Koivuhalolla takavasemmalta, osa 3

No niinhän siinä taas kävi. Kävimme keilaamassa Mikan ja Julian kanssa ja päätimme käydä yksillä vielä ennen kotiinpaluuta.

Astuimme sisään Pub Blue Spotiin, istuimme tiskille ja tilasimme oluet. Ensimmäisen meille ilmaisen illan tarjonnut herrasmies oli jälleen baarissa ja tarjosi viskit. Sitten Shimizu-san tuli ja siinä sitä taas oltiin.

Ensin menimme seinän takana olleeseen Pub Wistariaan. Samantyyppinen pubi kuin Blue Spotkin, mutta pienempi, eikä pöytiä, pelkkä baaritiski. Rupattelimme taas niitä näitä, sekä keskenämme, että baarimikkojen ja muiden asiakkaiden kanssa.

Sitten siirryimme paria kerrosta ylemmäs, Pub 324:ään. Pubin omistaa 37-vuotias Tanaka-san. Valistimme japanilaisia Euroopan maantiedolla katselimme sivusilmällä jalkapalloa televisiosta. Ilta oli venähtänyt huomattavasti aiottua pidemmäksi jo kolmen maissa, kun Julia päätti viimein lähteä kotiin. Hänellä oli aamulla japanin luennot. Shimizu-sankin luovutti jossain vaiheessa, mutta me muut jatkoimme baarin sulkeutumiseen asti.

Tanaka-san jätti baarimikon hoitamaan sulkemistoimenpiteet ja kutsui meidät seuraansa seuraavaan paikkaan. Seuraamme liittyi myös Ayu-niminen nainen, joka oli saapunut baariin hostess-töidensä loputtua.

Matkalla lopulliseen päämääräämme törmäsimme kadulla joihinkin japanilaisten tuttuihin, jotka kutsuivat meidät yksityisbileisiinsä. Istuimme sitten lyhyen hetken heidän seurassaan ja huomassaan, ennen kuin jatkoimme kohteena olleeseen karaokebaariin.

Baari oli jotensakin suomalaistyylinen baari, jossa oli tiski, pari pöytää ja karaoke-laitteisto. Tällä kertaa emme siis laulaneetkaan vain kavereiden kesken, vaan riitasoinnut sulostuttivat koko baarin asiakaskuntaa. Pari laulua minäkin lauloin, yleensä yhteislauluna jonkun toisen kanssa. Ayu-san ihastutti meitä (tai ainakin minua) laulamalla useita Ayumi Hamasakin kappaleita.

Kun viimein tajusin pilkkineeni jo hetken aikaa pöydän ääressä, päätin poistua paikalta asuntolalle nukkumaan oikeasti. Jätin Mikan vielä baariin, sillä hänellä tuntui energiaa edelleen olleen.

Olin jo polkemassa ensimmäistä korttelinväliä kohti asuntolaa, kun tiedostin nälän. Nälän tunteen karkoittamisen lisäksi ruoka myös auttaisi toipuman seuraavan päivän krapulasta huomattavasti nopeammin, joten päätin etsiä jostain jotain syötävää. Kokeilin ensimmäisenä mieleeni tulleena vaihtoehtona Mos Burgeria, vaikka tiesinkin sen olevan arkipäivisin auki vain jonnekin aamuyöhön asti, viikonloppuisin se kun on auki koko yön.

Kun Mos Burger sitten olikin auki, tajusin viimein vilkaista kelloani. Kello oli hieman yli kahdeksan. Kellonaika selitti myös sen, miksi olin niin väsynyt ja hieman jopa pilkkinyt baarissa. Söin oikein maukkaan hampurilaisaterian friteerattuine pihveineen ja sipulirenkaineen ja lähdin oikeasti kohti asuntolaa.

Mika oli myös jo kotimatkalla, hyvästelemässä viimeisiä illan aikana tutuiksi tulleita henkilöitä. Yhdessä poljimme asuntolalle. Kummasti aamuluennoille suuntaavat asuntolan asukkaat naureskelivat kahdelle hyvin väsyneelle ja humalaiselle, baarista kello 8:30 palaavalle, suomalaiselle.

Mitähän tähän nyt sitten vielä voisi sanoa. Kolmannellakin kerralla Pub Blue Spotin ovesta sisään astuttamme olemme löytäneet itsemme seuraavana aamuna huomattavasti päihtyneemmässä olotilassa ja mitään siitä maksamatta. Tai ei tuo nyt ihan pidä paikkaansa, sillä tällä kertaa maksoimme Blue Spotissa juomamme juomat, hintaa kertyi meille kolmelle yhteensä huimat 2600 jeniä.

Juomien lisäksi saimme isänniltämme (sekä Shimizu-sanilta että Tanaka-sanilta) kutsut yakiniku-aterialle joku kerta. Eihän meillä ole mitään keinoa maksaa takaisin edes näitä jo saatuja tarjoiluita. Melkein hävettää käyttää näinkin röyhkeästi japanilaista vieraanvaraisuutta hyväkseen.

Arki

Ei ole tullut kirjoiteltua, kun mitään erikoista ei oikein ole tapahtunut. Päivät ovat rutinoituneet jo oikeastaan sille asteelle, että pitää varoa jumittumasta liikaa oravanpyörään. Lähinnä odottelen vain sitä Osaka-Kioto-reissua.

Maanantaisin minulla on koulua koko päivä, klo 8:50-18:30, välissä tunnin ruokatunti. Aamu alkaa tietoliikenneverkkojen luennolla, jossa istun kiinalaisen Zhun kanssa. Hänellä on japaninkielinen kurssikirja ja minulla professorilta lainaan saatu englanninkielinen kirja. Asia on minulle enimmäkseen jo tuttua ja hänelle uutta, joten pystyn neuvomaan häntä tarvittaessa. Toisaalta taas Zhu ymmärtää paremmin japania (ei välttämättä kanjien ääntämistapaa, mutta merkityksen), joten hän pystyy kääntämään minulle tärkeimpiä kohtia.

Kello 10:30 alkaa Java-sessio, mikä kestääkin sitten aina melkein viiteen saakka. Ensin on vajaan tunnin verran teoriaa luokassa ja sitten siirrytään tietokoneluokkaan harjoittelemaan. Yleensä tehtävät ovat minulle helppoja, joten pitkästyn ja tuskastun. Japanilaisen käytännön mukaan tunneilla on kuitenkin läsnä oltava, riippumatta siitä tekeekö siellä mitään tai onko ylipäätään mitään järkevää tekemistä, joten kurssimerkinnän saadakseni surffailen sitten netissä lähes koko päivän.

Koulupäivän päättää japanin luennot. Luennot eivät ole kielen oppimisen kannalta kovinkaan tehokkaita, mutta kuitenkin mielenkiintoisia, opettajan (70-vuotias) tarinoita ja jutustelua on mukava kuunnella.

Tiistait alkavat matikalla klo 10:30 ja jatkuvat ruokatunnin jälkeen liikunnalla, ensin lentopalloa, sitten jalkapalloa. Viime päivien kuumuus yhdistettynä heikkoon pohjakuntooni ja liikunnan rasitukseen aiheuttavat yleensä sen verran voimattoman olon loppupäiväksi, että lähinnä vain tulee löhöttyä. Tosin ainakin kolmena viime viikkona olen tiistaisin käynyt Geossa palauttamassa erääntyvät lainat (ja samalla tulee aina lainattua uusia levyjä, joten toiminto toistuu) ja kaupassa täydentämässä jääkaappia.

Keskiviikkoisin minulla on vain aamuluennot, tekoälyä. Mielenkiintoisin luento täällä. Tosin nyt jo kahdella luennolla on jauhettu predikaattilogiikkaa, minkä Suomessa opin jo lukiossa, joten nekin luennot ovat olleet hieman tylsiä. Loppupäivä onkin sitten vapaata.

Vapaa-ajalla teen yleensä jotain seuraavista asioista: istun täällä laboratoriossa koneen ääressä, katson elokuvia, katson animea ja opiskelen samalla japania, opiskelen japania, syön tai nukun. Toisinaan tulee katsottua jokunen hetki televisiota asuntolan kerhohuoneella, mutta Japanin televisiotarjonnan ollessa vielä Suomeakin heikompaa, ei sitäkään yleensä kauaa jaksa.

Tiedän, että minä voisin käyttää aikani paremminkin, esimerkiksi liikuntaan tai ympäristöön ja/tai ihmisiin tutustumiseen (kielen käyttäminen on yleensä aina parempi oppimistapa kuin sen pänttääminen kirjasta), mutta ei vain tule koskaan lähdettyä minnekään. Lähtemistä vaikeuttaa se, että en tiedä Kitamissa mitään mielenkiintoisia ajanviettotapoja (muuta kuin keilailun ja elokuvat), mutta en kyllä toisaalta niitä löydäkään, ellen ulos itseäni kampea.

Tilanteeseen on siis mitä ilmeisimmin saatava muutos. Ei auta kuin ottaa se aivan-liian-pieni-pyörä kauniiseen käteen ja lähteä polkemaan suuntaan X. Jos puolessa tunnissa ei mitään mielenkiintoista ilmaannu, pitää vaihtaa suuntaa. Eikun sanoista tekoihin ja sarvista ohjaustankoa.

Ai niin, ja voitinhan mie Mikan pingiksessä!

Koulun festivaalit

Nyt viikonloppuna oli koulun alueella kaksipäiväiset festivaalit. Koulun pihalla oli kerhojen, kaveriporukoiden ja muiden opiskelijoista koostuvien ryhmittymien kojuja, joissa pääasiassa myytiin erilaisia ruokia ja juomia. Pihalla oli myös lava, jossa esiintyi soittajia ja tanssijia, pidettiin erilaisia kilpailuja ja juonnettin koko tapahtumaa. Liikuntahallissa esiintyi bändejä ja siellä täällä oli eri urheilulajien turnauksia.

Kiinalaisilla ja korealaisilla oli myös omat myyntikojunsa, samoin egyptiläisellä ja puolalaisella ruoalla oli oma, yhteinen teltta. Minulla ei festivaaleilla ollut mitään varsinaista tehtävää, sillä vaikka olinkin lupautunut auttamaan Juliaa tarpeen mukaan, ei hän valmisteluissa (elokuvien katselun lisäksi muuta) apua tarvinnut.

Lauantai alkoi ikebanalla, perinteisellä japanilaisella kukkien asettelulla. Kuten niin monessa muussakin asiassa, oli ikebanassakin omat "sääntönsä". Asetelmaan kuuluu kolmenlaisia elementtejä, jotain pitkää ja korkeaa, jotain koristavaa (kukkia) ja lehti tai muu vastaava isompi ja peittävämpi elementti. Pitkän kukan tulee olla korkeudeltaaan kaksi kertaa astian leveyden ja korkeuden summan ja astian alaosan "rumat" osat, eli osat, joihin kukat laitetaan pystyyn, tulisi saada peitettyä.

Vaikka itse tyytyväinen tuotokseeni olinkin, oli opettaja luonnollisesti eri mieltä ja poisti asetelmasta yhden lehden ja siirsi takaosan isoa lehteä alemmas. Ja täytyyhän se myöntää, että muokattuna asetelma on paremman näköinen. Asiantuntemus jyllää tälläkin alalla.

Ikebanan jälkeen pääsin kiertelemään festivaalialueella. Tunnelma oli kovin kotoisa, ihmiset iloitsivat, ostivat ja myivät, nauttivat esityksistä ja hyvästä säästä. Erilaista ruokaa oli tarjolla enemmän kuin pystyi syömään (ei siis edes ehtinyt maistaa kaikkia eri ruokia), eivätkä hinnatkaan kovin korkeita olleet. Osallistuin myös kädenvääntökilpailuun, mutta hävisin heti ensimmäiselle vastustajalle. Japanilaiset ihmettelivät asiaa kovin. Onhan minussa toki massaa, mutta ei se lihasta ole..

Kiertelin siellä täällä, usein kovin hitaasti edeten, ihmisten kanssa jutellen ja eri ruokia ja juomia maistellen, kunnes yhdeltä kävin katsomassa Julian aikido-näytöksen. Mielenkiintoisinta näytöksessä oli verrata lajia kung fu:un, jota itse ehdin vuoden verran harrastaa ennen reissua. Kovin paljon samaa lajeissa on, vaikka eri maista ovatkin peräisin, mutta myös riittävästi eroa, jotta ne selkeästi eri lajeiksi mieltää. Näytökset ovat aina näytöksiä, mutta väittäisin kuitenkin, että kung fu:sta on enemmän hyötyä käytännön taistelutilanteessa.

Iltapäivästä meille esiintyi hokkaidolaista, perinteistä tanssia esittänyt ryhmä, joka kutsui kahteen otteeseen myös yleisöäkin mukaan. Vaikka olin katsonut jo kertaalleen kuinka tanssi menee, en silti pysynyt millään mukana, vaan olin varmasti hevospäämiehen kaltaisesti aina muita jäljessä. Hänellä sentään oli se naamio, mikä haittasi näkemistä.

Parituspeliinkin minun piti osallistua, mutta myöhästyin ilmoittautumisesta. Ehkä niin on parempikin, sillä todennäköisesti kielimuuri olisi edelleen ollut minulle hieman liian korkea. Eikä laulutaitoni ole vielä parantunut niin kummasti, että olisin uskaltanut parituspeliä seuranneessa karaokessa sitä suurelle ihmisjoukolle esitellä.

Viideltä kojut sulkeutuivat ja ihmiset palasivat koteihinsa. Mekin huilasimme hetken kämpillä, kävimme suihkussa ja katsoimme sitten illalla pari elokuvaa Julian ja Iitoron kanssa.

Sunnuntai oli lauantain toisinto, lukuunottamatta päälavan ohjelmaa. Päivän aloitti orkesteri, joka soitti tuttuja ja vähemmän tunnettuja poppikappaleita aika lailla päin seiniä. Ei sitä oikein viitsinyt kuunnella. Ei, vaikka mieslaulaja naiseksi olikin pukeutunut. Todennäköisesti hän oli osallistumassa Miss Korkeakoulu -kilpailuun (jossa siis nimenomaan kilpailivat naisiksi pukeutuneet miehet) myöhemmin päivällä, mutta en voi olla asiasta varma, sillä tuurasin sen kilpailun ajan Juliaa, kun hän kävi jälleen tekemässä aikido-näytöstä.

Onneksi päivä tarjosi myös hyvää musiikkia, Robo yhtyeineen esittivät, 40-asteisesta liikuntsasalin ilmasta huolimatta, varsin menevästi muutamia punk-kappaleita. Silmänruokaakin päivälle riitti, kun koulupukuihin sonnustautuneet tytöt esittivät oman, cheerleader-henkisen tanssinumeronsa. Miesyleisö ei ollut housuissaan pysyä ja huuto oli sen mukainen.

Loppupäivästä tarjolla oli tietokilpailua ja bingoa, mutta kummassakaan en pärjännyt. Festivaaleilla oli rahaa ja erilaisia palkintoja kilpailujen ja muiden turnausten voittajille jaossa yhteensä 200 000 jeniä. Ei taida yhdenkään TTY:n tapahtuman budjetti edes olla niin iso.

Mukavaa oli, vaikka turhan kireän aikataulun takia missasinkin varmasti ainakin puolet eri tapahtumista ja esiintyjistä. Tämä tapahtuma kuitenkin oli japanilaisen kulttuurin tähän mennessä ehkä eniten suomalainen ilmentymismuoto ja tarjosi oikein mukavat puitteet viettää juhannusta. Mitä siitä, että iltakahdeksalta olikin jo täysin pimeä.

Sijaintini

Leikin sitten hieman Googlen karttapalvelun kanssa.

Kitami on tässä kuvassa kartan keskellä. Vasemmalla olevan asteikon avulla voitte zoomata lähemmäs. (Mikäli kuvassa on vain jotain valkoista sinisen keskellä, vaihtakaa näkymä satellittikuvaksi sivun oikeasta yläreunasta.)

Tässä on kuva, johon olen merkinnyt koulun ja asuntolan.

Karaokea ja tähtisädetikkuja

Kävimme eilen korealaisen Chen sekä Julian ja Mikan kanssa karaokessa. Kaksi tuntia laulelimme nomihoodailla varustettuina ja kivaa oli. Karaokesession huipentumana voisi pitää yhteislauluna vedettyä Bohemian Rhapsodya, ei taatusti osunut yksikään nuotti kohilleen. Mutta täällä sentään uskallan karaokessa laulaakin, kun ei tarvitse nolata itseään kuin kavereiden kesken.

Karaoken jälkeen ostimme lähikaupasta ilotulitteita, täällä kun niitä saa ostaa ja käyttää ympäri vuoden. Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja emme halunneet häiritä ympäristöä melulla, joten otimme vain pari pakettia eräänlaisia tähtisädetikkuja. Tikuista lähti valoa, kipinöitä, paljon savua ja hieman rätinää ja niitä pidettiin käsissä. Halpaa, yksinkertaista ja yllättävänkin hauskaa.

Sitten palasimme asuntolalle, Julia meni valmistelemaan huomenna alkavia koulun festivaaleja ja me muut istuimme iltaa Mikan huoneessa. Che tarjosi meille erilaisia korealaisia ruokia, nuudelia ja jonkinlaista liha-vihannes-paistosta. Erittäin tulisia ja herkullisia ruokia olivat ne.

Sitten Che lähti nukkumaan ja me jäimme katselemaan telkkarista tennistä. Kellonajasta minulla ei ole hajuakaan, mutta varsin myöhään nukkumaan sitten lopulta menin.

Kitami - Japanin aurinkoisin kaupunki

Alan vähitellen uskoa, että tuo mainoslause saattaa sittenkin pitää paikkaansa. Viimeiset pari viikkoa täällä on ollut aivan järjettömän hyvät kelit. Aurinko on paistanut aina lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpötila on ollut reilusti päälle +20 celciusasteen.

Piti määritellä raja tuohon +20 asteeseen, sillä yhtenä päivänä oli hieman viileämpää. Paikalliset valittelivat kylmyyttä, mutta minusta lämpötila oli silti normaalia suomalaista kesäpäivää korkeampi. Ja olihan se tietysti sitä edeltäneisiin (ja seuranneisiin) päiviin verrattuna absoluuttisesti kylmempi, mutta ei nyt ihan kylmä kuitenkaan.

Japanilaisilla on muuten hassu tapa aina rakennuksesta ulos siirtyessään todeta kulloinenkin ilman lämpötila. Lähes poikkeuksetta nykyään kaikki hokevat atsuita ('kuuma') ulos astuessaan, kun vielä keväällä se oli aina samui ('kylmä'). Minkäänlaista siirtymävaihetta en huomannut, vaan samuista siirryttiin suoraan atsuihin (ja tuon yhden päivän kohdalla hetkeksi takaisin samuihin).

Eilen oli erityisen kuuma, varmasti helposti päälle 30 astetta. Hiki tuli pelkästä kävelystä ja takapuoli hikosi aina, kun istui tuolissa viittä minuuttia pidempään. Tietysti eilen minulla oli myös liikuntaa. Ensin puolitoista tuntia lentopalloa ja sitten puolitoista tuntia jalkapalloa. Vaikka joinkin mielestäni tarpeeksi, oli liikuntaa seuranneen yhdistetyn Geo- ja kauppareissun jälkeen niin totaalisen voimaton olo, että en pystynyt muuta tekemään kuin katsomaan elokuvia. Japania olisi tehnyt mieli opiskella, mutta keskittymiskyky ei yksinkertaisesti riittänyt.

Vielä illalla yhdeksän aikaan tuli hiki, kun pelkästään viikkasin puhtaita vaatteita kaappiin. Ja vaikka minulla ikkuna onkin auki nykyään oikeastaan yötäpäivää, oli eilen illalla kovin vaikea saada unta, todennäköisesti kuumuuden takia.

Tässä jokunen päivä sitten oli muuten kuulemma Abashirissa +35 astetta lämmintä, lämpimämpää kuin vaikka Okinawalla.

Ja enhän minä en valita, tämmöinen sen kesän kuuluisikin olla. (Milloinkahan se sadekausi mahtaa alkaa..)

Elokuvia, vesileikkejä ja vankila

Lauantaina tapasin Julian koululla. Meidän piti keskustella Osaka-Kioto-matkasta tarkemmin, sillä joihinkin Kioton kohteisiin pitää etukäteen ilmoittaa tulostaan. Julia oli myös tekemässä ensi viikonloppuna pidettäville koulufestivaaleille puolalaisia keksejä myyntiin ja kutsui minut maistamaan ensimmäistä erää. Koska leipominen pienellä uunilla on hyvin hidasta ja tylsää puuhaa, ehdotin, että katsoisimme samalla elokuvaa.

Lähdin vuokraamaan elokuvaa Geosta ja törmäsin liikkeessä Nigerialaiseen Iitoroon. Kutsuin hänetkin katsomaan ja paluumatkalla soitin Mikan paikalle. Julia leipoi, elokuvaa välillä vilkuillen, keittiön pöydän ääressä, kun me katsoimme Antibodyn ja söimme samalla Julian leipomia keksejä (jotka oikeastaan ovat pipareita, joissa on hieman enemmän mausteita kuin suomalaisissa vastaavissa). Toinen elokuva oli legendaarinen Galaxy Quest.

Valitsin tarkoituksella elokuvat, joita on helppo katsoa, sillä leipominen vei oman osansa Julian huomioajasta. Yritin valita kaksi avaruusaiheista elokuvaa, mutta ensimmäisen elokuvan kannessa ollut alus olikin ruumiin sisäiseen matkustamiseen tarkoitettu (takakannen teksteistä ei mitään ymmärrä, joten elokuvia valitessa täytyy tuntemattomien elokuvian kohdalla luottaa lähinnä vain visuaaliseen aineistoon). Jälkimmäisen komedian oli tarkoitus parodioida ensimmäistä. Ei ihan onnistunut, mutta hauska ilta oli silti.

Yanan ystävä Yoshi tuli tyttärensä kanssa noutamaan meitä sunnuntaina puoliltapäivin. Matkasimme hänen kyydillään Memanbetsuun, missä treffasimme Yanan, Frankin ja Ilyan. Jatkoimme porukalla Memanbetsun lähellä olevalle järvelle, missä pääsimme kokeilemaan miltä tuntuu matkata vesiskootterin perässä vedetyllä lautalla useiden kymmenien kilometrien tuntivauhdilla.

Melko huimaa kyytiä se olikin, lautasta sai ihan tosissaan pidellä kiinni, ettei pudonnut. Vesi pärskyi naamalle ja piilarien pudottamisen pelko toi oman lisävärinsä toimintaan. Käännöksissä olin iloinen, että lautalla oli pienet reunat, sillä muuten ei kyydissä olisi pysynyt.

Skootterin kuski oli kuitenkin ilmeisesti päättänyt pudottaa meidät kyydistä nimenomaan kääntyilemällä, missä hän sitten lopulta onnistuikin tarpeeksi vauhtia otettuaan. Olin painavimpana lautan oikealla reunalla ja tarpeeksi pitkässä käännöksessä vasemmalle koko lautan painopiste siirtyi sen verran oikealle, että lautta kierähti ympäri. Katselin siinä sitten sen pienen hetken verran selälläni liukuessani kuinka lautta ja sillä kyyditetyt lensivät ylitseni ja pärskähtivät veteen jossain loitommalla.

Vaikka tiedostinkin, että olimme melko kaukana rannasta lautan kaatuessa, ei minua missään vaiheessa hirvittänyt, olihan minulla sentään päällä pelastusliivit ja uidakin osaan. Molemmat asiat olivat kuitenkin sinällään turhia, sillä kyseinen järvi on ainakin siellä lahdukassa sen verran matala, että vettä oli kaatumiskohdassa, noin 100 metriä rannasta, vatsan korkeudelle. Kävelimme sitten sieltä rantaan.

Seuraavaksi vauhdin hurmaan pääsivät Yana, Frank ja Ilya. Me muut asetuimme aloillemme, osa alkoi syödä ja osa ottaa aurinkoa. Minä en ole kuitenkaan koskaan osannut ottaa aurinkoa vain paikallani makoilemalla, joten istuskelin sitten siinä pyyhkeeni päällä ympärillä käytyjä keskusteluita kuunnellen. Enkä onnistunut edes polttamaan itseäni.

Noin tunnin siinä loikoiltuamme jatkoimme matkaa Abashiriin ja siellä olevaan vankilamuseoon. Kuvittelin etukäteen paikan olevan vain joku köyhä betoniloukko parilla kalterilla, mutta museo osoittautuikin oikein mielenkiintoiseksi paikaksi.

Museon alueelle oli rekonstruoitu vanhan japanilaisen vankilan rakennuksia ja vankilan elämää havainnollistamaan oli sinne tänne ripoteltu varsin elävän näköisiä nukkeja. Museosta sai oikein hyvän käsityksen entisaikojen vankien elämästä.

Vankilan jälkeen meidän pitikin sitten palata takaisin Kitamiin, sillä sunnuntai oli Japanissa isäinpäivä ja Yoshin piti tavata isänsä vielä illalla. Julia oli taas aikeissa leipoa pipareitaan, joten päätimme toistaa edellisillan, tällä kertaa tosin ilman Iitoroa.

Ensimmäinen elokuva oli edellispäivää kunnioittaen sci-fi-aiheinen ja toinen komedia. Epoch: Evolution oli niin kliseisen surkea, että sitä ei melkein meinannut jaksaa katsoa, mutta illan pelasti jälkimmäinen elokuva, Mies joka tiesi liian vähän. Bill Murray on hyvä komedianäyttelijä.

Kämpille päästyäni minua ei kuitenkaan vielä nukuttanut, joten päätin katsoa An American Rhapsodyn, jonka olin vuokrannut Geon erikoistarjousviikonloppuhintojen rohkaisemana. Pienessä laskuhumalassa elokuva onnistui liikuttamaan minua siinä määrin, että itkin varmaan aina kun elokuvan taustamusiikki vaihtui.

Tänään en aamulla saanut itseäni sängystä ylös tarpeeksi ajoissa, joten myöhästyin luennoilta. Krapulaani katsoin sitten vielä neljännen elokuvan, nostalgisen Väristyksiä-elokuvan. Illan japaninluennoille sentään jo kykenin itseni kampeamaan.

Ainiin, ja "minä en juo enää koskaan".

Koivuhalolla takavasemmalta, osa 2

Ilta alkoi normaalisti. Lähdimme Mikan kanssa taas keskustaan, kun emme muutakaan tekemistä oikein keksineet.

Ensin kävimme elokuvissa. Valitsimme illan elokuvaksi japanilaisen tieteistoimintapläjäyksen Samurai Commando Mission 1549:n, joka vakuutti meidät julisteellaan, jossa oli samuraita, tankkeja ja helikoptereita. No, oikeastaan siinä se elokuva sitten olikin, ehkä lisättynä vielä muutamalla maailmantuhohalusella pahiksella. Mukavaa viihdettä joka tapauksessa. Ja vaikka repliikkejä ei täysin ymmärtänytkään, pysyi juonessa silti helposti kärryillä.

Elokuvan jälkeen kävimme keilaamassa ne tavanomaiset kolme peliä (ensimmäisellä sarjalla tein uuden ennätyksen: 149 pistettä) ja poistuttuamme keilaradalta kohtasimme jälleen ah-niin-perinteisen "Entä nyt?" -kysymyksen. Päätimme käydä juomassa yhdet viskit viimeviikkoisessa pubissa, ikään kuin kiittääksemme silloisesta.

Tällä kertaa baarimikko kutsui paikalle baarin omistajan, eli isänsä, Shimizu-sanin. Shimizu-san innostui kuullessaan meidän olevan suomalaisia ja tarjosi innostuksissaan jo juomamme viskit, sekä vähän lisää siihen päälle. Hän on menossa lokakuussa Suomeen kansainvälisiin baarimikkokilpailuihin ja tahtoi oppia pari sanaa suomea ennen sitä.

Jonkin aikaa baarialasta keskusteluamme Shimizu-san kutsui meidät mukaansa toiseen baariin. Poistuessamme rakennuksesta hän sattui ohimennen mainitsemaan omistavansa koko kyseisen tönön.

Seuraava kohde oli Celeb-niminen uusi clubi (sanalla 'club' tarkoitetaan Japanissa snacks-baarien astetta hienompaa versiota), jossa Mikaa hemmoteltiin Hennessyn X.O:lla ja minua Ballantine'sin 12-vuotiaalla. Saimme myös pienet annoset oikein maukasta kanaa ja mustekalasalaattia.

Sitten seuraavaan baariiin heti naapurissa. Tällä kertaa joimme punaviiniä. Söimme myös jälleen pieniä makupaloja, lähinnä erinäisiä hedelmiä.

Kierros päättyi hänen omistamaansa rakennukseen, kuudenteen kerrokseen, jonka baarissa istuimme sitten loppuillan. Minä join pääasiassa Lagavulinia, mutta loppuillasta minulle kelpasi myös olut. Ja jälleen alkoholin rinnalla oli pieniä lautasellisia purtavaa.

Kuten luonnollista, lähti isäntämme pois reilusti ennen valomerkkiä (joka muuten tuli lopulta vasta puolitoistatuntia baarin sulkeutumisen jälkeen) jättäen meidät nauttimaan baarin antimista. Meidän oli siis keskustelua aikaansaadaksemme tyytyminen baarin muihin asiakkaisiin (sekä tietenkin baarimikkoon, joka osalliistuu aina tiskillä käytyihin keskusteluihin), jotka nyt saattuivat olemaan naispuolisia, toinen jopa varsin viehkeä, nuori ja nätti tyttö, joka oli tullut baariin rentoutumaan hostess-työpäivänsä jälkeen.

Aurinko häikäisi jo korkealta, kun etsiydyimme Mos Burgerin ja Seven Elevenin kautta takaisin asuntolaan.

Kaksi kertaa olemme samaan pubiin astuneet ja molemmilla kerroilla lopputuloksena on ollut hyvillä viskeillä ilmaiseksi aikaansaatu humalatila. Järjetön maa.

Fantasia

Kuvitelkaa, että asutte puussa. Kuvitelkaa, että valitsemanne puunne on korkein laakosssa, jonka olette valinnut elinympäristöksenne. Valitsemanne laakso on vuorten ympäröimä, ja kun kiipeätte (valitsemanne) puun latvaan, näette koko laakson. Kuvitelkaa, että olette kyseisen puun latvassa, katselemassa ympäröivän vuoriston kahden korkeimman huipun välistä nousevaa oranssia aurinkoa.

Kuvitelkaa, että katsoessanne kyseessä olevia vuorenhuippuja, näette ainoastaan vihreää, epätasaista maastoa, joka kaareuduttua näkökenttänne ulkopuolelle on kaikkien saalistajien, susien ja karhujen ja kettujen, paratiisi.

Kuvitelkaa, että taivas on lähes pilvetön, merensininen, ennen kuin aurinko nousee ja verenpunainen, kun se on noussut. Kuvitelkaa, että ette vielä ole sokaistuneetkaan siitä auringosta, joka on niin monen länsimaalaisen tähän mennessä vietellyt.

Kuvitelkaa, että auringon saavuttaessa vuorten huipun -- ennen niin synkät pilvet taivaalta ovat nyt vain mielikuvitusta -- löydätte jotain, mitä löytää, kun oikein etsii, mutta ei silti ole varma siitä olisiko halunnut löytää etsimäänsä.

Kuvitelkaa kaunein näkemänne auringonnousu.

Ette pääse lähellekään sitä, mitä minä juuri koin.

Terveysvaikutteet

Tämän viikon alussa koin jälleen kerran nyt-perkele-alan-laihduttamaan-elämyksen ja kävin ostamassa kaupasta kasan vihanneksia. Tiedän, eivät moiset elämykset ennenkään ole minkäänlaisiin tuloksiin johtaneet, mutta itseään on niin helppo huijata.

Tällä viikolla kävin myös jälleen vaa'assa. Koulun ruokalan rakennuksessa on terveydenhoitajan vastaanotto ja siellä aulassa on painon/pituuden/rasvaprosentinmittauslaite, jota saa ilmaiseksi käyttää (on siellä verenpaineenmittauslaitekin, mutta en sitä ole vielä käyttänyt). Vaihtokauden alussa mittasin painokseni heti ruokailun jälkeen 99,9 kiloa, mikä jo silloin tarkoitti parin kilon painonpudotusta. Nyt painoni oli 95,3 kiloa, joten olin reilussa parissa kuukaudessa pudottanut painoa viisi kiloa pelkällä ruokavalion muutoksella, sillä en taatusti täällä ole liikkunut sen enempää kuin Suomessakaan.

Tässäpä olikin sitten pohjustukset päivän aiheeseen..

Japanin historian ja kulttuurin luennoilla käsiteltiin tänään terveyttä. Opettaja näytti lyhyesti muutaman kalvollisen paikallisia, luonnossa tuikitavallisia rohtoja ja alkoi sitten kertoilla japanilaisten terveydentilan kehityksestä viime vuosikymmeninä.

Vertailukohtana käytettiin Yhdysvaltalaisia ja Hawaijin japanilaisia, joilla aivan luonnollisista syistä on kahden kultuurin puoliväliin sijoittuva elinympäristö. Japanissa kuolee tänään suurin osa (terveydellisiin syihin kuolleista) syöpään. Kolesteroliin kuolleiden osuus on tasaisessa nousussa. Yhdysvalloissa puolestaan kolesteroliin kuolleiden osuus laskee koko ajan (tai ainakin teki niin vielä 4 vuotta sitten tehtyjen tilastojen mukaan).

Hawaijilaiset olivat aina yhdysvaltalaisten ja japanilaisten puolivälissä. Muutoksia opettaja selitti sillä, että viime vuosina japanilaiset ovat syöneet enenevissä määrin (naudan)lihaa ja vastaavasti Yhdysvalloissa (naudan)lihaa syödään entistä vähemmän. Tiedä sitten.

Tänään minä myös tietenkin sain kutsin yakinikuun. Huoleni aivoihin hiljalleen hiipivästä verisuonitulpasta haihtuivat kuitenkin ensimmäisen nielemäni lihapalan myötä, joten vietin lopulta varsin mukavan illan, ainakin jos ei oteta huomioon sitä, että ymmärsin kulloisestakin puheenaiheesta ainoastaan otsikon.

Ja ovat nämä japanilaiset viimein jotain minustakin oppineet; kun aloimme raivaamaan tavaroita, löytyi alueelta N kappaletta erinäisiä määriä olutta sisältäneitä tölkkejä.

"Sazuka Atte desu nee." eli "Luonnollisesti Atte [ne juo], eikö?"

Sivuilta siistitty

Uskaltauduin sitten viimein sinne parturiin. Pyysin vain leikkaamaan lyhyeksi jättäen hiukset päältä hieman pidemmäksi kuin sivuilta.

Koko operaation oli helposti siistein leikkaus, mitä olen ikinä saanut. Minulla ei varmasti ole yhtään ylimääräistä tai liian pitkää suortuvaa päässäni. Enkä edes voihkaissut, kun ensimmäinen tuppo pitkiä hiuksia putosi maahan.

Hiustenleikkuun jälkeen parturi kysyi tahtoisinko hiustenpesun ja parranajonkin samalla. Suostuin.

Hiukset pestiin kolmella shampoolla (viimeinen aine saattoi tosin olla myös hoitoainetta), samalla päänahkaa hieroen. Sitten pää kuivattiin ja hiuksiin/päänahkaan hierottiin jotain, mahdollisesti hoitoainetta. Myös hartioitani murjaistiin pari kertaa ja vaikka en tavallisesti hieronnasta pidäkään, täytyy myöntää, että kyseinen päänahan käsittely oli erittäin rentouttavaa.

Parranajoa varten tuoli käännettin vaakatasoon, leukaan laitettiin partavaahtoa ja sen päälle lämmin pyyhe. Onneksi pyyhe laitettiin, sillä parturintäti olisi saattanut hämmästyä virneestäni, joka syntyi, kun hän alkoi ajamaan karvoja otsastani. Otsani (ja silmäkulmani) siistittyään hän ajoi partani. Kahdesti. Eikä unohtanut ajaa karvoja korvistanikaan. Moinen käytäntö on täällä kuulemma ihan tavallista miehille.

Sitten hieman partavettä leukaan ja takaisin istuma-asentoon. Luulin tässä vaiheessa, että homma olisi jo ohi, mutta ei, parturi päätti vielä hieman siistiä hiuksiani. Ilmeisesti siellä vielä joku haiven oli hieman vinossa.

Kaikkinensa näyttää pääni nyt hyvin siistiltä. En tiedä kuinka hyvältä, mutta ainakin siistiltä. Koko touhu maksoi 2200 jeniä.

Suomessa kaulalle laitettavan vessapaperin sijasta täällä muuten käytettiin pyyhettä, joka toimi tehtävässään huomattavasti paremmin. Vaatteissani tuskin on yhtään irtohiusta kutittamassa. Jos joskus perustan parturiliikkeen, otan kyllä tuon tavan käyttöön.

Kuvia saatte sitten joskus.. :)

Uni

Kun minulle ei kerta päiväsaikaan mitään mielenkiintoista tapahdu, niin kerron sitten viimeöisestä unestani.

Joku koulu(vuosi) oli päättymässä ja minun piti miettiä tulevaisuutta. Päätin lähteä joksikin aikaa viidakon keskelle, autiolle saarelle jonnekin Sumatran tienoille. Aikaa koulun päättymisen ja saarelle saapumisen viimeisen mahdollisen päivän (en muista miksi saarelle piti siihen mennessä saapua, ehkä koulu oli alkamassa) välillä oli viikko, mutta olin matkasta niin innoissani, että lähdin heti koulun päätyttyä.

Lensin ensin lähemmäs jonnekin hieman isommalle lentokentälle, josta jatkoin pienemmällä koneella vielä vähän lähemmäs ja lopulta matkustin veneellä perille. Asumukseni oli pieni ja ränsistynyt, mutta sinällään ihan viihtyisä, mökki floridamaisen rämeen ja trooppisen viidakon yhdistelmän keskellä ja saarella siten, että minun piti käyttää venettä aina, kun tahdoin päästä jonnekin.

Asetuin aloilleni ja tutustuin uuteen elämääni. Kävin lähisaarilla "kaupassa", eli ostin joltain paikalliselta asukkaalta banaaneja. Hieman kauempana oli vähän isompi kylä, jossa oli jonkinlainen satamakin. Kylässä oli aina markkinat, josta sai sitten tarvittaessa kaikenlaisia muita tavaroita, vaatteita, erikoisempaa ruokaa jne.

Pari päivää yksikseni elettyäni minulle tuli koti-ikävä, ja kun kerta aikaa koulun alkamiseen (tai siihen tapahtumaan, jonka takia siellä olin) vielä oli, päätin lähteä käymään Suomessa tapaamassa kavereitani.

Suomessa (joka muuten oli maapallolla Japanin paikalla) oli talvi ja kylmä. Eräs tamperelainen kaverini ihmetteli irkissä, että kuinka minulla oli varaa lennellä edestakaisin, sillä hänen löytämänsä lennon hinta oli 320 man en, eli 3 200 000 jeniä. Hänpä ei kuitenkaan tiennyt pienemmistä ja halvemmista lentoyhtiöistä, joita käytin.

Olin myös kolmen päivän aikana pudonnut tyystin kärryiltä Enon kavereideni tekemisistä ja sanonnoista, joten pystyin vain seuraamaan sivusta heidän lumihangessa, sulkapallokentällä pelaamaansa outoa peliä.

En oikein kuulunut Suomeenkaan. Tahdoin takaisin trooppiselle saarelleni. Kello soi ja heräsin.

Ei tuon unen tulkitsemiseen välttämättä Freudia tarvita.

Osaka ja Kioto

Nyt on sitten myös Osakan ja Kioton matka varmistunut. Lähdemme reissuun keskiviikkona 13.7. ja palaamme tiistaina 19.7. Maanantai 18. päivä on kansallinen vapaapäivä, joten saamme tavallaan yhden päivän ilmaista matkustusaikaa koululintsaamiselta.

Lennot kulkevat siinä mielessä ikävästi, että menolento lähtee vasta illalla ja paluulento jo päivällä, joten joudumme olemaan Osakassa ensimmäisen ja viimeisen yön. Matkustuspäivät ovat tällä kertaa sitten oikeasti matkustuspäiviä, joten perillä ei ehdi kyseisinä päivinä juuri mitään näkemään. Muut yöt olemme Kiotossa.

Tarkoituksena on käydä Osakan ja Kioton lisäksi myös Narassa ja jossain Kioton lähistöllä olevassa linnassa, mutta muita suunnitelmia emme ole vielä tehneet. Mika varmaan tapaa jotain perhetuttuaan Osakassa jossain vaiheessa.

Matkaan lähtee lisäkseni Mika, Julia ja tällä kertaa toinen kiinalainen tyttö, Zhu Zhi Ying.

Koivuhalolla takavasemmalta

Pystyipä tämä maa jälleen yllättämään ja iskemään täysin arvaamatta koivuhalolla takaraivoon, noin kuvainnollisesti sanoen.

Lähdimme eilen illalla Mikan kanssa keskustaan, kun ei muutakaan tekemistä oikein ollut. Ensin kävimme keilaamassa muutamat pelit ja siirryimme sitten Kitamin kaduille miettimään jatkotoimenpiteitä. Kiertelimme ydinkeskustaa ristiin rastiin ja yritimme havainnoida juottoloita, joissa voisi mukavassa ilmapiirissä nauttia tuopin tai pari ei-järjettömän-kallista olutta.

Ainakin yksi mukavanoloinen pianobaari löytyi, mutta muuten hostess-baarien, ravintoloiden ja izakayojen erottaminen toisistaan oli käytännössä mahdotonta, sillä ulospäin niistä näkyy aina vain nimi. Suomessahan yökerhot, baarit, kapakat ja ravintolat tunnistaa viimeistään siinä vaiheessa, kun vilkaisee ikkunasta sisälle, mutta Japanissa baareissa on hyvin harvoin ikkunoita. Mikä lie tarve peitellä juomisiaan heillä sitten lieneekään.

Lopulta törmäsimme paikkaan, jonka nimessä oli sana 'pub' (on muuten ensimmäinen kerta, kun Japanissa tiedostin baarin nimessä olevan tuon kyseisen sanan) ja uskalsimme ihan astua sisällekin. Baari näytti hyvin paljon englantilaiselta pubilta, ainoastaan oluthanarivistö puuttui tiskiltä, vaikka pakollinen Guinness-hana sentään olikin.

Istuimme baaritiskille ja tilasimme viskit. Baarissa oli lisäksemme ainoastaan yksi asiakas, joten keskustelu meidän (kaikkien kolmen) ja baarimikon kesken virisikin nopeasti. Keskustelu eteni pakollisten "Mistä olette?" ja "Mitä täällä teette?" -kysymysten kautta perinteiseen keskusteluun japanin kielen vaikeudesta ja päätyen lopulta viskeihin. Jossain siellä keskustelun lomassa olimme tilanneet itsellemme pienet lautaset naposteltavaa.

Baarin kolmas asiakas (emme tainneet koskaan edes huomata kysyä hänen nimeään) oli huomannut viskilasiemme tyhjenemisen ja juuri kun olimme tilaamassa niihin täytettä hän tarjosi meille omasta (Japanissa pystyy siis baareissa yleensä ostamaan oman pullon, jota sitten voi aina käynneillään nauttia omaan tahtiin ja jota säilytetään baarissa numerolla varustettuna) pullostaan paukut. Viski oli 21-vuotiasta Nikka-viskiä. Ihan vain vertailun vuoksi hän tarjosi meille myös paukut Nikan Yoichi-viskiä, joka on joskus valittu maailman jotensakin parhaimmaksi viskiksi ja jota ei käsittääkseni ole enää edes missään myynnissä.

Minä lähdin tässä vaiheessa käymään vessassa ja kun palasin takaisin tiskin ääreen, oli seuraamme liittynyt neljäskin asiakas ja kolmannen asiakkaan viskipullo oli nostettu minun ja Mikan eteen. Kyseleviin katseisiin sain naisasiakkalta vastaukseksi "Se on lahja häneltä teille." Ajattelin, että mies oli tarkoittanut, että voisimme ottaa pullosta (jossa oli vielä ainakin kolmannes jäljellä) toisetkin paukut ja kaadoin kovasti kiitellen itselleni paukun.

Jonkin ajan kulttua mysteeriasiakas lähti kotiin ja toivotti meille iloisesti "Ganbatte nee!", mikä vapaasti käännettynä tarkoittaa "Pärjäilkää!". Hänen lähdettyään naisasiakas vetäisi totaalisesti maton altamme kertomalla, että miehen lahja meille oli itse asiassa ollut koko jäljellä ollut pullo sekä kaikki muutkin illan juomat ja ruoat. Mies, joka tässä vaiheessa oli siis jo poistunut baarista, tarjosi meille koko illan.

Hetken aikaa kesti, että saimme kasattua itsemme ja vakuutettua toisillemme, että kyseessä ei ollut uni, mutta toivuttuamme jatkoimme keskustelua ja juomista nyt tällä uudella, juuri muodostuneella porukalla. Keskustelimme ainakin baarista, sen omistajasta (jonka poika baarimikko oli), opiskelusta ja animesta. Jossain vaiheessa baarissa kävi myös hieman isompi porukka juomassa paukut ja jossain vaiheessa nainenkin lähti kotiin.

Kellon ollessa neljän pinnassa tuli baariin vanha herrasmies hostessinsa kanssa. Hostess tuntui unohtuvan kovin äkkiä, kun hän kuuli, että olemme Suomesta. Mies tiesi Sibeliuksen ja Finlandian, vaikka hänen melodiansa hieman pielessä olikin. Oikea melodia piti hänelle opettaman, joten aamun pikkutunneilla sitten lauloimme japanilaisessa englantilaisessa pubissa Finlandiaa kaksikielisesti, minä ja Mika suomeksi ja herrasmies japaniksi.

Ilta oli pitkä ja saimme lopulta viskipullonkin tyhjennettyä. Sen lisäksi nautimme vielä pari erillistäkin paukkua, joista osan jopa pystyimme maksamaan itse. Viimeiset drinkit baarimikko tarjosi itse.

Viideltä kävimme syömässä Mos Burgerissa ja kuudelta olimme nukkumassa asuntolalla. Aurinko oli noussut jo pari tuntia aikaisemmin.

Heikko euro

Nostan käteistä rahaa isompia summia kerrallaan, sillä jokaisesta nostosta Nordea veloittaa 2 euroa + 2,5% nostetusta summasta. Keskimäärin olen tainnut nostaa 50 000 jeniä kerrallaan.

Käteisvarantoni alkaa olla lopuillaan, joten tulin taas vilkaisseeksi valuuttakursseja. Euro on taas heikentynyt, joten käteisen ostaminen on yhä kalliimpaa. Kun tulin Japaniin, sai yhdellä eurolla noin 140 jeniä, nyt sillä saa hieman päälle 130 jeniä. Euron heikkenemisen takia 50 000 jenin nostaminen maksaa minulle nyt melkein 30 euroa enemmän kuin kaksi kuukautta sitten. Siihen päälle tulee sitten vielä Nordean palvelumaksuja hieman reilu kymppi.

Luottokortilla maksettaessa ei pankin palvelumaksuja tietenkään mene, mutta päivittäisen kurssin mukaan siinäkin valuuttamuunnokset tietääkseni tehdään. Japanissa valitettavan harvassa paikassa edes pystyy maksamaan luottokortilla. Lisäksi minulla on luottokortissa 1000 euron katto, joten en sillä välttämättä edes pystyisi maksamaan kaikkia kuukauden kuluja (esimerkiksi viime kuussa maksoin luottokortillani meidän majoituksen Tokiossa, mistä tuli reilut 400 euroa "ylimääräistä" luotolla maksettavaksi).

Kallistahan se on, vaan ei auta nurista, käteistä on oltava. Olisi pitänyt reissun alussa vaan nostaa kerralla tili tyhjäksi.. :)

Päätön häntä

Viime perjantaina oli asuntolan matsuri, juhla. Tytöt tekivät jotain syötäviä juttuja, joiden nimeä en muista ja pojat kantoivat lannevaatteissa mikoshia, semmoista puista lavaa, jolla oli rumpu ja rummuttaja. Satuin palaamaan asuntolalle juuri, kun he olivat lähdössä liikkeelle kantamaan lavaa Kitamin halki keskustaan, joten otin pyöräni ja seurasin heitä jonkin aikaa (itse asiassa Geolle asti :) kuvia ottaen. Kyllä minullekin tarjottiin mahdollisuutta osallistua lavan kantamiseen, mutta en pidä ruumiistani niin paljoa, että tahtoisin sitä kaikelle kansalle lannevaatteissa esitellä.

Kuvat ovat edelleen kamerassani, kun ajattelin, että on hölmöä laittaa galleriaan kuvia, joista ei osaa sanoa muuta kuin "pojat kantaa lavaa", mutta näemmä tuota juttuakin nyt jo pari kappaleellista on tullut, joten pitänee tässä jossain vaiheessa saada sitten ne kuvat nettiinkin asti. Se oli muuten 36. kerta, kun asuntolassa moista harrastetaan.

Viime viikon lopulla ei aamupalavereja ollut, kun Goto-sensei oli flunssassa. Tällä viikolla tulin maanantaina tunnollisena laboratoriolle klo 8:30 vain todetakseni, että paikalla ei ole kuin Takeda-kun, laboratorion arvoasteikossa sensein jälkeen seuraavana oleva. Yritin kysellä, että onko niitä palavereja sitten enää ollenkaan, mutta ei hän tiennyt.

Tiistaiaamuna olin ensimmäinen laboratoriossa. Hetken kulttua paikalle tuli toinenkin henkilö, mutta vain sen takia, että hänellä oli aamuluento ja olisi joutunut muutenkin heräämään aikaisin. Kostoksi kahden päivän huonostosa kohtelusta (eli siitä, että palaverien olemattomuudesta ei oltu tiedoitettu mitään) jätin tänään itse tulematta paikalle, vaikka minulla aamuluento olikin.

Kuulin myöhemmin, että palavereja ei enää ole. Takeda-kun kertoi myös, että edellisillä lukukausilla on käynyt samoin: sensei kyllä tulee alkulukukaudesta joka päivä paikalle, mutta jossain vaiheessa hän yksinkertaisesti lakkaa saapumasta. Aamupalaverien puuttuminen ei minua niinkään haittaa (en saa peliä kuitenkaan tehtyä, ei oikein riitä aikaa syventyä siihen tarpeeksi), mutta unirytmini voi alkaa tehdä taas kummallisia kiemuroita.

Eilen illalla kävimme Mikan kanssa syömässä läheisessä Weed-nimisessä ravintolassa ja sen jälkeen menimme Geoon vuokraamaan leffaa. Tunnin valikoimaa läpikäytyämme päädyimme The Transporter -nimiseen elokuvaan, mikä osoittauikin oikein loistavaksi valinnaksi. Elokuvan pääosissa olivat autot, aseet, kaunis nainen ja toiminta. Juuri täydellinen myöhäisillan elokuva siis.

Tänään on ollut hellettä. Hyödynsin kaunista säätä käymällä hieman kaukaisemmassa, mutta isommassa kaupassa ostoksilla, ihan vain sen takia, että joutuisin olemaan pidempään ulkosalla. No, yritin minä ottaa kuviakin tästä koko ajan kaunistuvasta Kitamista ja ympäröivistä vuorista, mutta pitäisi päästä jonnekin hieman korkeammalle nyppylälle niitä ottamaan. Huomenna hyvän kelin sattuessa voisi koittaa polkea vaikka Nanpayamalle, päivällä kun ei kuitenkaan luentoja ole.

Olen myös päättänyt tehdä jotain hiuksilleni, mutta en vielä tiedä mitä.

Niin sitä minun piti vielä sanoa, että...

Kun nyt raapaisin pintaa Japanin minulle hieman ikävämmästä puolesta, niin otetaan samointein vielä kuopaisu syvemmälle. Seuraavat asiat eivät tietenkään ole sinällään mitään elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta päivittäin ne kuitenkin muistuttavat minua Suomen ja Japanin eroista.

Hammasharjat. Japanilaiset hammasharjat ovat noin suomalaisten lastenhammasharjojen kokoisia, eikä niissä ole mitään hienoja ikeniä puhdistavia ja kieltä raaputtavia harjaksia tai kumiosia, mihin tietenkin kullalla päällystetty suuni oli Suomessa ehtinyt tottua. Vaikka minä nyt en niitä erikoisharjaksia niin tarvitsekaan, niin saisi hammasharjalla nyt olla sen verran kokoa, että se pysyy kädessä ja puhdistaa useampaa kuin yhtä hammasta kerrallaan.

Hammastahnat. Olen tähän mennessä löytänyt kaupoista tasan yhden hammastahnamerkin, joka sisältää xylitolia (vaikka xylitolipurukumia on kyllä hyvin tarjolla). Edes fluori olisi bonusta, miellyttävästä mausta puhumattakaan.

Hilseshampoot. Kitamin isoimmasta "apteekista" (eli kaupasta, jossa myydään pesuaineita ja muita kemikaleja, meikkejä, lääkkeitä jne.) löysin yhden hilseshampoomerkin ja sekään ei tunnu oikein toimivan. Ehkä pääni on liian tottunut Head & Shouldersiin.

Deodorantit. Samaisessa isoimmassa kaupassa oli (miehille) tarjolla noin kaksi eri tuoksua. Ei roll-oneja.

Nenäliinat. Isoista, paksuista, kestävistä ja kaikkinensa hyvälaatuisista nenäliinoista ei olla kuultukaan, tarjolla on vain jenkkityylisiä "Kleenex"-paketteja. Kerran taittamalla ja hieman varovaisemmin niistämällä ne kuitenkin saattavat kestää jopa yhden niistokerran.

Tiskiharjat. Ai mitkä? Täällä astiat pestään pesusienellä, joten vähänkään pinttyneempää likaa saa tosissaan hinkata pois astioista. Aika äkkiä sitä kuitenkin oppi huuhtelemaan asiat heti käytön jälkeen, joten harvemmin sitä likaa enää niihin ehtii pinttyäkään.

Pesuaineiden teho. Ehkä 100 jenin kaupan pesuaineet eivät ole yhtä laadukkaita kuin jotkut toiset (kalliimmat) pesuaineet, mutta jotenkin luulen, että Fairyn puhdistustehoon japanilaisilla tiskiaineilla tuskin koskaan päästään. Rasvatahrat tuntuvat olevan kovin hankalia tapauksia myös pyykinpesuaineille.

Kupla puhkeaa?

Viime viikko oli tähänastisista viikoista ikävin täällä Japanissa. Suurimman osan aikaa minua vitutti ja väsytti, riippumatta siitä kuinka paljon nukuin tai olin nukkumatta. Minulla oli samanlaisia univaikeuksia mitä Suomessakin on ollut ja kaikkinensa muutenkin oli kovin japanissa-ei-ole-kivaa-olo.

Syytä tähän voin vain arvailla.

Ehkä se oli matkaväsymystä. Lähes viikon ajan yli 10 kilometriä kävelyä päivässä polttavassa auringonpaisteessa, jatkuvasti valppaana ja aina jotain kantamuksia mukana raahaten vie mehut aika tehokkaasti, varsinkin kun minulla ei varsinaisesti mitään pohjakuntoa edes ole. Reissun jälkeisenä yönä nukuin hyvin ja mielestäni tarpeeksi pitkäänkin, mutta ehkä se ei kuitenkaan riittänyt tasoittamaan edellisellä viikolla syntynyttä energiavajetta.

Ehkä paluu arkeen oli liian karu. Tokiossa tuntui kuin olisi oikeasti lomalla ja kaupungin mukavuuksista olisi mielellään nauttinut pidempäänkin. Vaikka Kitamissa paluumme aikoihin olikin oikein lämmintä ja aurinkoista, ei ehkä pystynyt peittämään "kylmään ja sateiseen" paikkaan saapumisen tunnetta.

Ehkä olen jälleen kyllästynyt arkeeni. Suurin syy siihen miksi minulla aina Suomessa oli lukuvuosien lopuilla vaikeuksia löytää motivaatiota yhtään mihinkään oli se, että minä en oikein jaksa olla innostunut samasta asiasta kovin pitkään. Neljä kuukautta on minulle liian pitkä aika käydä yhtä kurssia, mielelläni opiskelisin lukiotyylisesti lyhyemmissä pätkissä ja nopeammassa tahdissa. (Siksi minä ehdottomasti kannatankin periodimuutosta TTY:llä.) Päivieni rutiini tuntuu olevan herätys-koululle-syömään-laboratorioon-nukkumaan ja nykyään sitä rutiinia rikkoo alkuaikoja harvemmin mikään "ylimääräinen" tapahtuma.

Ehkä olin turhautunut kielitaitooni. Olin viikon käyttänyt lähinnä vain englantia, joten japanin puhuminen viime viikolla oli entistäkin hankalampaa. Lisäksi kielitaidon kehittymisnopeus on viime aikoina radikaalisti pienentynyt. Verrattuna esimerkiksi Mikaan, olen auttamatta jäljessä kielitaidossa. Päivittäinen keskustelu sujuu tietenkin alkua paremmin, mutta ei niin hyvin kuin tahtoisin sen kahden kuukauden jälkeen sujuvan. Tilanteen korjaamiseen on tietenkin vain yksi keino: opiskelu.

Ehkä se oli uutuudenviehätyksen katoaminen. Enää ei joka päivä tulekaan vastaan jotain uutta ja yllättävää ja olen alkanut kiinnittämään yhä enemmän huomiota Japanin epämiellyttäviin tai käsittämättömiin asioihin. En esimerkiksi tajua millään sitä miksi nurmikot piti leikata aivan maata viistäen. Ennen niin vihreät nurmialueet koululla ovat nyt rumia ja ruskeita läikkiä, kun ruoho on noin millin pituista ja leikkauksessa pöllynnyt maa peittää suurimman osan niistäkin korsista.

Ehkä, kaverin sanoja lainatakseni, olen menettämässä otetta luomastani Japani-illuusiosta. Ei täällä olekaan niin paljoa samuraihenkisyyttä kuin olin kuvitellut ja japanilaistytöt eivät olekaan heittäytyneet syliini haaveilemallani tahdilla.

Mutta mikä tahansa ahdistuksen syynä olikin, ei sillä enää ole mitään väliä. Viikonloppu tasoitti tilanteen ja nyt maailma tuntuu jälleen hymyilevän minullekin.

Perjantaina kävimme Mikan kanssa leffassa (Closer, pidin), keilaamassa ja 500-baarissa. Lauantaina hurviteltiin Yanan, Frankin ja Ilyan kanssa karaokessa ja Hooplassa. Hoopla on yksi Kitamin harvoista (olisikohan niitä edes kahta useampaa) klubeista ja se tarjosi pienuudestaan huolimatta oikein erinomaista polkkaa. Lisäksi paikalla tuntui olevan erittäin liberaali juomapolitiikka (salakuljetimme sisään omat oluet, joita sitten jotensakin avoimesti siellä joimme, välillä tarjoilija kävi keräämässä tyhjät tölkit pois mitään sanomatta).

Olen taas iloinen, että olen Japanissa ja aloitin kielen opiskelunkin taas uudella innolla. Olen taas OK.

Tokio, Asakusa

Viisi päivää auringonpaistetta jätti jälkensä myös minun ihoon. Sandaalirusketusraidat ei varmaan häviä ennen pääsiäistä ja pää ja kädetkin saivat hieman väriä pintoihinsa. Viimeisenä päivänä kuitenkin satoi.

Sade ei oikeastaan latistanut tunnelmaa, sillä emme missään tapauksessa aikoneet jättää niitä muutamia tunteja ennen paluulentoa hyödyntämättä. Valitsimme kohteeksi Asakusan, joka on Tokion hieman vanhempaa aluetta. Otimme junan Uenoon, jätimme ylimääräiset tavarat säilytykseen aseman lokerikkoihin ja jatkoimme edelleen Asakusaan.

Asakusan isoimman temppelin edustalla oleva myyntikojukatu oli kuitenkin onneksemme katettu, joten matkamuistojen tarkasteleminen oli varsin mukavaa. Teki kovasti mieli ostaa sieltä yukata, kimonon kevyempi kesäversio, jota käyttävät sekä miehet että naiset, toisinaan jopa kylpytakkina tai yöpukuna. Houkutus oli suuri ehkä sen takia, että monet kojut mainostivat suuria kokoja. En tiedä miten kokoiselleni tarkoitettuja yukatoja normaalisti on tarjolla, mutta luotan siihen, että Kioto-Osakan turistikohteissa on länsimaisten ihmistenkin mitoille tehtyjä tuotteita.

Yhdessä myyntikojussa istui kuvattavana joku ilmeinen julkkis, jota kuvaustiimin lisäksi ympäröi joukko turisteja. Ehkäpä japanilaiset hänet tunnistivatkin, mutta ainakaan minulla ei ole pienintäkään hajua hänen henkilöllisyydestään, saati siitä miksi hän, kauneutensa lisäksi, olisi kuvauksen tai yhteispotrettien arvoinen.

Tarpeeksi kujan valikoimaa tutkittuamme astuimme sisään itse temppelialueelle. Sateen synkkyydestä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) temppeli oli varsin vaikuttava ja suitsukkeiden tuoksussa oli oikein mukava esittää tietävänsä miten buddhalaisessa temppelissä rukoillaan. Käsittääkseni lähestyttäessä alttaria ensin kumarretaan, sitten heitetään rahat (5 jeniä on paras, sillä se tarkoittaa hyviä ihmissuhteita) edessä olevaan laariin, läimäytetään käsiä kaksi kertaa yhteen, ajatellaan rukous, kumarretaan, otetaan askel taakse päin ja kumarretaan jälleen.

Temppelistä jatkoimme matkaa toiseen puistoon joen rannalla, kastuimme ja kuljimme joenrantaa takaisin Asakusan asemaa kohden. Aikaa kuitenkin vielä oli riittävästi jäljellä, joten söimme päivälliset paikallisessa ravintolassa. Pitkähkön kotimatkan takia olimme venyttäneet ruokailua mahdollisimman pitkään, että pärjäisimme sillä sitten loppupäivän.

Hetken aikaa oikeata sisäänkäyntiä arvottuamme löysimme metron sisäänkäynnin ja nousimme Uenon junaan. Palloilimme hetken myös Uenon asemalla, noudimme tavarat säilytyslokeroista ja aloitimme kotimatkan.

Tunti kului junamatkaan Hanedalle, jokunen hetki check-inissä ja puolitoista tuntia Hanedan ykkösterminaalin kaupoissa. Lento kesti pari tuntia ja matka Memanbetsun lentokentältä asuntolalle, busseineen ja pyöräilyineen, tunnin. Yhdeksältä olimme asuntolalla, lopenuupuneina, mutta onnellisina.

Siinäpä se sitten pääpiirteissään taitaa ollakin, Tokio.

Tokio, Roppongi

Kävimme suihkussa hostellilla ja noukimme matkaan vain hetkeä aikaisemmin heränneen Mikan (Li ei ollut palannut yliopistoreissultaan) ja otimme metron Roppongiin. Tai ei tokiolainen sitä Roppongiksi sanoisi, kun aseman nimessäkään ei sitä mainittu, mutta meille se oli tarpeeksi lähellä Roppongia.

Ensimmäisestä vastaantulleesta elintarvikeliikkeestä ostimme olutta. Kävelimme ilmeisen päämäärättömästi kohti Tokyo Toweria, kuitenkin tietäen, että simme koskaan edes nousisi, joten jossain vaiheessa kyllästyimme ja käännyimme takaisin.

Matkalla meitä oli vongattu jenkkityyliseen yökerhoon, jossa ei, ilmaisesta sisäänpääsystä huolimatta, tuntunut olevan ketään ja kun emme mitään suuria hip-hopin ystäviä olleet, oli paikan ohittamispäätös helppo tehdä. Etsiydyimme lähimpään puistoon.

Kartalla vihreäksi merkitty alue osoittautui kuitenkin vain kivetyksi ja puilla reunustetuksi liikenteenjakajaksi, mutta kelpasi se meille. Mahtoivat viereisen, ilmeisen kallilta näyttäneen ravintolan asiakkaat olla närkästyneitä, kun heidän 5000 jenin pasta-ateriaansa pilaamaan ilmestyikin kolme gaijinia juoden halvinta mahdollista olutta ja syöden yleensä saken kanssa nautittavia kuivattuja mustekalanjalkoja ja muita pikkueväitä.

Eväiden loputtua aloimme palata takaisin tulosuuntaan, sillä Tokion metrot lopettavat kulkemisen hämmästyttävän aikaisin yöstä. Viimeisen metrovuoron kulkemisajankohdasta meillä ei kuitenkaan ollut tarkkaa tietoa, joten pelasimme hieman varman päälle. Taisimme olla takaisin hostellilla hieman puolenyön jälkeen. Tikkarikuvat ovat paluumatkalla metrossa otettuja.

Tokio, Shibuya

Harajukusta Shibuyaan on aika lyhyt matka. Ensimmäisenä mielenkiintoisena kohteena vastaan tuli maailman suurin Tower Recods -myymälä, jos ne nyt jollekin jotain sanoo, minulle ei. Oli siellä kuitenkin tavaraa seitsemässä kerroksessa ja mukaankin tarttui Rammsteinin Reise, Reisen japaniversio.

Jatkoimme matkaa kohti sitä kuuluisaa risteystä. Tarkoituksenamme oli tarkkailla joka kolmas minuutti syntyvää kaaosta risteyksessä olevasta Starbucks-kahvilasta käsin, mutta sama ajatus oli syntynyt useampaankin päähän, joten jätimme homman suosiolla väliin jonot nähtyämme.

Etsimme jotain muuta kahvilaa ja päädyimme lopulta Mos Burgeriin, Julia kun pitää kovasti heidän kahvipirtelöstä. Minä en sitä maitovammaisena tietenkään voi edes kokeilla, joten otin vain jääkahvin. Kumma miten kylmän kahvin makuunkin tottuu nopeasti, vain kaksi kuukautta siinä kesti.

Kahvilan jälkeen otimme yleiseksi suunnaksi hostellin, sillä tarkoituksenamme oli käydä vielä Roppongissa yöelämää ihmettelemässä. Matkalla törmäsimme alkoholiliikkeeseen, jonka valikoiman pääasiallinen sisältö oli maahantuodut tuotteet. Päätimme samoin tein pitää kotimatkalla pienen tauon Yoyogin puistossa ja sitä varten tarttui mukaan pari pulloa hyvää, ei-japanilaista olutta.

Ennen Yoyogi-puistoa oli matkalla vielä Tokyu Hands, tee-se-itse-miehen-tai-naisen ehdoton ostospaikka. Tarjolla raaka-aineita vanerilevyistä metallitankoihin, kaikenlaisia projektien aihioita ja myös valmiita tuotteita, lähinnä kaikkea mitä nyt vaan voi kuvitella myytävän tavaratalossa, joka myy kaikkea. Paremmalla ajalla se (sekä esimerkiksi Shibuyan sadat levykaupat) olisi ollut varmasti hyvinkin mielenkiintoinen paikka.

Illan hämärtyessä saavuimme Yoyogi-puistoon, istahdimme penkille ja avasimme oluet. Hetken kulttua lähistölle saapui vanha herrasmies, joka nappasi puusta lehden ja alkoi soittaa (24,7 megatavun videotiedosto) sitä. Jonkin aikaa kuunneltuamme oli pakko jo kysyä, että miten hän sen oikein tekee ja ystävällisesti hän suostuikin opettamaan meitä ja lähistöllä kuherrellutta pariskuntaa. Pariskunta ei tainnut saada yhtään onnistunutta ääntä aikaiseksi, minä sain useita hallittuja ääniä ilmoille ja Julia meni ja tempoi jo joitain säveliäkin esille. Nyt osaan siis myös "soittaa" (kirsikka)puun lehteä.

Tokio, Harajuku

Meiji-temppelistä Harajukuun kulkiessamme ylitimme ensimmäisen kerran sen kuuluisan sillan. En millään olisi malttanut jatkaa matkaa, mutta paristot oli kameraan saatava, ja vatsa täyteen ruokaa. Kello oli vielä (onneksi) sen verran vähän, että ihmisiä oli vasta alkanut hiljalleen valua sillalle, joten jatkamispäätös oli edes hieman helpompi.

Kuten aikaisemminkin sanoin, ei sopivan ruokapaikan löytäminen ole aina mitenkään helppoa. Kun sopivaa laitosta ei eteen tullut, tyydyimme sivukujan kana-kebabiin. Sanat 'kebab' ja 'kana' eivät aivojeni mukaan kuulu oikein hyvin yhteen. Samoin sanat 'tulinen' ('tulinen' ei ole sama kuin 'curry') ja 'kana' haraavat hieman käsitemaailmaani vastaan, mutta hyvää se joka tapauksessa oli. Kioskin työntekijältä saimme myös ohjeet lähimmälle Lawsonille, mikä on jälleen yksi Japanin monista elintarvikeliikeketjuista. Sain paristoni ja Julia sai rahaa automaatista.

Valitsimme kiertoreitin sillalle, sillä tavalla kun näkee aina enemmän. Aikaakin piti jotenkin kuluttaa, sillä iltapäivällä silta vasta olisi täydellisimmillään. Julia päätti kokeilla Japanissa niin suosittuja kuvalaitteita, joilla voi ottaa itsestään (useimmiten yhdessä kavereiden kanssa) kuvia ja muokata niitä sitten toisella puolella mieleisikseen, eli lähinnä ylisöpöiksi. Valmiit kuvat kone tulostaa sitten halutun kokoisina yhdellä valokuva-arkilla. Kyseisessä paikassa olisi ollut myös mahdollista vuokrata asu ja pukeutua esimerkiksi koulutytöksi kuvaa varten.

Seuraavaksi kohdallemme osui Harajuku Street, joka jatkui toisella puolen risteävää tietä Takeshita Dori -nimisenä. Ahdas kuja oli täynnä kaikenlaisia vaatekauppoja ja muita pukeutumiseen ja muotiin liittyviä myymälöitä, sekä ihmisiä.

Nuoria parveili kaupoissa, niiden edustoilla ja itse kujalla (joka oikeastaan on se kauppojen edusta) ihastellen uusimpia goottimuodin ihmeitä pukeutuneina itse vielä näyttävämpiin asuihin. Ja ne nuoret oikeasti pukeutuvat niin, he eivät ole pukeutuneet turistien kameroita varten. Yritin ottaa kuvia ohi kulkevista ihmisistä, mutta ruuhkan ja hitaan kameran ansiosta se ei oikein onnistunut.

Olen aina ollut salaisesti kateellinen naisille siitä, että heillä on noin kvantiziljoonasti enemmän valinnanvaraa mitä vaatteisiin tulee (ja silti aina kuulee sen saman "Minulla ei ole mitään päällepantavaa!"). Miehet voivat valita kauluspaidan tai t-paidan ja farkut tai verkkarit, naisilla vaihtoehtoja on huomattavasti enemmän. Juhlatilaisuuksiin miehillä ei edes ole valinnanvaraa, se on se musta puku. Tuon yksittäisen kadun täytyy olla (japanilaisten) naisten paratiisi. Ja jos siellä olisi sattunutkin olemaan vaatteita miehille, ei siellä varmasti olisi ollut minun kokoja.

Palasimme sillalle, jonne nyt olikin jo kerääntynyt ihastuttava määrä omituisiin asuihin pukeutuneita nuoria. Valitettavasti kamerani oli jossain välissä mennyt johonkin outoon moodiin ja kaikki sillalla ottamani kuvat on sinisiä. En tietenkään asiaa innostuksissani huomannut kuin vasta Shibuyassa, mutta onneksi tunnen Miitun. :) Kiitos hänen, pystytte toteamaan nuorisomuodin maailmanlaajuisen huipentuman normaaleissakin väreissä.

Vain mielikuvitus rajoittaa Harajukun nuorisoa. Sillalla poustaili nuoria kaikenlaisissa asuissa, mutta suosituin "teema" oli kuitenkin "goottius", tai ehkä oikeammin vain mustat vaatteet. Japanissa kun ei yksinkertaisesti ole suomalaisen määritelmän mukaisia gootteja. Jos jokin asu kauempaa katsottuna vaikuttaakin goottimaiselta, osoittautuu se lähemmässä tarkastelussa aina jotenkin japanilaistetuksi, yleensä jonkilaisella söpöydellä muunnelluksi. Ehdoton suosikkini kaikista kuvista on tämä.

En oikeastaan edes tiedä, että miksi pidän niin järjettömän paljon moisista asuista, mutta ehkä se liittyy jotenkin jostain alkukantaisuuden syövereistä löytyvään viettiin tai vaistoon. En olisi tahtonut poistua sillalta ollenkaan. Olin paratiisissa. Shibuyassa meidän piti kuitenkin myös käydä, joten kaiholla jouduin jättämään (jo toistamiseen) hyvästit Harajukun sillalle ja sen asukeille.

Tokio, Yoyogi Park

Sunnuntai on "the päivä" käydä Harajukussa, joka sattuu olemaan olemaan hyvinkin lähellä hostelliamme. Hostellin ja Harajukun välissä on Yoyogi-puisto ja siellä Meiji Jingu Shrine, joten luonnollinen siirtymisreitti Harajukuun mentäessä kulkee puiston läpi.

Mika oli jo edellisenä iltana tuntenut olonsa huonoksi ja kuumeiseksi ja aamulla hän päätti jäädä, erikoisluvan kysyttyään, nukkumaan päiväksi huoneeseensa. Li oli jo aamuviideltä lähtenyt sinne yliopistolleen, joten kiersimme päivän Julian kanssa kahdestaan.

Yoyogi-puiston Meiji Jingu -osassa olin jo aikaisemmin käynyt, mutta kuten Keisarillisen palatsin puistonkin tapauksessa, olin kokonaan jättänyt käymättä puolet puistosta. Yoyogi-puiston toinen puolisko oli "normaalia" puistoa, jossa ihmiset istuivat tai, useammin, pelasivat jotain peliä kavereidensa kanssa ja nauttivat sunnuntain auringonpaisteesta.

Meiji Jingun temppelille saavuttuamme minulta loppui kameran paristoista virta, joten kuvaaminen jäi osaltani hieman vähemmälle. Temppelin alueella oli joku seremonia käynnissä tai juuri alkamassa, luullakseni hääseremonia, mutta emme jääneet sitä sen kummemmin ihastelemaan. Alueen pohjoisosan museossa sen sijaan kävimme.

Vuoden 1869 Meiji-restauraatiosta alkanut Meiji-aikakausi muutti Japanin eristyneestä ja takapajuisesta valtiosta nykyajan suurvaltioksi. Muutokset ja edistysaskeleet ovat pääasiassa Meiji-keisari Mutsuhiton ansiota, ainakin hänelle omistetun museon mukaan. Valitettavasti museo oli vain kovin pieni ja tylsä, joten emme siellä kovin kauaa viihtyneet.

Tarvitsin paristot kameraan ja se nälkäkin alkoi taas kummitella, joten lähdimme Harajukuun.

Tokio, Yokohama

Saavuimme Yokohamaan myöhemmin kuin olimme suunnitellet, noin puoli kuudelta. Olimme sopineet tapaavamme Lin hostellilla kahdeksan aikoihin, sillä Julian piti kirjautua jälleen hostelliin (kaverilla yöpymisen takia hän ei tietenkään maksanut yötä hostellissa) ja saada tavaransa Lin huoneesta. Tiesimme Yokohamasta kaksi asiaa; Japanin korkeimman näköalatasanteen ja Chinatownin. Otimme asemalta suunnan lähemmälle kohteelle, Landmark Towerille.

Tokioon verrattuna Yokohama on oikein viihtyisä ja rauhallisen oloinen miljoonakaupunki. Yokohaman pilvenpiirtäjäaluekin tuntui suorastaan tilavalta. Tilavuusilluusio saattoi johtua siitä, että kyseinen osa kaupunkia oli vielä osittain rakentamatta, aivan Landmark Towerin vieressä oli suuria hiekkakenttiä, jotka suorastaan odottivat pilvenpiirtäjiä päälleen.

Saavuimme Landmark Towerille ja menimme sisään. Sisäänkäynti oli kuitenkin näköalatasanteen hissiltä katsottuna kenties kaukaisin sisäänkäynti, joten jouduimme arpomaan tiemme ostoskeskuksen läpi oikealle hissille. Oikeastaan ensimmäistä kertaa jouduin turhautumaan, kun opasteita ei ollutkaan esillä tarpeeksi, yleensä Japanissa on melko helppoa löytää tiensä oikeaan paikkaan.

Itse hissi olikin sitten melkoinen kapistus. Japanin nopeimpana hissinä se kuljetti meidät 69. kerrokseen (273 metrin korkeuteen) 40 sekunnissa, huippunopeutenaan 750 metriä minuutissa. Eikä se tuntunut edes liikkuvan minnekään.

Näköalatasanteelta avautunut näkymä oli luonnollisesti Metropolitan Government Buildingsin näkymääkin "legomaisempi". Siellä, missä ei vettä ollut oli taloja ja puistoja, betonia ja asfalttia. Jossain kaukana oli myös Fuji-san, mutta pilvisyys ja pimenevä ilta estivät meitä näkemästä niin pitkälle.

Kellon tarkastelu pakotti meidät toteamaan karun tosiasian: emme ehtisi käydä Chinatownissa. Tai ehtisimme ehkä, jos ottaisimme junan sinne, juoksisimme sen läpi 10 minuutissa toiselle asemalle ja nousisimme Shinjukun junaan. Päätimme kuitenkin olla tekemättä niin ja istahdimme hetken tornissa kahvia juoden. Sitten olikin aika etsiytyä lähimmälle rautatieasemalle ja aloittaa paluu hostellille.

Julia kirjautui sisään, me kävimme suihkussa ja noudimme Sangubashin aseman vierestä jälleen ruokaa ja olutta. Nautimme illallisen National Olympic Memorial Youth Centerissa, minkä alueella hostelli sijaitsee. Jälleen mukavan rauhallinen päätös pitkälle päivälle.

Tokio, Kamakura

(Eihän Kamakura varsinaisesti Tokiossa ole, mutta nimettäköön yhtenäisyyden vuoksi tämä (ja seuraava) entry moisella tavalla.)

Tapasimme Julian Shinjukun asemalla puoli kymmeneltä. Alkuperäisissä suunnitelmissa lauantaina oli tarkoitus tutustua Shibuyaan, mutta Julian kaveri ylipuhui meidät käymään Kamakurassa ja Yokohamassa. Ja hyvä niin, reissu oli ehdottomasti sen arvoinen.

Li oli seuraavana päivänä menossa jonnekin Tokion liepeille vierailemaan yliopistossa ja hänen piti valmistella kyseistä vierailua vielä illalla (Lin mielestä Kitamissa on tylsää, joten hän tahtoisi päästä Tokioon vaihdon loppuajaksi). Pitkä matka sekä epätietoisuus paluuajankohdasta saivat hänet jäämään Tokioon, mutta me muut otimme junan Kamakuraan.

Juna oli suurimmaksi osaksi samanlainen kuin muutkin Tokion junat ja metrot, eli vaunun seinustoilla oli rivi istuimia, muille oli tarjolla vain seisomapaikkoja. Junassa oli myös "oikeita" istumapaikkavaunuja, mutta luonnollisesti liput niihin maksoivat enemmän. Sen verran täynnäkin juna oli, että pääsimme istumaan vasta Yokohaman jälkeen.

Matka kesti Kamakuraan kaikkiaan tunnin. Asiasta tarkemmin tietämätön olisi tosin voinut luulla matkustavansa koko ajan Tokiossa, sillä rataa reunusti aina Kamakuraan asti yhtenäinen talorivistö. Vasta aivan Kamakuran lähistöllä muodostelma alkoi rakoilla ja betoniemöykkyjen seassa saattoi havaita jopa oikeata luontoa, ei pelkästään muutaman puun puistoja.

Kamakuraan saavuttuamme ostimme kartat turistineuvonnasta ja olimme juuri aikeissa alkaa suunnittelemaan päivän kulkureittiä, kun meitä lähestyi neljä nuorta ja nättiä japanilaisneitosta. He olivat opiskelijoita jossain Tokion seudun yliopistossa ja kuuluivat kansainväliseen kerhoon siellä. Heidän yliopistonsa on yksi Kanagawa Student Guide Federationin yliopistoista. Viikonloppuisin Kamakuran asemalla odottelee aamupäivän aikana joukko opiskelijoita, jotka toimivat oppaina turisteille. Turistit saavat ilmaista opastusta ja opiskelijat saavat harjoitusta englannin kielessä. Aivan loistava systeemi!

Oppaamme kertoivat meille Kamakuran tärkeimmät kohteet, opastivat meidät kyseisiin paikkoihin ja kertoivat joka paikassa aina jotain pientä paikan historiasta. En yleensä pidä opastetuista kiertoajeluista tai muista vastaavista, mutta tämä ei moiselta edes tuntunut. Suurinpiirtein samanikäisten kanssa oli mukava kierrellä paikkoja kaikessa rauhassa ja tuntui oikeastaan siltä, että olisimme tunteneet toisemme jo pidempäänkin.

Ensimmäisenä kohteena oli Tsurugaoka Hachimangu, temppeli joka on varsin komealla paikalla vuoren juurella. Temppelialueen päärakennus oli remontissa, joten emme sen ulkokuorta täysin nähneet. Temppelin edustalla oli kuitenkin pienempi rakennus( lähinnä oikeastaan vain korotettu ja katettu lava) jossa oli käynnissä perinteinen japanilainen hääseremonia, gagaku-musiikkeineen kaikkineen. Sen lisäksi, että näki palan Japanin historiaa ja kulttuuria, oli valaisevaa lopullisesti tajuta, että Japanissa temppelit ovat edelleenkin päivittäin samanlaisessa käytössä kuin vaikka 200 vuotta sittenkin, niitä ei ole säilytetty ja niitä ei pidetä auki vain turisteja varten.

Paluumatkalla kävimme ostoksilla (lisää matkamuistoja) ja syömässä voileipäbaarissa ja jatkoimme sitten matkaa kohti Kamakuran tunnusta, suurta Buddhan patsasta, Daibatsua. Oppaamme eivät olleet uskoa korviaan, kun kerroimme tahtovamme kävellä patsaalle, olihan sinne nyt matkaakin ainakin pari kilometriä. Urheasti he kuitenkin suostuivat viemään meidät perille jalan, viereisestä rautatiestä huolimatta.

Patsas oli iso, mutta pienempi kuin olin kuvitellut. Kuitenkin esimerkiksi sen korvat olivat pidemmät kuin minä. Sai se minut ihmettelemään entisaikojen seppien taituruutta, moisen patsaan tekeminen voisi nykykonsteillakin olla melkoinen urakka. Patsaan sisällekin pääsi käymään nimellisen 20 jenin hintaan ja olipa Buddhaa varten tehty sandaalitkin, mikäli hän nyt joskus sattuisi kyllästymään paikallaanistumiseen ja päättäisi lähteä pienelle kävelylle.

Patsaan lisäksi alueella ei oikein muuta ollut, joten jatkoimme seuraavaan kohteeseen, Hase-Deran temppeliin. Temppeli on tunnettu monimuotoisista ja värikkäistä kukista, mutta valitettavasti paras kukinta-aika oli vasta edessä. Kaunis merimaisema, rauhallinen ilmapiiri ja vanhat, hienot rakennukset (puhumattakaan väsymyksestä ja selkäkivusta) saivat minut melkein unohtamaan elämän tosiasiat, kunnes sain palautuksen maanpinnalle.

Temppelialueen yhdessä nurkkauksessa oli lukuisia pieniä patsaita siisteissä riveissä. Osa patsaista näytti todella vanhoilta, osa vastatehdyiltä ja osalla oli päällä lastenvaatteita tai niissä oli pehmoleluja tai muita lasten tavaroita ripustettuina. Minulle kerrottiin, että jokainen patsas on pystytetty ennen syntymää tai pian syntymän jälkeen kuolleen lapsen muistolle.

Kierroksemme alkoi olla lopuillaan ja täytimme kyselylomakkeet opastuksesta. Matkalla rautatieasemalle (kuljimme matkan temppeliltä Kamakuran asemalle junalla nopeuttaaksemme saapumistamme Yokohamaan) poikkesimme rannalla keräämässä muutamia simpukoita.

Kamakurassa hyvästelimme yhden oppaistamme ja nousimme junaan. Muutaman aseman jälkeen joukosta putosi jälleen yksi ja viimein Yokohamassa hyvästelimme loputkin oppaamme. En tiedä sanoivatko he pelkästä kohteliaisuudesta päivän olleen mukavan, mutta ainakin meille se oli tervetullutta vaihtelua ainaiseen asfaltintarpomiseen.

Tokio, Shinjuku

Shinjukusta taisi tulla Tokion oikea keskus viimeistään silloin, kun Tokyo Metropolitan Government rakensi alueelle kuuluisat tornit ja siirsi hallintonsa sinne. Muutenkin Shinjukun yleiskuvaan kuuluvat korkeat rakennukset, voimakkaammin kuin muualla Tokiossa. Shinjukun rautatieasema on myös maailman vilkkain rautatieasema, joka päivä sen kautta kulkee järjettömät 3,2 miljoonaa ihmistä. Perjantain olimme varanneet Shinjukulle. Illalla meidän oli määrä tavata Julian puolalainen, Tokiossa opiskeleva ystävä ja mennä hänen kanssaan viettämään iltaa jonnekin.

Poistumme jälleen hostellista aamuyhdeksältä. Kahden päivän kävelyn jälkeen jalkamme olivat jo sen verran väsyneet, että päätimme kulkea kahden asemavälin mittaisen matkan Shinjukuun junalla. Astuimme Shinjukun kaduille jo reilusti ennen kymmentä. Kovin tarkkoja suunnitelmia emme olleet Shinjukun varalle tehneet ja tietommekin koko paikasta rajoittuivat lähinnä Julian Japani-kirjaan. Valitsimme asemalla tarpeeksi ison näköisen tien ja lähdimme kulkemaan sitä pitkin.

Hetken aikaa kuljettuamme huomasimme tien vievän pilvenpiirtäjäalueelle ja lähelle Tokyo Metropolitan Government Buildingseja. Pienoisesta aamun usvasta huolimatta päätimme kuitenkin nousta torniin ihailemaan kuuluisaa näköalaa.

Ensimmäisessä rakennuksessa on kaksi yleisölle avointa näköalatasannetta, toinen pohjoisessa osatornissa ja toinen eteläisessä osatornissa. Yhdessä näistä näköalapaikoista avautuu koko Tokion kattava näkymä 202 metrin korkeudesta.

Ei sitä Tokion laajuutta katutasosta tarkastellessa voi tajuta. Äsken vielä niin suurilta näyttäneet pilvenpiirtäjät pienenivät linnunpöntöiksi ja maa muuttui puistojen läikittämäksi betonimereksi. Ja sitä jatkui niin pitkälle kuin usvassa saattoi nähdä, ja vielä pidemmällekin. Joka suuntaan.

Parhaiten näkymää voisi kuvata ehkä sanalla 'lego'. Kaikki vaikutti epätodelliselta ja keinotekoiselta, ei paikalta, jossa asuu 10-30 miljoonaa ihmistä, laskutavasta riippuen. Ja kyllä mielessä väistämättä kävi myös ajatus "Kuinka tämä kaikki voi oikein toimia?".

(Minua on henkilökohtaisesti aina kiehtonut se miten monikerroksisia isot kaupungit ovat. Näennäisen katutason alla on sähkölinjoja ja muita kaapeleita, viemäreitä, vesijohtoja, huoltotunneleita, metroreittejä, parkkihalleja ja ties mitä. Oikea maanpinnan taso saattaa olla kymmeniä metrejä katutason alapuolella. Puhumattakaan sitten siitä, että rakennukset kohoavat satoja metrejä sen katutason yläpuolelle. Mutta ei tämä oikeastaan tähän kuulu ja kun tästä entrystä taitaa muutenkin tulla kovin pitkä, niin palataanpas asiaan.. :)

Taisimme kuluttaa torneilla aikaa lähes kaksi tuntia maisemia ihaillen, kuvia ottaen ja matkamuistoja ostaen. Vatsat alkoivat jälleen ilmoitella tyhjyydestään, joten oli aika etsiä jotain purtavaa. Hallintotornien takana oli puisto ja sen takana tie, joka ainakin korkeuksista katsoen oli näyttänyt lupaavalta paikalta etsiä ruokapaikkaa.

Erehdyimme. Toki tien varrella ruokapaikkoja oli, mutta ne olivat yleensä hotellien yhteydessä olevia ravintoloita, siis oletusarvoisesti liian kalliita. Meidät kuitenkin pelasti jonkin yrityksen ruokatunti, sillä yrityksen ala-aulassa myytiin bento-, eli eväsaterioita. 500 jenillä saimme jotensakin täysipainoisen aterian, jossa oli riisiä, lihaa ja vihanneksiakin. Automaatista ostimme vielä juomat kyytipojiksi ja siirryimme takaisin puistoon syömään.

Puistossa luonnollisesti oli muitakin, liikemiehiä syömässä samanlaisia bentoja, nuoria viettämässä kaunista kesäpäivää keskenään ja kodittomia nukkumassa. Saimme kuitenkin syödä halvan ja maukkaan lounaan kauniissa maisemissa ja auringon paahteelta suojassa.

Ruokailun jälkeen katsastimme puiston pakollisen temppelin ja lähdimme sitten kulkemaan Shinjukun aseman itäpuolelle, Shinjuku Gyoen -puistoon. Emme kuitenkaan halunneet kulkea takaisin samaa tietä, joten otimme hieman eteläisemmän reitin Yoyogin aseman kautta. Tietenkään puistoon ei ollut sisäänkäyntiä lounais- tai länsilaidalla, joten jouduimme kulkemaan puiston reunaa pitkin takaisin pohjoiseen.

Shinjuku Gyoden oli alunperin Naito-nimisen daimion puisto, sitten Keisarillinen puisto kunnes lopulta, Toisen maailmansodan jälkeen, siitä tuli kansallinen, yleisölle avoin puisto. Puiston alueella oli kasvihuone, pari perinteistä japanilaista teehuonetta ja perinteiseen tyyliin toteutettu puutarha. Puistossa oli jos jonkinlaisia puita, kukkia ja muita kasveja ja on varmasti viherpeukalon pienoisparatiisi.

Kaunishan se toki olikin, mutta mielummin minä viettäisin puistossa aikaa ystävien kanssa istuskellen ja olutta nauttien kuin juosten ympäri ämpäri ja ihastellen erinäisiä kasveja. Juliaa kuitenkin, kenties luonnollisena seurauksena ammatistaan (arkkitehti), kiinnostavat kasvit ja hänen tietojensa ja kertomiensa yksityiskohtien ansiosta tästä(kin) puistovierailusta muodostui lopulta oikein miellyttävä kokemus.

Tämäkin puisto kuitenkin sulki ovensa neljän maissa, joten meidän oli jälleen jatkettava matkaa. Tahdoimme nähdä Tokion hallintotorneista käsin myös pimeällä ja sopivasti matkan varrella olisi Kabuki-cho, ehkä hieman pahamainenkin kaupunginosa, joka on yökerhoineen, ravintoloineen ja hostess-baareineen ollut inspiraationa Blade Runnerin maailmaa luotaessa.

Sitä itseäänhän se oli. Mika käytti termiä "punaisten lyhtyjen alue", mikä ei varmaan kovin kaukana totuudesta olekaan. Löysin sieltä myös viimein hostess-baarin naisille tarkoitetun version (host-baari?) näin päättäen pähkäilyni moisten paikkojen olemassaolosta.

Shinjukun aseman ja Kabuki-chon vieressä on myös maanalainen kauppakeskus, Subnade. Seurueen naiset olivat luonnollisesti innoissaan, mutta minä huomasin kauppakeskuksen noin sadan liikkeen joukossa vain yhden (1) liikkeen, jossa myytiin jotain miesten vaatteita. Nekin oli hinnoiteltu sen verran korkealle, että kaupan kiertäminen jäi aika nopeasti kesken. Kahvilla kuitenkin kävimme (oikeaa kahvia!) ja minä sain viimein ostettua sen pyyhkeenkin, ostin suomalaisen käsipyyhkeen kokoisen, pinkin Betty Boop -pyyhkeen. :)

Palattuamme maanpinnalle oli tullut pimeä ja ilmeisesti suuntavaistommekin oli mennyt taivaskatottomassa tilassa sen verran epäkuntoon, että lähdimme kulkemaan Shinjukun asemalta itään sen sijaan, että olisimme kulkeneet länteen kohti Metropolitan Government Buildingseja. Huomasimme asian kuitenkin tarpeeksi ajoissa, joten mitään kovin suurta harharetkeä emme ehtineet tehdä. Matkantekoa kuitenki hidasti merkittävästi suunnaton ihmismassa, joka oli aloittelemassa perjantai-iltaansa Shinjukun kaduilla.

Jalkakäytävät olivat jakautuneet kahtia, toisella laidalla kulki ihmisvirta toiseen suuntaan ja toisella puolella toiseen suuntaan. Vastavirtaan kulkeminen oli suorastaan mahdotonta. Jalkakäytävillä päivysti myös ravintoloiden ja muiden viihdeperusteisten liikkeiden henkilökuntaa jakamassa mainoksia ja houkuttelemassa ihmisiä sisään. Näin myös ensimmäistä kertaa Japanissa kebab-kioskin, mutta valitettavasti meillä ei ollut aikaa jäädä maistelemaan itse kebabia.

Mitä kauemmas rautatieasemalta päästiin, sitä pienemmiksi ihmisvirrat muuttuivat ja hallintotornien luona kaupunki vaikutti jopa mukavan rauhalliselta. Nousimme jälleen hissillä 45. kerrokseen ja räpsimme lisää kuvia. Sää oli nyt kirkas, joten näimme alla kelluvan valomeren ulottuvan aikaisempaa betonimerta edemmäs. Vaikuttava näky.

Julian kaverin tapaamisen hetki lähestyi, joten palasimme Shinjukun asemalle. Valitettavasti hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa viedä meitä minnekään, joten minä, Mika ja Li palasimme hostellille Julian mennessä yöksi kaverinsa luo koulun asuntolaan. Toisaalta se oli ihan hyväkin, sillä hostellin suihkuja saa käyttää vain kello 23:een asti, joten ehdimme vielä käydä suihkussakin ennen nukkumaanmenoa. En muista, että olisimme mitään erityistä hostelliin palattuamme tehneet, joten kai sitten vain menimme nukkumaan.

Tokio, Imperial Palace-Kitanomaru

Vaan millä portilla se Li meitä odotti olikin sitten jo vaikeampi kysymys vastattavaksi. Ilmeisesti Keisarillisen palatsin pääportti ei ollutkaan niin yksiselitteinen kuin olin luullut.

Ensin yritimme löytää Lin portin hänen kertomansa perusteella: "Vasemmalla on vessoja ja oikealla poliisikoppi." Niin tuntui olevan joka portilla. Porttejakin oli puiston laidalla hieman enemmän kuin olin luullut. Lopulta Lin portin pielellä päivystänyt poliisi opasti Lin toisen puiston nurkalle ja käski meidän noutaa hänet sieltä. Puisto tietysti oli kaukainen meidän sijaintiin nähden, mutta ainakin sentään tiesin missä Li on. Jätin reppuni Mikan ja Julian huostaan ja lähdin noutamaan Li:a kyseisestä puistonurkkauksesta.

Vaikka silloin toisin ajattelinkin, oli poliisin teko näin jälkikäteen ajatellen juurikin oikea, määrittää paikka, jonka molemmat osapuolet tietävät ja sopia tapaaminen sinne. Ja onneksi meillä oli puhelimet matkassa, ilman niitä olisi voinut olla hitusen vaikeampaa yrittää löytää Li siltä parin/muutaman neliökilometrin alueelta, mikä Keisarillisen palatsin ympäristöksi voidaan laskea.

Lopulta siis kuitenkin saimme porukan kasaan ja pääsimme jatkamaan päivän patikointia. Ajattelin etukäteen Keisarillisen palatsin puiston olevan minulle hieman tylsä paikka, sillä olinhan edellisellä Tokio-vierailullani siellä käynyt. Olin kuitenkin missannut täysin puolet koko yleisölle avoimesta puiston osasta, ja vieläpä sen kauniimman puoliskon niistä kahdesta. Jo käymästäni osasta en sitten kuvia ottanutkaan (ja muutenkin yritin tällä reissulla välttää edellisen vierailun kuvien toisintoja).

Search-and-rescue -operaatioon oli kuitenkin kulunut sen verran aikaa, että puisto oli jo sulkemassa oviaan, joten jouduimme poistumaan alueelta hieman liian pikaisesti. Sopivasti Keisarillisen palatsin puiston vieressä oli kuitenkin toinen puisto, Kitanomaru, joten suuntasimme sinne. Oikeastaan puisto oli sinällään sivuseikka, sillä meitä kiinnosti enemmänkin Nippon Budokan, eli japanilaisten taistelulajien areena, sekä Japan National Museum of Modern Art (miten tuo pitäisi suomentaa, "Japanin nykytaiteen kansallismuseo" kuulostaa jotenkin oudolta..).

Nippon Budokanissa oli kuitenkin meneillään jonkinlaisen konsertin valmistelut, joten emme nähneet sumorinkiä tai muutakaan hienoa taistelulajeihin liittyvää. Ja se museokin oli jo kiinni.

Pikaisen suunnitelmapalaverin jälkeen päätimme suunnata kohti Jimbochoa ja sitä kautta edelleen takaisin hostellille. Yritin löytää 100 jenin kauppaa tai muuta vastaavaa halpaa liikettä, mistä olisin voinut ostaa pyyhkeen, sillä olin luullut automaattisesti hostellin järjestävän moisen hyödykkeen. No, järjestihän se sentään mahdollisuuden pyyhkeeseen; hinta 200 jeniä ja koko suomalaista käsipyyhettä pienempi.

Koska Jimbochosta ei pyyhkeitä löynytyt, päätimme kävellä Suidobashin asemalle, mistä olisi suora junayhteys Yoyogiin. Suidobashin asema sattuu kuitenkin olemaan aivan Tokyo Domen (eli "The Big Egg") vieressä ja aivan Tokyo Domen vieressä sattuu olemaan huvipuisto. Huvipuistossa sattuu olemaan vuoristorata.

Tässä vaiheessa pitäisi jokaisen kanssani huvipuistossa käyneen päässä välähtää. Minä tulen pahoinvoivaksi kaikenlaisissa pyörivissä ja edestakaisin heiluvissa laitteissa, joten olen aina pitänyt eniten vuoristoradoista. Sisäinen lapsi minussa heräsi vuoristoradan nähdessään ja hihkui sen verran voimakkaasti, että muut myöntyivät päästämään minut käymään koeajamassa sen.

Hihkuin ja pompin ja kierin ja loikin lippuluukulle ja siitä edelleen vuoristoradan jonoon. Muut päättivät minua odottaessaan tutustua huvipuiston muihin laitteisiin, eli lähinnä erilaisiin vaatekauppoihin. Kuulemma puistossa oli myös Muumi-myymälä ja sieltä sai oikeasta suomalaista leipää (japanilaiset "leivät" ovat säälittäviä vehnäpaahtoleipiä), mutta minä en sinne ehtinyt. Sen sijaan nautin täysin rinnoin sijoittamastani 1000 jenistä kieppuen Tokion pimenevässä illassa 80 metrin korkeudessa tarpeeksi nopeasti liikkuvassa vaunussa.

Vaikka kyyti Särkänniemen vuoristoratoja pidempi (ja parempi!) olikin, kaikki kiva loppuu aikanaan ja meidänkin oli aika suunnata takaisin hostellille. Kävimme suihkussa (pyyhkeen virkaa toimitti minulla edelleen ensimmäisen päivän t-paita) ja syömässä raamenia Sangubashin aseman lähistöllä. Nukkumaan taisimme ehtiä jo ennen keskiyötä.

Tokio, Ginza-Chuo-Tsukiji

Ginza-Chuo-Tsukiji kattaa karkeasti ottaen alueen Tokion rautatieasemalta itään joelle asti. Koska en oikein tiedä miten mikäkin kaupunginosa pitäisi nimetä tai missä rajat kulkevat, käytän tässä kaikkia näkemiäni nimityksiä alueesta (tai sen osista).

Koska hostellissa ei saa olla huoneissa klo 9 ja 17 välisenä aikan (miksi, sitä en tiedä, eikä säännössä mielestäni ole mitään järkeä), jouduimme joka aamu heräämään ajoissa ja lähtemään yhdeksältä liikkeelle. Li oli liittymässä seuraamme nyt torstaina ja meidän oli määrä tavata Tokion rautatieaseman länsipuolella olevan Keisarillisen palatsin puiston pääportilla. Hän kuitenkaan tuskin ehtisi paikalle ennen kahta, joten meillä oli muutama tunti aikaa kulutettavanamme.

Luonnollinen paikka, missä viettää aikaa oli tietenkin Tokion aseman itäpuolella oleva Ginza, Tokion kenties kallein kaupunginosa, rikkaan eliitin valtakunta. Otimme metron Hibiyaan ja aloitimme päivän tutkimusretken.

Ensin teimme lyhyen pyörähdyksen Ginzan keskiosissa, mutta pian nälkä alkoi saada meissä yhä suurempaa jalansijaa ja oli aika etsiä ruokapaikka. Sopivaa (japanilaistyylistä ja halpaa) ravintelia on kuitenkin aika hankalaa löytää (mistäänpäin Tokiota), ellei tiedä siitä etukäteen, joten hätäratkaisuna jouduimme turvautumaan kohdalle sattuneen Wendy's:n hampurilaisiin. Toisaalta hampurilaisratkaisu oli ehkä ihan hyväkin juttu, sillä ne tarjosivat tarvittua ravintoa koko päiväksi, seuraavan kerran ehdin syödä vasta myöhään illalla.

Ruokaillessa kello oli edennyt sen verran, että Sony Building oli avaamassa oviaan. Sony Building on kaikkiaan 11-kerroksinen kompleksi Ginzan keskellä, täynnä pääasiassa Sonyn uusimpia ja hienoimpia ja kalleimpia tuotteita. Varsin mukava oli päästä kokeilemaan PSP:a ja mätkimään jotain ihmeen jäniksiä pleikkarikakkosen kamerapelissä. Muuten en rakennuksen annista sitten juuri välittänytkään, sillä kuitenkaan minulla ei moisiin huippuluokan kameroihin, televisioihin ja soittimiin ole varaa vielä vuosiin (tai ainahan sitä nyt miljoona jeniä löytyy taskunpohjalta plasmatelkkaria varten, vai mitä?).

Jatkoimme kohti itää ja jokea. Matkalla oli paljon isoja teitä ja risteyksiä sekä korkeita taloja, mutta sitähän se Tokio tietysti kauttaaltaan on. Ohitimme Kabuki-zan (kabuki on perinteinen japanilainen teatterimuoto, Kabuki-za kuuluisa kabuki-teatteri) käymättä sisällä ja buddhalaisen temppelin käymällä sisällä. Lopulta törmäsimme jokeen ja koska kellokin alkoi olla jo lähellä Lin arvioitua saapumisaikaa, oli aika kääntyä takaisin.

Ylitimme samat isot kadut, tällä kertaa hieman pohjoisempana ja toisten isojen risteysten kautta. Paluumatkan mielenkiintoisin kohde oli Tokyo International Forum, massiivinen konferenssi-, kokous- ja näyttelykeskus. Olisi ollut mielenkiintoista tutustua siihen tarkemminkin, mutta Li oli jo Keisarillisen palatsin puiston portilla meitä odottamassa.

Tokio, Akihabara

Vierailu Akihabaraan oli sijoitettu reissun alkupäähän, sillä kaikki tarvitsivat lisää muistikorttikapasiteettia ja mikäpä sen parempi ostospaikka kuin Japanin halvimmat hinnat omaava elektroniikkakeidas. Kuulemma esimerkiksi kannettavat voivat Akihabarassa maksaa jopa 50 000 jeniä vähemmän kuin muualla Japanissa, digitaalikamerat 30 000.

Tokion yliopiston pääkampusalueella vieraileminen aiheuttaisi vain pienen mutkan matkalla Uenosta Akihabaraan, joten päätimme pyörähtää sieltä kautta. Valitettavasti vain kartoissamme ei mitenkään ollut merkitty, että miten kampusalueelle pääsee ja tietenkään Uenoa lähinpänä olevalla reunalla ei portteja ollut. Jouduimme siis kiertämään alueen itäreunalle ja kysymään neuvoa portinvarijalta ennen kuin löysimme tiemme kapuksen keskelle ja edelleen pääportille.

Kampusalue vaikutti mielettömän isolta, eikä ihme, 28 000 opiskelijan yliopisto tarvitseekin hieman enemmän tilaa kuin esimerkiksi Kitamin 2000 opiskelijan teknillinen instituutti. Vanhoja, isoja ja hienoja rakennuksia oli joka puolella ja aina rakennusten välillä oli jonkinlaista vihreyttä ja puistoaluetta. Olisi varmasti oikein viihtyisä opiskeluympäristö, ainakin näkemämme perusteella.

Yliopiston portilta otimme suunnan kohti Akihabaraa. Matkalla söimme pikaillallisen hyödyntämällä erään elintarvikeliikkeen ("covenience store", valikoima ehkä isohkon suomalaisen huoltoaseman tai kioskin luokkaa) valikoimaa. Muutamansadan metrin matkalla Akihabaraan näimme ainakin 4 samaisen ketjun liikettä ja lukuisia kilpailevien ketjujen liikkeitä. Ilmeisesti asiakkaita riittää.

"Kaupunginosan vaihtumisen huomaa neonvaloista", sanoi eräs korealainen kommenttina Tokiosta ja ainakin Akihabaran tapauksessa se pitää täysin paikkansa. Erään tien toinen puoli oli kuin mikä tahansa Tokion kaupunginosan laitama, toinen puoli neonvalojen valaisema nörttien paratiisi. Saavuimme Akihabaraan vieläpä sopivasti pimeän laskeutuessa, joten neonvalojen ja valotaulujen merkitys vain korostui.

Astuimme sisään ensimmäiseen soveliaalta näyttäneeseen kauppaan etsimään kaipaamiamme muistikortteja. Valikoima näytti varsin hyvältä, eivätkä hinnatkaan päätä huimanneet, mutta päätimme silti yrittää löytää jotain vielä halvempaa.

Koska meillä ei ollut pienintäkään hajua siitä mikä mahdollisesti olisi halvin paikka ostaa digitaalikameran muistikortteja, jouduimme vain käymään läpi ulos päin lupaavalta näyttäviä liikkeitä ja verrata hintoja. Muutaman kaupan jälkeen totesimme, että ensimmäisen kaupan hinnat (ja valikoimat) olivat parhaimmat, joten palasimme sinne. Itse ostin SanDiskin Ultra II 512 MB -kortin, joka vaikutti hinta-laatu-suhteelta parhaimmalta.

Meillä alkoi aika käydä vähiin, sillä hostelliin piti kirjautua sisään ennen ilta kymmentä, joten en pystynyt tarkemmin tutustumaan Akihabaran hintoihin tai valikoimaan. Paremmalla ajalla ja kauppojen tuntemuksella voi löytöjäkin kenties tehdä, mutta minä en Akihabaran vierailusta välitöntä rahallista etua saavuttanut (näin jälkikäteen on helppo tarkistaa Suomen hinnat). Sain kuitenkin sen muistikortin (enkä maksanut siitä sen enempää kuin Suomessakaan olisin maksanut), joten en täysin pettynytkään voi olla.

Suoriuduimme asemalle ja siinä JR:n reittikarttaa ihmetellessämme muuan kotimatkalla ollut liikemies tuli kysymään, että tarvitsimmeko mahdollisesti apua. Hän sattui olemaan matkalla samalle Yoyogin asemalle, jonne mekin, joten hänen opastuksellaan löysimme vaivatta oikean raiteen ja junan ja perillä myös suunnan hostellille. Matkalla jutustelin hänen kanssaan sekaisin englantia ja japania, enimmäkseen Japanin ja Suomen eroista ja yhtäläisyyksistä.

Kävelimme päivän viimeisen pidemmän etapin Yoyogin asemalta Yoyogi Hostellille ja menimme kirjautumaan sisään. Hämmästykseksemme yhden yön hinta ei ollutkaan 3000, mikä oli hostellin sivuilla mainittu, vaan 3600, sillä meillä ei ollut esittää hostellijärjestön jäsenkorttia. Asiastahan ei titenkään oltu mainittu missään ennen kuin asiasta meille hostellin tiskillä kerrottiin. (Näin jälkikäteen tarkasteltuna löydän ainoan maininnan koko asiasta Internet-varausjärjestelmän tilausvahvistussivulla, joka näkyy vasta sen jälkeen, kun varauksen ja mahdollisen maksun on jo suorittanut, eikä siinäkään mainita lisämaksun suuruudesta mitään.)

Tiskillä olleen henkilön mukaan "kaikki tietävät, että jäsenkortti vaaditaan", eikä hän suostunut, vastalausteistamme huolimatta, päästämään meitä sisään ilman lisämaksua, joten maksettavahan se oli. (Onkohan Japanissa muuten Suomen tapaan kuluttaja-asiamiestä tms., jonka puoleen voisi vastaavissa ongelma/erimielisyystilanteissa kääntyä?) Ostimme sitten sen jäsenkortin, mikä maksoi 200 jeniä vähemmän kuin viiden yön lisämaksu, ehkä siitä edes on hyötyä myöhemmin Kioto-Osaka -reissulla.

Kävimme suihkussa ja lähdimme pihalle rauhoittumaan ja metsästämään iltapalaa. Hostellin vieressä on Sangubashin asema ja sen lähistöllä joukko ruokaloita ja baareja, ehkä lähinnä kotimatkalla olevia valkokaulustyöläisiä ajatellen. Ostimme 24 tuntia vuorokaudessa auki olevasta bento- eli eväsravintolasta ruokaa ja elintarvikeliikkeestä oluet ja etsiydyimme rauhalliselle alueelle niitä nauttimaan.

Oli varsin huojentavaa pitkän päivän jälkeen käydä suihkussa, saada vatsa täyteen, levätä hetki ja ennen kaikkea olla kantamatta kaikkia matkatavaroita koko aikaa. Ehkä noin tunnin verran nautimme Tokion rauhoittuvasta illasta ennen kuin julistimme ensimmäisen päivän päättyneeksi ja palasimme hostellille nukkumaan.

Tokio, Ueno

Keskiviikkoaamuna lähdimme klo 8:30 polkemaan kohti linja-autoasemaa. Jätimme pyörät viereisen tavaratalon katoksen alle, muiden pyörien keskelle. Nousimme bussiin ja matkasimme Memanbetsun lentokentälle. Lähtötarkastus, nousu koneeseen ja pari tuntia nuokkumista lentokoneessa.

En muuten tiedä kuuluttavatko lentoemännät kaikki kuulutukset myös englanniksi vain silloin, kun näkevät länsimaalais(t)en nousevan koneeseen, mutta ainakin kovalta voimainponnistukselta jokainen englanninkielinen kuulutus kuitenkin vaikutti. Silloin, kun olen nähnyt kuulutusta tekevän lentoemon kasvot, on ollut vaikea kuvitella keskittyneempää ilmettä.

Onneksi jokaisella lennolla on ollut tarjolla myös englanninkielisiä sanomalehtiä. Tällä kertaa luin, muistaakseni Yomiuri-sanomalehdestä, mielenkiintoisen artikkelin Suomen koulutusjärjestelmästä. Artikkelissa hämmästeltiin Suomen koulutusjärjestelmän korkeaa tasoa, todettiin laadun taustalla olevan osaavien opettajien ja kerrottiin, että Suomen (tai ainakin Helsingin) koulut ovat tällä hetkellä täynnä ulkomaisia vierailijoita, jotka tahtovat tutustua Suomen koulutusihmeeseen. Artikkeli liittyy Washington Postin toimittajien Suomen vierailusta kirjoittamaan blogiin.

Lento laskeutui Hanedan lentokentälle hieman myöhässä, noin puoli yhden maissa. Kävimme turistitoimistossa noutamassa Tokion kartat ja opasvihkoset ja kysymässä helpoimman ja halvimman matkareitin Uenoon. Matka kesti noin 40 minuuttia ja maksoi 630 jeniä.

Alkumatkan matkustimme Tokyo Monorail -junalla, minkä luulin olevan samanlainen kuin esimerkiksi Narita Express, eli kallis, hieno ja nopea. Monorail olikin vain yksi julkinen kulkuväline muiden joukossa, ei tavallista junaa kalliimpi ja lähes yhtä täynnä työmatkalla olevia bisnesmiehiä. Samapa se, mitä halvempi, sen parempi.

Nappasimme Uenon asemalta matkaan hieman evästä ja menimme syömään niitä aivan aseman vierestä alkavaan Uenon puistoon. Uenon puisto on sekalainen kokoelma puita, lähteitä ja muita vesielementtejä, eläintarhoja (no okei, yksi niitä vain on) ja museoita. Puisto on monimuotoisuudessaan hieman sekava, mutta tarjoaa se silti vihreyttä betonihelvetin keskelle.

Ruokailun lomassa oli hyvä tilaisuus vaihtaa vaatetusta kevyempään, sillä Tokiossa ei Kitamin kylmyydestä ollut tietoakaan, aurinko paistoi käytännössä pilvettömältä taivaalta riittävän lämpimästi, ehkä jopa hieman liian kuumasti.

Ruokailun jälkeen lähdimme kulkemaan peremmälle puistoon. Ensimmäisenä varteenotettavana vierailukohteena vastaan tuli Tokion kansallismuseo. Tarjolla olisi ollut eurooppalaista taidetta esittelevä erikoisnäyttely, mutta emmehän me olleet tulleet Japaniin katsomaan eurooppalaista renesanssiajan taidetta, joten otimme vain pysyvien näyttelyiden setin.

Tarpeeksi katsomista siinäkin oli. Pidän kyllä sinällään museioista, ja kun aihe on oikein mielenkiintoinen, voi aika vierähtää nopeastikin, mutta ehkä kuitenkin olisin mielummin ollut ulkosalla auringonpaisteessa tutustumassa tarkemmin nimenomaan Tokioon, en niinkään Japanin tai muun Aasian historiaan. Eikä niistä museoista niin paljoa kuitenkaan jälkikäteen edes muista. En nyt kuitenkaan ole katkera siitä, että kävimme siellä, mielenkiintoista sekin oli.

Kiersimme näyttelyt kohtalaisen rivakasti, juuri tekstejä ja selityksiä lukematta, ja jatkoimme puistokävelyä. Puiston keskellä olevan lampihässäkän rannalla oli joukko länsimaalaisia istuskelemassa, juttelemassa ja nauttimassa olutta. Ensimmäinen reaktioni oli "perhana, noihan on suomalaisia", mutta varmuus asiaan piti saada. Yritin valokuvaussavupeitteen avulla hivuttautua lähemmäs kuuntelemaan heidän puhettaan, mutta en siitä selvää saanut. Viimein näin kuitenkin yhdessä laukussa tutun Marimekko-logon ja uskaltauduin juttusille.

Suomalaisiahan he, Turun yliopiston kautta matkalla kiertelemässä Japania parin viikon ajan. Ensimmäinen viikko oli ollut kuulemma tylsänpuoleista ja virallista yliopistovierailua, mutta nyt heillä oli ohjat omissa käsissään ja Tokio edessään. Juttelimme jonkin aikaa, mutta Julian läsnäollessa ei pidempään suomenkieliseen kuulumistenvaihtoon oikein viitsinyt ryhtyä.

Puiston loppuosa oli jotensakin "perussettiä", jokunen temppeli ja vähän vettä siellä täällä. Suuntasimme kohti Akihabaran elektroniikkaparatiisia.