joista kaksi sanoivat olevansa 23-vuotiaita ja yksi 30-vuotias. Paikan emäntäkin kävi meitä tervehtimässä. Hän oli 53-vuotias, iloinen ja paikoin hieman liiankin tuttavallinen nainen. Reilun tunnin siellä vietimme jutellen, juoden ja karaokea laulellen. Naiset jopa saattoivat meidät hissille.

Sushiravintolan loppusumman näin vahingossa, se oli 12 000 jeniä. En edes halua tietää kuinka paljon snacksbaarin lasku oli. Goto-sensei vaikutti olevan molempien paikkojen vakioasiakas, joten hän saattoi saa jopa jotain alennuksia hintoihin. Kaiken lisäksi Goto-sensei kustansi vielä taksikyydit molempiin suuntiin. Mielenkiintoinen tapa osoittaa kiitollisuutta täällä.

Okinawa, päivä 4

Sunnuntaina oli vuorossa enää paluu. Aikaisesta herätyksestä huolimatta myöhästyimme ilmaisesta bussikuljetuksesta lentokentälle. Ilmeisesti olimme saaneet väärää tietoa, sillä bussi oli lähtenyt jo seitsemältä, eikä suinkaan puoli yhdeksältä, kuten luulimme. No, asiakas on aina oikeassa, joten meille järjestettiin ilmainen taksikuljetus lentokentälle (ilmeisesti parin Yanan äidin soittaman vihaisehkon puhelun jälkeen).

Minä ja Mika siis lähdimme aikaisemmalla lennolla Tokioon, muu seurue tuli seuraavalla lennolla ja Tokiosta Memanbetsuun matkasimme yhdessä. Univelat alkoivat painaa ja Okinawa-Tokio -välin nukuin käytännössä kokonaan.

Hanedassa meillä olikin sitten kolmen tunnin odottelu ennen jatkolentoa. Kävimme syömässä, kiertelimme kaupoissa ja ihastelimme maisemia näköalatasanteelta. Hokkaidon kylmyyden takia piti lämpimämmät vaatteetkin vaihtaa taas päälle. Memanbetsussa söimme ruoan perheen kotona, minkä jälkeen Yana heitti meidät Kitamiin.

Matkaväsymys näkyi kaikkien kasvoilla, mutta ainakin minä olin silti ikionnellinen. Japani oli pystynyt jälleen tarjoamaan unohtumattomia elämyksiä ja yllättämään monipuolisuudellaan. Koska Tokiossakin olen jo ollut, niin jäljellä on enää yksi pakko-nähdä-kohde, Kioto-Osaka -alue. Sinne sitten ehkä heinäkuussa.

Okinawa, päivä 3

Herätys oli joskus aamupäivällä ja aamupalan söimme tällä kertaa McDonald'sissa. Suuntana oli saaren pohjoisosassa, Nagon kaupungin liepeillä oleva akvaario. Tällä kertaa käytimme maksullista moottoritietä niin pitkälle kuin sitä riitti, joten matka-aikakin kutistui huomattavasti. Kuitenkin se silti oli vielä yli tunnin.

Okinawa Churaumi Aquarium on kenties Okinawan tunnetuin turistikohde. Akvaario on yksi Ocean Expo Parkin kohteista. Puiston alueella on ainakin itse akvaario, ulkoilmadelfinaario ja puistoalue meren rannalla. Tuossa järjestyksessä noihin kohteisiin tutustuimmekin.

Akvaario oli suomalaisiin vastaaviin verrattuna suorastaan jättimäinen. Nelikerroksinen rakennus sisälsi useita pieniä akvaarioita, joissa oli kaikenlaisia mereneläviä, yhden "keskikokoisen" altaan ja yhden jättimäisen 7500 kuutiometrin altaan. Altaan väitetään olevan yksi maailman suurimmista, enkä kyllä epäile hetkeäkään. Pelkästään altaan "lasi"seinät ovat 60 senttiä paksut.

Altaassa uiskenteli 80 eri lajia sulassa sovussa. Vaikuttavimmat niistä olivat isot hait ja rauskut. Hieman altaan vaikuttavuudesta voitte kenties aistia kameralla kuvaamastani videosta, jonka voitte ladata tästä. Varoitus kuitenkin hitaiden nettiyhteyksien takana räpiköiville: videon koko on 18,9 megatavua, joten lataus saattaa kestää kauan. Enkä takaa, että video toimii joka koneella.

Vaikka yksin tuo allas olisi ollut pääsylipun hinnan arvoinen, oli rakennuksessa toki paljon muutakin nähtävää. Eteisaulan kosketteluallas ei oikein jaksanut kiehtoa, sillä olinhan päässyt koskettelemaan meritähtiä ja merimakkaroita ihan niiden luonnollisessa ympäristössään. Seuraavaksi vastassa oli kuitenkin se "keskikokoinen" allas, joka kyllä jo säväytti. Altaassa oli enemmän elämää kuin mitä olin itse nähnyt sukeltaessa ja muiden eläinten joukossa oli myös haita ja kilpikonnia.

Yksi kerros alaspäin ja vastassa oli joukko pieniä akvaarioita, joissa kussakin eleli vain tietyn lajin edustajia. Oli kaloja, rapuja, katkarapuja, hainpoikasia, merikäärmeitä ja riutan kasvustoa. Osa eläimistä oli minulle jopa täysin outoja, edes englanninkieliset nimet eivät vaikuttaneet tutuilta. Mielenkiintoista yhtä kaikki.

Pohjakerroksessa oli syvänmeren eläimistöä, ts. kylmissä ja pimeissä vesissä viihtyviä elukoita. Näytillä oli jälleen sekalainen joukko (valoa tuottavia) kaloja ja rapuja. Osaston mielenkiintoisin otus oli kuitenkin kuivattu jättiläismustekalan ruho. Kymmenmetriset tarttumalonkerot nähdessäni tajusin mistä entisaikojen tarinat tappajamustekaloista olivat peräisin. En tosiaankaan tahtoisi kohdata moista otusta edes pintavesissä.

Akvaariorakennuksen jälkeen oli vuorossa kaksi delfiinishouta, toinen pienemmässä altaassa ja sisätiloissa katsottuna, toinen isommassa ulkoilmadelfinaariossa. Ensimmäistä kertaa näin tylppänokkaisia delfiinejä, Särkänniemenkin delfiinit kun ovat perinteisiä pullonokkadelfiinejä. Itse näytös oli kuitenkin jo moneen kertaan nähty evävilkutusten, kieppien ja hyppyjen sarja. Melkein jopa sanoisin, että Särkänniemen delfinaario tarjoaa (tylppänokkaisia delfiinejä lukuunottamatta) parempaa viihdettä.

Puistoalue oli myös kaunis, vaikka viereinen meri veikin lähes kaiken huomioni. Yhä, kolmatta päivää sitä katsoneena meren vihreys pystyi lumoamaan. Parin pakollisen turistikuvan jälkeen päätimme lähteä seuraavaan suunniteltuun kohteeseen, Nagon ananaspuistoon.

Täytyy kyllä myöntää, että koko puisto oli jonkinasteinen pettymys, vaikka paljoa en siltä odottanutkaan. Onhan se ananas toki hyvää, mutta ei siitä ehkä ihan puistoa aikaiseksi saa. Tai saa, mutta ei toimivaa kokonaisuutta. Kiersimme kierroksen automaattisilla "golfkärryillä" kuunnellen (sentään englanninkielistä) selostusta palmuista ja ananaksista, minkä jälkeen kiersimme puiston myymälärakennukset. Puiston parasta antia oli paikanpäällä valmistettava ananasviini, josta sai toki maistiaisia.

Sitten olikin vuorossa taas pujottelu pikkukatujen kautta moottoritien päähän ja takaisin hotellille. Tällä huoltokäynnillä ehdin käydä ihan hotellin saunassakin. Valitettavasti sauna oli kuitenkin kuiva sauna, joten vettä ei saanut kiukaalle viskoa. 90 asteen lämpötilasta huolimatta se ei oikealta saunalta tuntunut. Noh, ehkä sitten syyskuussa Suomessa taas.

Viimeisen illan Okinawalla vietimme syöden hyvää ruokaa ja keilaten. Japanilainen keilaus kun on niin kovin halpaa (300-400 jeniä/peli/henkilö, ei aikarajaa), niin pelasimme sitten ihan sydäntemme kyllyydestä. Kaikkiaan ilta oli oikein rauhallinen ja mukava. Loistava päätös reissulle.

Okinawa, päivä 2

Herätys oli aikaisin, sillä tarkoitus oli lähteä liikkeelle viimeistään yhdeksältä. Tuon kokoinen venäläinen perhe ei kuitenkaan tavattoman nopeasti liikkeelle kykene, joten lähtö hieman venyi. Porukka jakaantui taas (ainakin) kahtia ja me (minä, Mika, Frank ja Yana) suuntasimme Ryukyu Muraan, eli Ryukyun kylään. Aamupala syötiin matkalla japanilaisen pikaruokaketjun myymälässä, yakinikua riisin päällä kulhossa. Moisen (jotain riisin päällä kulhossa) annoksen nimi on don(buri).

Matkaa oli jälleen jokusenkymmentä kilometriä, mutta nelikaistaisen rantatien ansiosta se sujui aika jouhevasti. Itse kylä oli lopulta aika pieni (pinta-alaltaan) kohde, mutta mielenkiintoisempi kuin edellisen päivän käsityökylä. Ja kauniimpi. Hieman houkutteli ostaa muistoksi shisha (tai shishi), joka on jotensakin leijonaa muistuttava eläinhahmopatsas, joka laitetaan talon eteen tai katolle pahoja henkiä karkoittamaan, mutta käytännön kuljetuskysymykset ja korkeahkot hinnat saivat minut pitämään lompakkoni taskussa.

Päivän pääohjelmanumero oli sukellus, mutta sitä jouduttiin siirtämään tunnilla eteenpäin, joten kävimme odotellessa uimassa. Laskuvesi oli paljastanut pienen lahdukan jättäen kuitenkin vettä syvimpiin kuoppiin, joissa oli luonnollisesti myös kaloja ja muita mereneläviä satimessa. Polskuttelimme hieman pienten, kirkkaansinisten kalojen keskellä syvimmässä vesikuopassa ja lähdimme sitten kuljeksimaan rannalla. Kamera olisi pitänyt ottaa mukaan, mutta ei sitä oikein veteen uskaltanut kantaa.

Vesi oli tietenkin lämmintä ja kirkasta. Lahden vesikuopissa oli pääasiassa pieniä kaloja ja merimakkaroita, mutta satunnaisia meritähtiä ja rapujakin näimme. Tuntui kuin olisi käyskennellyt isossa akvaariossa, mutta vähitellen myös mieleni myöntyi ajatukselle, että olinkin oikeasti Tyynen valtameren saarella, missä moinen elämä on ihan luonnollista. Virneeni mahtoi olla typerä.

Sitten päivän kohokohta, sukellus oikeiden laitteiden kanssa koralliriutalla. Pienen sukellusfirman toimistolla sonnustauduimme märkäpukuihin (urakka sinällään) ja kävimme läpi sukelluksen alkeet: Hengittää tulee tasaisesti ja pitkin, rauhallisin vedoin ja korvien paineentasaus tulee tehdä heti, kun painetta vähänkaan tuntuu korvissa, eli syvyyssuunnassa puolen metrin tai metrin välein. Lisäksi kävimme läpi yleisimmät käsimerkit.

Yllättävänkin lyhyen opetussession jälkeen pakkauduimme pakettiautoon ja suuntasimme satamaan veneelle. Tavarat veneeseen ja muutaman sadan metrin päähän rannasta pienelle riutalle. Happipullot laittettiin päälle vasta vedessä, joten en päässyt tekemään televisiosta tuttua veneenreunalta-taaksepäin-keikahdusta. Useiden "OK?" "OK." -merkkikyselyjen ja -vastausten saattelemana hivuttauduimme syvemmälle.

Vedenalainen maailma oli uskomattoman kaunis. Oli riuttaa, lukemattomia eri värisiä ja kokoisia kaloja, merimakkaroita ja meritähtiä, simpukoita ja niitä ihmeen lonkerojuttuja, joissa asuu nemo-kaloja, sekä muita juttuja, joiden nimiä en tiedä. Kalat söivät kirjaimellisesti kädestä, kun niille tarjosi leipää. Ahnaimpia kaloja olivat mustavalkoraidalliset littanat kalat. Näin jopa pallokalan ja jonkin pienehkön, mureenan näköisen kalan hieman kauempana riutalla.

Vaikka en pystykään nimeämään kuin murto-osan näkemistäni asioista, ei sillä lopulta ole mitään väliä. Koko sukellus oli yksi hienoimmista kokemuksistani ikinä, eikä minua edes harmita, että se kesti vain puolisen tuntia ja maksoi 9500 jeniä (70 euroa).

Hotellivarikkokäynnillä tarkastimme tähän mennessä syntyneet vahingot. Sekä minun että Mikan selät ja hartiat olivat palaneet, paidan läpi. Auringon polttavaa voimaa todisti se, että Mikan selässä ei punaista ollut niskassa siinä lapun paikkeilla, missä paidassa oli kaksi kerrosta kangasta. Lisäksi minulle oli jo tuon yhden päivän aikana tullut jalkoihin jokakesäiset sandaalirusketusraidat. Käsiin olin sentään laittanut 50-kertoimista aurinkovoidetta, joten ne ovat nyt vain hieman ruskeammat kuin ennen reissua.

Syömässä kävimme porukalla. Tilasin suositusten perusteella jonkin kala-annoksen, jossa oli kokonainen paistetu kala, hieman ranskalaisia ja kastiketta. Tuntui oudolta pistellä poskeensa kalaa, jonka mahdollisia lajitovereita oli paria tuntia aikaisemmin ihastellut muutaman metrin syvyydessä.

Perjantai kun oli, niin lähdimme ruoan jälkeen jälleen viihteelle. Perjantaisin ja lauantaisin Okinawan baarit ja kadut täyttyvät amerikkalaisista sotilaista (ja heidän perheistään), jotka ottavat hieman eroa armeijan rutiineihin. Meinasimme mennä Pyramide-nimiseen hienon näköiseen klubiin (jossa muuten oli sinä iltana naisten ilta, naiset olisivat päässeet ilmaiseksi sisään, mutta miehiltä lysti olisi kustantanut 1500 jeniä, sisältäen 10 drinkkiä, oletettavasti 500-barin kaltaisia laimeita litkuja), mutta siellä ei vielä klo 23 ollut ketään, joten etsimme toisen paikan.

7th Heaven oli lopulta valintamme. Baari oli viihtyisän pieni, sisäänkäynti maksoi 800 jeniä, mutta paikalla oli 8-Ball -niminen liveorkesteri. Tuoppi olutta maksoi hulppeat 700 jeniä, mutta hyvä musiikki vaimensi aika hyvin hinnan aiheuttamaa päänsärkyä. Ennen bändin aloittamista ehdimme pelata Suomi-Yhdysvallat biljardimaaottelun jenkkisotilaita vastaan. Helposti olisimme voittaneet, ellei Mika olisi laittanut sitä kasipalloa pussiin liian aikaisin. Amerikkalaiset kuitenkin tunnustivat reilusti häviönsä ja tarjosivat lohdutuksena tequilapaukut.

Bändi ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia seurueen jäseniä, joten vaihdoimme muutaman kappaleen jälkeen paikkaa. Sopivaa jatkopaikkaa ei oikein tuntunut löytyvän, mutta lopulta päädyimme jonkinlaiseen kompromissiin, Jack Nasty's -baariin. Melkoinen paikka se olikin. Lava oli käytännössä avoin kaikille. Pääasiassa siellä jammaili ilmeisesti baarin vakioporukkaan kuuluvat kitaristi ja basisti, rummuissa kävi kuka milloin ja mikin ääressä oli pääasiassa baarin omistaja, Kachan. Taustalla pyöri video Kachanin bändin esiintymisestä okinawalaisella Peaceful Love -festivaaleilla sekä siitä, kuinka hän ulostaa veteen kesken sukelluksen. Olut oli kuitenkin halpaa, sisäänpääsymaksua ei ollut ja paikan ilmapiirikin oli hyvä.

Nukkumaan pääsi jälleen vasta reilusti keskiyön jälkeen, mutta seuraavana aamuna sai tällä kertaa nukkua hieman pidempään.

Okinawa, päivä 1

Kitamissa oli aamulla kylmä ja hieman sateinen keli. Yanan tuttu Katya tuli noutamaan meidät Kitami Domelta ja kuljetti meidät Memanbetsun lentokentälle. Suoritimme check-inin ja kävimme odotellessa juomassa kahvit Yanan äidin firman toimistolla. Lento lähti klo 10:25.

Lentokoneesta ei pilvien takia nähnyt matkalla oikeastaan mitään, vain hieman sekä noustessa, että laskeuduttaessa. Lento Tokioon kesti vajaat parisen tuntia ja koska jatkolentomme Okinawalle lähti klo 12:40, ei aikaa siirtymiseen tavattoman paljoa ollut. Japanilaiseen tapaan palvelu kuitenkin pelasi ja meidät kuljetettiin autolla suoraan lentokoneelta seuraavan lennon lähtöportille, joten saavuimme portille jopa ennen kuin muita matkustajia oli edes alettu päästää koneeseen.

Lento Tokiosta Okinawalle kesti hieman pidempään ja pilvisyyden takia ei edelleenkään nähnyt juuri mitään. Fuji-san sentään kohoaa pilvien yläpuolelle. Matkalla vaihdoimme Kitamissa tarpeelliset lämpimämmät vaatteet shortseihin ja lyhythihaisiin paitoihin, mikä osoittautui hyväksi vedoksi, sillä heti koneen laskeuduttua Nahan lentokentälle ja lentokoneen oven avauduttua puski sisälle trooppisen kuuma ja kosta ilma.

Säätiedoitus oli sanonut Okinawassa olevan 28 astetta lämmintä ja aurinkoista. Ilmeisesti paikallinen käsitys aurinkoisesta kelistä on kuitenkin hieman poikkeava, sillä kaikkialla tuntui olevan jonkilaista usvaa. Kaukaiset kohteet olivat aina hieman utuisia ja mertakaan ei muutamaa kilometriä pidemmälle nähnyt. Tokihan se aurinko silti lämmitti, jopa poltti, ja maisemat, niiltä osin kuin niitä näki, olivat lumoavia. Tämä oli sentään ensimmäinen kerta, kun olin missään lähelläkään tropiikkia.

Yana ja Frank olivat meitä vastassa vuokra-autolla, joka tuli reissun aikana hyvinkin tutuksi. Aivan ensimmäiseksi menimme syömään Gustoon, jonkintapaiseen japanilaiseen Rosson vastikkeeseen. Ruoka oli hyvää, halpaa ja ennen kaikkea täyttävää, ja pian jatkoimmekin matkaa ensimmäiselle turistikohteelle.

Ensimmäinen vierailukohteemme oli Okinawa World (tai Culture Kingdom Gyokusendo), tunnettu ennen kaikkea Okinawan alueen suurimmasta, Japanin toiseksi suurimmasta, tippukiviluolastaan. Luola on kaikkiaan 5 kilometriä pitkä ja yleisölle siitä on avattu 890 metrin pätkä. Luola oli kyllä hieno, mutta osan tunnelmasta katosi yleisön kulkuväyläksi rakennetun, koko luolan pituisen betonisillan myötä. Valojen sijoittelussa olisi voinut toimia hieman huolellisemmin ja neonvaloinen Batman-kyltti meni jo totaalisesti yli käsityskykyni. Luolan päällä oli käsityökylä krääsämyymälöineen, mutta koska koko alue oli jo sulkemassa oviaan, emme liiemmin ehtineet niihin tutustua.

Illan hämärtyessä kuuden ja seitsemän välillä siirryimme Okinawan pääkaupungin Nahan liepeiltä kohti saaren keskiosissa olevaa Okinawan kaupunkia, missä hotellimme sijaitsi. Vaikka matkaa ei ollut kuin ehkä 40-50 kilometriä, kului sen taivaltamiseen silti yli tunti. Saaren kadut ovat maksullista moottoritietä lukuunottamatta jotensakin pieniä ja mutkaisia ja varsinkin nyt kultaisen viikon aikaan tupaten täynnä (vuokra-)autoja.

Kävimme suihkussa hotellilla ja lähdimme sen jälkeen Chatanin kaupunkiin syömään. Ravintolassa saimme runsaasti huomiota, kun pöytäämme tuotiin tilaamamme ruoat. Kuumuuden ja kosteuden takia ei mitään raskasta ruokaa tehnyt mieli, joten tilasimme pääasiassa salaattia. Meitä oli pöydässä neljä henkeä ja meille tuotiin kolme neljälle hengelle tarkoitettua salaattiannosta sekä jotain muita pieniä annoksia. Viereisessä pöydässä istunut japanilainen perhe ei ehkä kuukausiin toivu kokemastaan järkytyksestä.. :)

Täysillä vatsoilla jaksoi taas jatkaa matkaa Okinawan yöelämään. Kiertelimme jonkin aikaa kaupungilla, piipahdimme rannalla ja pelihallissa ja lähdimme sitten tapaamaan osaa muun seurueen jäsenistä (Yanan äiti, isoäiti ja pikkuveli, äidin yhtiökumppani ja tämän ystävä sekä okinawalainen perhetuttu, Tomoka-san) amerikkalaisen J.B.:n omistamaan pieneen kahvilaan, jossa ei seurueemme lisäksi ollut edes muita asiakkaita. Nautimme okinawalaista tofua ja jotain vihreää ja kitkerää kasvia, joka kuulemma laihduttaa, sekä okinawalaista Orion-olutta, joka kuitenkin maistui ihan samalta kuin muutkin japanilaiset oluet. Illan päätteeksi osa porukasta kävi vielä keilaamassa. Reilusti keskiyön jälkeen pääsimme viimein takaisin hotellille nukkumaan.

Loma loman sisällä

Vaikka olevinaan opiskelen ja käyn koulua, niin lomalla minä täällä Japanissa olen, kulttuurimatkalla. Okinawan reissu oli kuin loma loman sisällä, muutama päivä täysin erilaisessa ympäristössä.

Vaikka reissu olikin loistava, on tämän kirjoituksen aloittaminen kovin vaikeaa. Okinawasta ei oikein voi kertoa mainitsematta jotain sen historiasta, mikä on jotensakin verinen, tai sen nykytilasta, mikä ei ole tavattoman hyvä. Kaikkiaan koko Okinawa tuntuu joillekin olevan kovin herkkä paikka. Toisaalta, minäkään en kovin paljoa lopulta asioista tiedä.

Okinawa oli aikoinaan oma "valtionsa", joka sai vaikutteita kaikkalta ympäriltään. Okinawalla oli oma väestönsä ja kulttuurinsa. Vuonna 1879 Okinawa liitettiin virallisesti Japaniin, mutta luonnollisestikaan ei ilman taisteluita. Kansalaisliikkeet voimistuivat vähitellen ja alkoivat (mm. Ensimmäistä maailmansotaa seuranneiden laman ja nälänhädän takia) olla jo kiehuntapisteessä Toisen maailmansodan aikoihin. Japanilaisten sotilaiden tekemät rikokset siviiliväestöä kohtaan eivät varmaankaan ainakaan auttaneet asiaa.

Japanilaisten suunnitelmissa Okinawa oli pääsaarten etäpuolustusasema, mutta Toisen maailmansodan seurauksena siitä tuli osa Yhdysvaltoja. Yhdysvaltojen maihinnousulla huhtikuun vaihteessa vuonna 1945 alkanut Okinawan taistelu oli suurin Tyynen valtameren alueen taistelu, ja se vaati sekä useiden japanilaisten, että paikallisten asukkaiden hengen (joidenkin lähteiden mukaan jopa neljäsosa saaren alkuperäisväestöstä kuoli toisessa maailmansodassa). Samalla Okinawan saaret liitettiin virallisesti Yhdysvaltoihin.

27 vuotta myöhemmin, vuonna 1972, Okinawasta tuli jälleen virallisesti osa Japania, mutta silti viidesosa pääsaaren pinta-alasta on yhä Yhdysvaltojen tukikohtaa. Amerikkalaisten läsnäolon huomaa kaikkialla, tukikohtia reunustavista aidoista, kauppojen nimistä, ihmisistä kadulla, japanilaisten englanninkielen taidoista jne. Samalla Okinawa on edelleen Japanin köyhin prefektuuri ja okinawalaiset nostavat Japanin pienintä palkkaa. Okinawalaisia on aina hieman syrjitty, eikä heidän asemansa liene vieläkään täysin tasavertainen muiden japanilaisten keskuudessa.

Mutta siellä minä silti olin, yksi turisti muiden keskellä, Okinawan kenties vilkkaimman turistikauden lopulla. Kuvia otin niin paljon, että jouduin siirtämään niitä välillä Yanan tietokoneelle, mistä en niitä ole vielä saanut takaisin. Pyrin kuitenkin kirjoittamaan loman tapahtumista parhaan muistini mukaan. Ehkä lisään tai korjaan jotain sitten, kun kuvatkin nettiin asti saan.

Täytepäiviä

Eilen ja tänään ei oikeastaan ole ollut juuri tekemistä. Ainoat sovitut jutut olivat (sekä eilen että tänään) tunnin mittaiset tapaamiset japanilaisten OFIC-jäsenten (Organization for International Communication, koulun yksi kerhoista) kanssa. Tapaamiset olivat vain rentoa jutustelua ja tutustumista.

Muutoin on ollut ehkä jopa hieman tylsänpuoleista. Eilen kävin tapaamisen jälkeen kaupassa ostamassa uudet tohvelit, kun edelliset hajosivat, ilmeisesti siksi, että olivat liian pienet. Tänään lähden varmaan Mikan mukaan keskustaan, kun ei taaskaan oikein muuta tekemistä ole. Pakata pitää vielä illalla.

Huomenna onkin sitten lähtö Okinawalle. Yanan kaveri noutaa meidät puoli yhdeksältä Kitami Domen edestä ja vie meidät Memanbetsun lentokentälle. Sieltä Tokion kautta Okinawalle, jossa Yanan pitäisi olla meitä vastassa.

En tiedä milloin seuraavan kerran ehdin Internetin ääreen päivittämään blogia, toivottavasti viimeistään maanantaina.

Akanin kansallispuisto

Aamuyhdeksältä Michiko-san (Mikan tutori) ja hänen poikaystävänsä Tetsu-san tulivat hakemaan minua, Mikaa ja Yu-sania autoreissulle. Emme olleet oikeastaan kovin tarkasti sopineet reissun päämäärää, mutta onneksi kuski oli hieman suunnitelmia tehnyt ja näkemisen arvoisia kohteita ennalta kartalta katsonut.

Kaikkia kohta esiteltäviä kohteita yhdistävä tekijä on Akanin kansallispuisto. Se on yksi neljästä Kitamin ympärillä olevasta kansallispuistosta ja ainakin näkemäni perusteella ansaitsee asemansa kansallispuistona.

Suuntasimme ensiksi Kussharo-järvelle. Kussharo-järvi sattuu olemaan se järvi, johon Wakoton niemimaa työntyy ja jonka rannalla keskiviikkoinen onsen on. Näin siis nyt valoisalla silloin pimeässä kulkemamme reitin. Tiet eivät yöllä vaikuttaneet olleen yhtä jyrkkiä, mutkaisia tai kapeita kuin päivällä nähtynä, mutta toisaalta maisema ei nyt ollut yhtä sadunomainen ja mystinen. Vaikuttava se silti oli. Kauriita oli vähemmän kuin yöllä oli ollut.

Bihoron solassa pysähdyimme ensimmäisen kerran. Vuoren harjalle on rakennettu taukopaikka ja näköalatasanteita, joilta on upeat näköalat Kusshiro-järvelle. Aurinko oli hieman pilvessä, joten maisema näyttää hieman synkältä kuvissa. Osasyy kuvien utuisuuteen voi olla myös muita vuorijonon huippuja peittänyt usva.

Taukopaikan myymälästä ostin vilkkuvan tissin. Kyseinen kapistus on tissin muotoinen ja näköinen, kuminen esine, jonka sisälle syttyy muutamaksi sekunniksi vilkkumaan eri värisiä valoja, kun esineen pohjassa olevaa nappia painaa (esimerkiksi laskiessa sen pöydälle). Nänni sojottaa nätisti ylös. Hintalapussa lukee "Happy memories for ever". (Juu, kategoria on taas se "Vain Japanissa".)

Jatkoimme matkaa alas vuoren toisen puolen rinteen kiemurtelevaa tietä pitkin ja kohta olimme järven rannalla. Ajoimme edelleen ohi keskiviikkoisen onsenin, järven vastakkaiselle rannalle. Siellä oli polkuvenevuokraamo ja jalka-onsen, jota naiset kehuivat oikein mukavaksi. Itse en jaksanut sitä kokeilla, sillä olisihan kenkien ja sukkien riisumisesta ja lahkeiden ylös nostamisesta ollutkin niin tavattomasti vaivaa.

Pysähdys oli pikainen ja suuntasimme kohta kohti seuraavaa isompaa järveä, Mashua. Matkalla tuli vastaan jälleen yksi pysähdyspaikka, jonka vetonaulana oli tällä kertaa maan alta nouseva, rikkipitoinen vesihöyry. Koko vuoren rinne oli keltaläikikäs rikkipitoisen höyryn noustessa siellä täällä jostain maan syövereistä. Tuoksu ei ollut mitenkään tavattoman miellyttävä, mutta ei niin paha kuin olisin olettanut. Ei oikeastaan mätien kananmunien tuoksu ollenkaan. Paikalla kyllä myytiin kananmunia (oletettavasti tuoreita), joita olisi saanut höyryttää höyryn nousuaukkojen suille laitetuilla ritilöillä.

Laaksosta päästyämme alkoi maisema muuttua taas hieman metsäisemmäksi tien kivutessa hitaasti korkeammalle ja elämääkin alkoi taas ilmestyä ympärille. Ketut ovat ilmeisesti oppineet, että mikäli ne seisoskelevat tien varsilla, jotkut autoilijat pysähtyvät ja antavat niille ruokaa. Satunnainen kauriskin aina siellä täällä vilahti, mutta kuvaan niitä ei ehtinyt saada.

Mashu-järvi on varsin jyrkkien vuorenseinämien ympäröimä ja aivan järven vieressä näyttäisi olevan sammunut tulivuoren huippu. Parhaimmalle näköalapaikalle on jälleen rakennettu näköalatasanne ja matkamuistomyymälä. Järven upeissa maisemissa nautimme lounaamme, söin grillimakkaraa ja friteerattuja perunoita. Suorastaan suussasulavan hyvää oli, jälleen kerran.

Viimeinenkin kohteemme oli järvi, ilmeisesti kansallispuistolle nimen antanut Akan-järvi. Sen verran vuorten ympäröimä se on, että oli vielä osittain jäässä. Järven etelärannalla oli pienehkö kaupunkipahanen, jonka jokainen rakennus tuntui olevan joko hotelli, kylpylä tai matkamuistomyymälä, jotkut jopa edellisten yhdistelmiä.

Luonnontieteellinen museokin kaupungissa oli, mutta vasta jälkeenpäin kuulin, että jossain lähistöllä olisi ollut ainu-museokin (ettei se peräti olisi tuo rakennus, josta otin ihan kuvankin.. kovin pimeältä ja hiljaiselta se kuitenkin vaikutti ja useat museot ovat Japanissa suljettuja maanantaisin) ja jopa ainu-kylä. Ainut ovat Japanin alkuperäiskansa, joka aikojen saatossa ajettiin muualta Japanista pohjoiseen ja nykyään jäljellä olevat vähät ainut asuvat Hokkaidolla ja Honshun pohjoisosissa. Yhtään ainua en tainnut kuitenkaan (ainakaan tiedostaen) nähdä.

Akan-järvi on tunnettu myös ihmeellisistä leväpalloista, joita voi itsekin kasvattaa lasiastiassa, jos vain muistaa vaihtaa veden tarpeeksi usein. Kasvavat kuulemma puolesta sentistä senttiin vuodessa ne pallot ja kestävät jopa viikon ilman vettä. Näitäkin marimo-palloja oli myynnissä sataman alueella runsaasti. Kaikkien edellämainittujen järvien vesi muuten on itsessäänkin varsin kirkasta.

Aivan parkkipaikan vierestä lähti punaisen toriin alta portaat pienen nyppylän päälle. Portaiden yläpäässä oli maassa sumo-rinki ja jonkin matkan päässä siitä peuroja ruokailemassa. Valitettavasti jälleen onnistuin ottamaan pääasiassa vain surkean epätarkkoja kuvia, mutta sentään yksi kuvakin onnistui edes joten kuten. 40 metriä lähemmäs en noita eläimiä päässyt, vaan ne siirtyivät aina hieman kauemmas.

Tuon kaupungin jälkeen palasimme Kitamiin, jossa toimimme Goto-sensein "malleina" hänen 3D-projektissaan. Ovat rakentaneet yhteen huoneeseen laboratorion, jossa on nelitahkoinen (etuseinä, sivuseinät ja lattia) "kuutio". Jokaiselle tahkolle voi heijastaa kuvan ja kun laittaa erikoislasit päähän, näyttää maisema kolmiulotteiselta. Varsin mielenkiintoinen kokemus oli sekin, mutta kyllä TTY:n VRC:n Cave on vaan parempi :P

Viikonloppuilua

Lauantaina juhlistin vappua katsomalla Angelia ja juomalla muutaman oluen. Oikeastaan en kyllä edes juhlistanut vappua, sillä koko juhla ei mielessäni oikeastaan käynyt. Ei täällä tule niin mietittyä suomalaisia juhlapyhiä, kun paikallisiakin on tarjolla. Vietin vain normaalia lomalauantain iltaa.

Sunnuntaina kävin keskustassa ostamassa uimashortsit Big Look -nimisestä liikkeestä. Kyseisen liikkeen tuotteet on tarkoitettu isoille ihmisille, mutta koska minulle ei isoin normaali japanilainen koko (LL) mahdu, joudun ehkä jatkossakin turvautumaan mainitun liikkeen valikoimaan. Liikkeessä oli vaatteita kokoluokassa 3L-7L, minulle sopivin koko tuntuu olevan 3L, onneksi.

Kenkiä olen tähän asti löytänyt melko helposti (kokoni on 28-29 (senttimetriä), mikä on kyllä iso koko japanilaiselle, mutta ainakin lenkkareita on hyvinkin tarjolla tuon kokoisina), mutta LL-kokoa isompia vaatteita ei ole normaaleissa kaupoissa ollenkaan, tai sitten niitä ei vain pidetä esillä. En ole tosin vielä mitenkään täysipainoisesti vaatteita etsinytkään, joten en osaa sanoa oikeasti, että kuinka helppoa on löytää kokoiselleni vaatteita täällä.

Maksoimme myös Tokio-reissun lentoliput samalla reissulla. Ilmeisesti automaatilla maksaessa saa jonkinlaisen alennuksen, sillä lentolipuille tuli lopulta hintaa 24700 jeniä/henkilö. Säästö se on pienikin säätö, varsinkin kalliissa maassa ollessa.

Maksoimme liput 7-Elevenissä. 7-Eleven on jenkkiläinen elintarvikeliikeketju, jolla on Japanissa enemmän liikkeitä kuin Yhdysvalloissa. Liikkeet tuntuvat vieläpä olevan auki ympäri vuorokauden. Jokaisessa liikkeessa on monitoimiautomaatti, jonka avulla voi esimerkiksi ladata rahaa puhelinkortille tai maksaa lentolippuja. Automaattiin syötetään varauksen tiedot, se tulostaa lapun, jonka kanssa sitten marssitaan kassalle ja suoritetaan maksu. 7-Eleven on tehnyt sopimuksia aika monen eri yhtiön kanssa, joten 7-Elevenissä voi suorittaa monenlaisia maksuja, jotka esimerkiksi Suomessa tulisi käydä maksamassa (netti)pankissa. Toisaalta myös esimerkiksi käyttämämme JAL on tehnyt sopimuksia muidenkin vastaavien firmojen kanssa, joten JAL:n matkoja pystyy maksamaan monessa eri paikassa.

Katsoimme alkuillasta hieman televisiota kerhohuoneella ja lähdimme sitten palauttamaan Julialle lippujen hintojen erotusta. Keskustelu alkoi heti luistaa ja aika pian Julia kaivoi esille puolalaista Zubrówka-vodkaa sisältäneen juomapäällysteen. Omenamehun kanssa nautittuna Zubrówka on oikein herkullista. Aamuyön tunneilla huomasimme pullon olevan tyhjän, mutta päätimme silti käydä läpi muutamia kanji-merkkejä Julian kanji-kirjasta. En tiedä kuinka paljon läpikäydyistä merkeistä jäi mieleen, mutta kivaa kuitenkin oli. Neljän jälkeen pääsimme takaisin asuntolalle ja nukkumaan.