Akita

Lähdemme Mikan ja korealaisen Choin kanssa huomenna Akitaan. Akita on Honshun saaren pohjoisosan länsirannikolla oleva prefektuuri ja kaupunki. JASSO (Japan Student Services Organization) järjestää siellä tapahtuman, johon on kutsuttu vaihto-opiskelijoita eri puolilta maata.

Tapahtuman tarkoituksena on tutustuttaa vaihto-opiskelijoita toisiinsa ja toistensa kulttuureihin. Muutapa en siitä sitten oikeastaan tiedäkään, mutta kun kerta 3400 jenillä pääsee käymään Akitassa ja saa vielä täysihoidonkin, niin mikäs siinä.

Matkustusmukavuusteknisistä syistä lähdemme reissuun päivää ennen tapahtuman alkua ja palaamme sen loppumisen jälkeisenä päivänä. Meidän ei siten tarvitse matkustaa yöllä ja saamme perillä kunnon yöunet sekä enemmän vapaa-aikaa. Palaamme 2.8., joten blogikin varmaan hiljenee jälleen muutamaksi päiväksi.

Matkan käytännönjärjestelyistä kertoneessa kirjeessä muuten oli jälleen osoitus siitä miten japanilaisia yliopisto-opiskelijoita kohdellaan kuin lapsia. Mukaan otettavien varusteiden listassa oli lueteltu kaikki elämiseen liittyvä pyjamasta pesuvälineisiin. Aivan kuin parikymppinen mies tai nainen ei itse osaisi ottaa vaihto-alusvaatteita mukaan muutaman päivän reissulle. Tosin, tämmöisessä hyysäysyhteiskunnassa koko elämänsä kasvanut ei välttämättä osaisikaan.

Byrokratiaa

Kitamin kaupungilta on tässä kuukausien aikana tipahdellut tasaiseen tahtiin kirjeitä, joiden sisällöstä minulla ei ole ollut pienintäkään käsitystä. Viimeisimpänä tuli jonkin sortin lasku. Mika sitten kysyi Michikolta, että mikä se oikein on ja pienen selvittelyn jälkeen selvisi, että se on lasku niille ulkomaalaisille, jotka ovat maassa yli puoli vuotta.

Ilmeisesti olimme, luonnollisesti sitä tiedostamatta, ilmoittaneet muukalaisiksi rekisteröitymisen yhteydessä olevamme maassa vuoden. Olimme vain täyttäneet rekisteröitymislomakkeen meille annettujen (huonojen) englanninkielisten ohjeiden mukaan ja "sattumalta" meidän oletettu maastapoistumisaika oli sama, kuin viisumeissamme oleva viimeinen voimassaolopäivä. Kaikki tulleet kirjeet liittyivät tavalla tai toisella siihen, että kaupunki on koko ajan olettanut meidän olevan täällä vuoden.

Tänään kävimme sitten Michikon kanssa kaupungintalolla istumassa puoli tuntia samalla, kun joku setä säntäili sinne ja tänne selvitellen asiaa. Lopputuloksena tietomme sitten ilmeisesti oikaistiin ja meiltä otettiin sairaalakortit pois.

On se vaan kumma miten täällä oletetaan, että kaikki osaavat japania täydellisesti (vaikka japanilaiset itsekään eivät osaa kaikkia virallisia tekstejä lukea) ja moiset, jotensakin tärkeät paperit lähetetään ulkomaalaisille vain japaninkielisinä.

Banyan

Tänään keskustassa tapaamani, Hokkaidon ympäri pyöräilevä amerikkalainen englanninopettaja sanoi, että joutuu ehkä jäämään Kitamiin päiväksi tai pariksi sen taifuunin takia. "Minkä taifuunin?", ihmettelin, mutta vain itsekseni.

Irkkiin päästyäni alkoivat kaveritkin kommentoimaan taifuunista, joten pitihän se tarkistaa. On sieltä tosiaan taifuuni tulossa, on jopa Honshun edustalle jo ehtinytkin. Ennusteen mukaan olisi jatkamassa tänne pohjoisemmaksikin. Onkin ollut hieman outoa keliä tässä eilen ja tänään.

Koulu päättyi

Tarkemmin sanottuna luennot. Japanilaiset ahertavat tenttien ja raporttien kanssa, mutta minulla ei niitäkään ole tiedossa kuin yksi enää. Tänään oli Javan tentti, johon meni aikaa ehkä puoli tuntia. Paperini nähtyään opettaja sanoi "Tee mitä lystäät", kun taas muut jäivät luokkan vielä opettelemaan jotain.

Matemaatiikan tentin aikaan olen Akitassa, samoin verkkokurssin tentti jää reissun alle. Verkkokurssin opettaja mainitsi alkukurssista jotain jostain raportista, mutta enpä ole siitä sen jälkeen mitään kuullut. Tekoälyn tentti (johon saa ottaa kirjan ja muistiinpanot mukaan) on heti Akita-reissun jälkeisenä päivänä ja siinäpä se sitten olisikin.

Ellei nyt jotain vielä ilmaannu, on minulla edessä siis reilu kuukausi vapaa-aikaa, jonka rikkoo vain pari satunnaista reissua pois Kitamista. Toivottavasti ei käy aika pitkäksi. Vaan itsestähän sekin on lähinnä kiinni.

Voisin tässä vielä mutista jotain Japanin yliopisto-opiskelujen käsittämättömästä helppoudesta, mutta en jaksa, joten tyydyn vain ihmettelemään, että mihin ne nuoret sitten muka oikein hajoilevat.

Paluu

Tiistai 19.7.

Tiistaina ei enää ihmeemmin mitään ehtinyt tehdä, kun paluulento lähti jo klo 14:30. Kukin vietti aamupäivän miten tahtoi, sovimme tapaamisen hostellille yhdeksitoista. Minä kävin läheisen tavaratalon aukeamista odotellessa juomassa aamukahvit työmatkalla olevien pukumiesten keskuudessa. Kiertelin sitten puolitoista tuntia tavaratalossa mitään ostamatta. Paluumatkalla hostellille törmäsin Juliaan, kävimme aamupalalla Mos Burgerissa. Mika ja Zhu kävivät Osakan akvaariossa, mikä on ainakin Japanin isoin.

Pakkasimme kamat, kirjauduimme ulos ja aloitimme matkan lentokentälle. Olimme Nanbassa nousemassa jälleen paikallisjunaan, kun ohikulkenut liikemies opasti meidät nopeampaan versioon. Meille jäi siten hyvin aikaa kierrellä myös Kansain lentoasemalla.

Tylsä lento Memanbetsuun ja bussilla Kitamiin.

Palattuani asuntolalle huomasin ilokseni, että minua oli siellä odottamassa kolme kirjettä ja kaksi pakettia. Yhdessä kirjeessä oli lasku, joka oli jo maksettu luottokortilla, toisessa tieto siitä, että minut oli valittu kuunvaihteessa järjestettävään Japanin vaihto-opiskelijoiden tapaamiseen Akitaan. Kolmas oli ihan oikea kirje.

Toinen paketti oli odottamani paketti porukoilta, mutta toinen oli yllättäen TTY:n verkkopelikerho Lanitalta. Hallitus kiitti minua blogista lähettämällä shampoota, hammasharjan ja -tahnaa sekä Fairya ja tiskiharjan. Enää ei tarvitse tuskailla tehottomien 100 jenin pesuaineiden ja pesusienten kanssa. Kiitos! [Lanita on muuten kovin veikeä kerho ja sen jäseneksi voivat liittyä muutkin kuin TTY:n opiskelijat, kannattaa tutustua. :) toim. huom.]

Kotiinpaluun riemun kruunasi Winampin satunnaissoitto, joka valitsi ensimmäiseksi soitettavaksi kappaleeksi Ayumi Hamasakin HAPPY ENDINGin. Olin onnellinen.

(Kuvatkin sain viimein nettiin asti.)

Osaka

Maanantai 18.7.

Emme syöneet aamupalaa enää samassa paikassa Kiotossa, vaan vasta Osakassa, vastaavanlaisessa Yoshinoya-ketjun liikkeessä. Kirjauduimme sisään hostelliin, jätimme tavarat sinne ja lähdimme kaupungille. Mika vietti päivän Osakassa asuvien tuttaviensa seurassa, joten kiertelin Julian ja Zhun kanssa kolmestaan.

Menimme junalla Osakan linnalle ja kiipesimme torniin. Itse torni ei ollut kummoinen, se oli restauroitu moderniksi museoksi ja näyttelytilaksi, mutta näköalat olivat hienot. Ja kyllähän se historiakin aina sen verran kiinnostaa, että jaksaa joitain tekstejä näyttelyesineistä siellä täällä lukea.

Linnasta jatkoimme jalan kohti Shinsaibashia ja Nanbaa, Osakan toista keskustaa. Kävelimme hitaasti ja nautiskellen, välillä kävimme ostamassa kaupasta pientä purtavaa. Pyörähdimme Osakan amerikkalaisessa kaupunginosassa, joka ei eronnut muusta Japanista kuin siinä, että kauppojen nimet olivat amerikkalaisia ja ihmisten joukossa oli hieman normaalia enemmän gaijineita.

Löysimme jälleen ostoskadun, mutta kaikki tarvittavat ostokset oli jo tehty, joten vain katselimme tarjontaa. Kävimme juomassa elämäni vaikeimman kahvin. Starbucksin soijamaitokokemuksesta ihastuneena päätin yrittää samaa temppua kilpailevassa kahvilassa. Tiskin takana seissyt naisihminen ei kuitenkaan meinannut millään ymmärtää mitä sanoin. Sanoin haluavani normaalin maidon sijasta soijamaitoa, sekä englanniksi että japaniksi. Takanani jonossa ollut japanilainen nainen tulkkasi hänelle toiveeni täysin samoin sanoin.

Ensin sain kaksi kahvia, ilmeisesti toisen normaalilla maidolla ja toisen soijamaidolla. Selitin, että tilasin vain yhden kahvin, joten toinen vietiin pois. Jäljellejääneen kahvin päällä oli kermavaahtoa. Sanoin, että kun se maito ei nyt olleskaan käy. Toivat lopulta kolmannen, halutunlaisen kahvin, joka oli tietenkin pahan makuista. Koko hässäkkä sai minut suivaantumaan niin, että piti käydä purkamassa paineita DDR:ään. Edes tämän Japaninreissun alkuvaiheissa ei ollut noin suuria vaikeuksia tulla ymmärretyksi.

Illan pimentyessä odottelimme, että Mikakin löytäisi seuraamme ja siirryimme sitten metrolla pohjoiseen, Osakan toiseen keskustaan, Umedaan. Kävelimme 350 metriä pitkää tunnelia pitkin Umeda Sky Buildingin juurelle ja nousimme hissillä katolle. Zhu ei kuitenkaan tahtonut maksaa 700 jenin sisäänpääsymaksua, joten hän jäi odottelemaan alas. Me muut näpsimmekin sitten hänenkin edestä kuvia kauniista ja lämpimästä (jälleen 30 astetta) Osakan yöstä.

Paluumatkalla hostellille söimme jälleen Yoshinoyassa. Kävimme suihkussa ja sosialisoimme hetken muiden hostellivieraiden kanssa oleskeluhuoneessa.

Lepopäivä

Sunnuntai 17.7.

Emme olleet ehtineet kiertää aivan kaikkia Kioton tärkeimpiä temppeleitä, mutta jäljellä olleet olivat niin kaukana toisistaan, että olisi pitänyt kulkea bussilla, mikä tietenkin on laiskojen amerikkalaisturistien touhua, joten päätimme vain kävellä Gionin alueelle, missä olisi luvassa festivaalin huipennus johonkin tuntemattomaan kellonaikaan. Tarkoituksena oli ottaa päivä hieman edellisiä rennommin.

Ensin kuitenkin kävimme aivan hostellin vieressä olleessa Nijon linnassa, jonka ohi olimme jo lukemattomia kertoja kulkeneet. Tällä kertaa rakennuksiin pääsi sisällekin ja esittelyä oli rikastutettu pienillä historianrippeillä. Vieraiden vastaanottoon tarkoitetun huoneen koristelu kertoi vieläkin shogunin silloisesta vallasta ja asemasta varsin vakuuttavasti. Sisällä ei kuitenkaan saanut tietenkään kuvata.

Nijosta kävelimme yleiseen Gionin alueen suuntaan, vailla sen kummepaa kiirettä tai suunnitelmaa. Törmäsimme matsuriin heti alueen laidalle saavuttuamme. Paraati, jossa oli isoja, vedettäviä vaunuja, kulki ilmeisesti Gionin alueen ulkoreunoilla ja aina nurkan saavuttaessaan joutui hidastamaan ja odottamaan, että parikymmentä isoa, painavaa ja ohjauskyvytöntä vaunua saadaan käännettyä 90 astetta uuteen suuntaan. Näyttävää, mutta jo toisen vaunun kohdalla tylsää.

Jatkoimme. Kävimme ilmastoidussa Starbucksissa kahvilla ja minäkin join kahvini ensimmäistä kertaa maidolla, trenditietoinen kahvila tarjosi oikean maidon korvikkeena soijamaitoa, tietysti 50 jeniä kalliimmalla hinnalla.

Päämäärättömän vaelluksen tuloksena löysimme vahingossa Kioton isoimmalle ja tunnetuimmalle ostoskadulle, Teramachille. Itse Teramachi oli jo useita satoja metrejä pitkä, katettu kävelykatu ja lisäksi sitä leikkasi useita pienempiä katuja, joten nähtävää riitti useaksi tunniksi. Alueelta löytyi myös Suomi-kahvila, joka kuitenkin oli sunnuntaisin kiinni. Oli silti varsin sydäntälämmittävää lukea suomea liikkeen ikkunasta keskellä Kioton vilkkainta ostosparatiisia.

Nälkä ajoi lauman kokoon ja kävimmekin testaamassa Shakey'sin pizzatabehoodaita, eli paikallista Raxin vastinetta. Melkein samanlaisia laitoksia ne ovatkin, suurimpina eroina voidaan mainita Shakey'sin juomien hintaankuulumattomuus ja pizzojen epämääräisyys. Epämääräisyydellä tarkoitan sitä, että tarjolla ei ollut tietyntyyppisiä, aina samoilla täytteillä olevia pizzoja, vaan kokit lykkivät pizzoihin täytettä aina oman mielikuvituksen ja -alan mukaan.

Syötyämme alkoi ilta vähitellen pimetä ja viilentyä siedettäväksi. Kahdeksalta illalla olimme Gionin alueen keskustassa sillalla kulkemassa joen toiselle puolelle, historiallisemmalle alueelle, kun huomasin erään talon seinässä lämpömittarin. Ilma tuntui miellyttävältä 20 asteen kesäyöltä, mutta mittarissa luki kuitenkin aivan selvästi 31 astetta. Ilmeisesti päivisin sitten oikeasti oli se 40 astetta, jos kerta parissa päivässä olimme tottuneet siihen jo niin, että sisäinen asteikkomme oli siirtynyt kymmenen astetta pieleen. Näin jälkikäteen ajatellen asiaa tukee vielä sekin, että hostellihuoneemme ilmastointi oli säädetty 25 asteeseen ja se oli aina, kellonajasta riippumatta selkeästi ulkoilmaa viileämpi.

Kävimme pyörähtämässä Gionin historiallisemmalla (ja hintavammalla) alueella ja Gion Cornerissa, missä voi joka päivä tutustua lyhyellä kurssilla Japanin historiaan ja kulttuuriin. Emme kuitenkaan sitä tehneet, vaan aloimme palata hostellille. Matkantekoa hidasti ja tietyissä risteyksissä jopa esti järjetön ihmismassa, joka halusi katsoa ohi kulkevaa paraatia mahdollisimman läheltä. Meidät pelasti pieni kuja, jonka kautta pääsimme sopivasti pakenemaan pahimman ruuhka-alueen läpi lähes kenenkään huomaamatta.

Päivä oli ollut edellisiä rennompi, mutta kävelyä oli kuitenkin tapahtunut jälleen runsaasti. Perinteitä kunnioittaen vietimme viimeisenkin illan Kiotossa hostellin katolla muiden matkailijoiden kanssa jutellessa.

Loppuviikon paikallisuutiset

Torstaina ja perjantaina ei paljoa tapahtunut. Lähinnä vain nukuin ja katselin leffoja.

Lauantaina kävimme Atsushin kanssa syömässä lounasta läheisessä Weed-ravintolassa. Ei ollut kovinkaan hyvää ruokaa, pitää varmaan jättää loppuajaksi kyseinen paikka omiin oloihinsa. Genki soitti ja kysyi mukaan Teshigakaan festivaaleille. Viideltä sitten lähdimmekin ajamaan sinne. Puolitoista tuntia kesti matkata noin 80 kilometriä pienellä ja hitaalla autolla ja kapeilla vuoristoteillä. Bihoron solastakin oli niin huono näkyvyys, ettei sinne kannattanut pysähtyä.

Itse festivaali oli aika tylsä. Tavalliseen tapaan alueen laidoilla oli paljon ruokakojuja, joissa myytiin ruoan lisäksi myös kallista olutta. Lavan ohjelma oli melkein kokonaan yosakoi-tanssia, mikä olisi ollut jopa äärimmäisen tylsää, ellei seassa olisi ollut pari hieman omaperäisempääkin esitystä. Festivaalin näyttävin ja mielenkiintoisin osa oli freestyle motocross, eli se, missä ne hullut hyppivät hyppyristä hiekkakasaan ja päästävät vielä lennon aikana irti pyörästäänkin.

Festivaalit "huipentuivat" yosakoin, motocrossin ja ilotulituksen yhtäaikaiseen meluun. Paluumatkalla näimme jälleen muutamat peurat ja parit ketut. Tien korkein kohta Bihoron solassa oli silloin yöllä jo niin sankassa sumussa, että edes ojaa ei nähnyt.

Eilen kävin aamupäivästä Fuji-tyttölukion festivaaleilla. Rebekah piti siellä omaa nurkkaustaan, missä hän kertoi julistein ja sanoin Uusi-Seelannista ja maoreista.

Illasta meidät oli jälleen kutsuttu Yamamoto-sanin kotiin grillaamaan. Paikalla oli Yamamoto-sanin perheenjäseniä, työtuttuja sekä minä, Mika ja Michiko-san. Ruoka oli oikein hyvää ja sitä oli riittävästi. Oluttakin piisasi. Matkamuistoiksi saimme jälleen kaksi pulloa japanilaista viinaa. Toisen niistä tyhjensimme illan päätteeksi asuntolan aulassa jutustellen ohi kulkeneiden asuntolan asukkaiden kanssa.

Naran kuumuus ja peurat

Lauantai 16.7.

Lauantain päätimme viettää Narassa, joka sekin on Japanin entinen pääkaupunki. Söimme aamiaisen samassa ravintolassa kuin edellisenä päivänä ja otimme sitten bussin rautatieasemalle. Naraan matkustimme paikallisjunalla, vaikka nopeampiakin vaihtoehtoja olisi ollut. Paluumatkalla sentään olimme jo vahingosta viisastuneempia.

Narassa meidät otti vastaan täysin tyyni ja sietämättömän kuuma keli. Edellinen päivä tuntui Naran lämpötiloihin verraten jopa mukavan viileältä. Lämpömittaria emme missään nähneet, joten tarkkaa astelukemaa en osaa sanoa, mutta eiköhän se jossain neljänkymmenen tienoilla ollut. Kuumuuden takia myös kävelymme hidastui mateluksi. Onneksi Nara kuitenkin on varsin pieni kaupunki, joten kävelymatkaakaan ei tavattomasti kertynyt.

Naran mieleenpainuvin piirre on kaikkialla vapaasti kulkevat peurat. Peuroja on temppelien alueilla, pelloilla, puistoissa ja teillä. Siellä täällä myytiin peuroille tarkoitettuja keksejä ja moisen keksin nähdessään peurat muuttuivatkin rauhallisista ruohonsyöjistä verenhimoisiksi saalistajiksi. Useammin kuin pari kertaa näin viattomasti keksejä tarjonneen ihmisolennon juoksevan pakoon perässään seuraavaa peuralaumaa.

Matelimme siellä täällä, kävimme yhden temppelin portilla, mutta sisäänpääsymaksun todettuamme käännyimme takaisin. Matelimme Todai-jille, katsomaan maailman suurinta puurakennusta ja isohkoa Buddha-patsasta sen sisällä. Ja olihan se. Enon vastarakennettu pääkirjasto, puurakentamisen arkkitehtuurinen ihme, pieneni kummasti.

Päätimme madella kiertotietä pitkin takaisin aseman suuntaan. Kyyninen "Oh look, a shrine." -lausahdus kuvaakin ehkä loppumatkaa parhaiten. Tarkoituksenamme oli syödä vasta Kiotoon palattuamme, mutta nälkä ajoi meidät etsimään särvintä jo Narassa. Löysimme ravintolan, joka tarjosi varsin halvalla varsin isoja annoksia ja valitsimme sen.

Sitten palasimme Kiotoon ja hostellille, kävimme matkalla kaupasta jälleen parit oluet. Suihkunraikkaina kiipesimme katolle ja rentouduimme jälleen. Hetken kulttua seuraamme liittyi puolalainen nainen. Hän oli oikein iloinen, energinen ja mukavaa juttuseuraa. Nimekseen hän kertoi ****. Hän on/oli kolmen kuukauden reissussa pitkin ja poikin Aasiaa ja saapunut paria päivää aikaisemmin Japaniin Venäjältä, reissannut Moskovasta siperian halki junalla ja tavannut siellä myös joukon suomalaisia.

Hetkinen. Jossain pääkopassani pärähti kello soimaan. "Oliko yksi niistä suomalaisista kenties toimittaja?" "Juu oli, hän oli reissussa Moskovasta Vladivostokiin ja takaisin ja lähetteli matkalta tekstiviestejä. Minäkin kirjoitin muutaman, olen se Anna."

Ennen Osaka-Kioto-reissua olin lukenut Digitodayn blogia ja juuri niitä merkintöjä, missä puolalainen Anna on mainittu. Hän halusi tietää, mitä hänestä oli blogissa sanottu, mutta kun en kuitenkaan muistanut tarkemmin mitä hänestä oli kerrottu, joten lupasin raportoida merkinnöistä sitten myöhemmin sähköpostitse.

Tämä olkoon jälleen osoituksena siitä kuinka maailma kuitenkin on aika pieni, ja matkaillessa pienenee entisestään.

Jutustelumme jatkui, mutta väsymyksen jatkuvasti lisääntyessä jouduimme lopulta kömpimään nukkumaankin.

Kioton kuumuus ja tungos

Perjantai 15.7.

Julia oli varannut meille paikat englanninkieliselle kierrokselle Kioton Keisarilliseen palatsiin. Matkalla palatsipuistoon söimme aamupalaa läheisessä pikaruokapaikassa, jossa ruoka-annos ostetaan automaatista ja saatu lippu vaihdetaan sitten tiskillä vastaavaan annokseen. Hyvää ja halpaa.

Jo matkalla palatsin alueelle alkoi käydä selväksi, että tästäkään päivästä ei mitenkään erityisen viileä tulisi. Lisäksi itse kierroksen aikana ei edes voinut ostaa lisää juomaa, joten jouduin hyödyntämään vähäisiä varjopaikkoja kovin tarkkaan. Nestevajauksen huomasi selkeästi pääkivusta ja huimauksesta. Heti nestetasapainon palauduttua olo parani huomattavasti.

Itse kierros oli taattua japanilaista valmismatkakulttuuria. "Yhteenkään rakennukseen ette pääse sisälle, mutta koska pääporttia restauroidaan, pääsette katsomaan päärakennusta tavallista lähempää. Eikö olekin hienoa? Tämä talo rakennettiin vuonna blaa blaa ja siellä säilytettiin ennen keisarin kalleimpia aarteita. Eikä sekään haittaa, että ette pääse sisälle katsomaan, koska eihän siellä tietenkään enää mitään ole, keisari kun majailee nykyään Tokiossa, hehe." Suurinpiirtein tuon verran jaksoin esittelijän puhetta kuunnella.

Tuntui kuitenkin oudolta olla niinkin suuressa gaijin-laumassa (gaijin = gaikokujin, ulkomaalainen) melkein tunnin ajan. Mahtaa tuntua oudolta palata Suomeen, jossa suurin osa on gaijineita.

Vaikka kuuma olikin, jatkoimme silti suunnitellulla reitillä kohti Heian-pyhättöä. Aivan sen tuntumasta löysimme Kyoto Handicraft Centerin, joka on monikerroksinen tavaratalo täynnä kaikenlaisia matkamuistoja ja muita japanilaisia tuotteita. Yllätyksemme tuotteiden laatu oli kuitenkin jopa erittäin hyvä ja hintakaan ei päätä huimannut, joten reilun tunnin siellä sitten lopulta ostoksia teimme.

Sitten se Heian Shrine, joka ei kyllä jaksanut kiinnostaa juuri yhtään, vastaavaa rakennuskompleksia on saanut ihailla jo niin monessa paikassa. Puutarhakierroksenkin jätimme väliin kuumuuden ja 500 jenin hinnan takia. Tuon lähes vakioksi muodostuneen hinnan olimme jo maksaneet edellisiin kohteisiin ja nähtäviä kohteita oli toinen mokoma vielä jäljellä.

Päivän koettelevin urakka oli kävely Heian-pyhätöstä Kyomizu-deraan paahtavassa auringonpaisteessa. Onneksi matkalla oli siellä täällä kauppoja ja mm. Shoreninin temppeli, jotka tarjosivat edes jonkinlaista varjoa ja taukoa vaellukseen. Juomaa soljui kurkustani alas jälleen kovin paljon muuttuen kehossani hieksi ja tulvien sitten ihohuokosista vapauteen.

Kyomizu-derasta oli varsin komeat näköalat, vaikka pienehkö usva ja vastavalo hieman näkyvyyttä haittasivatkin. Temppeli lienee saanut nimensä temppelin alueella olevasta lähteestä, jonka vettä pidetään pyhänä. En jaksanut kuitenkaan jonotella, vaan tyydyin pullotettuihin ja epäpyhiin tuotteisiin.

Kyomizu-dera oli päivän viimeinen suunniteltu turistikohde ja sen nähtyämme meillä oli vielä parisen tuntia aikaa ennen kuin meidän tuli tavata Julian japanilainen kaverinkaveri Kioton rautatieasemalla. Matkalla asemalle kävimme kahvilla, saimme pikkuleivät kaupanpäälle.

Kioton asema on (ainakin) Japanin isoin rautatieasema. Nähtävää riittää yhdessätoista maanpäällisessä ja parissa maanalaisessa kerroksessa ja pelkästään matka rullaportailla katon näköalatasanteelle kesti yli viisi minuuttia. Näköalatasanteella oli myös pieni ja viihtyisä nurmialue, jolla hetken aikaa ehdimme jopa makoilla. Tarkkana piti vain olla, ettei olisi nukahtanut.

Kahdeksalta tapasimme Yuko-sanin ja hänen johdollaan siirryimme metrolla pari asemanväliä pohjoisemmaksi. Sinä viikonloppuna oli keskustassa Kioton isoin matsuri sen kyllä huomasi, ihmisiä oli aivan järjettömän paljon (10,8MB). Tungoksessa ei kauaa viihtynyt, vaan aloimme etsiä ruokapaikkaa. Okonomiyakia tarjoavan ravintolan löytäminen ei kuitenkaan ollut niin yksioikoista, vaan oppaamme joutui kysymään reittiä useaan otteeseen sekä kavereilta puhelimitse että muilta ihmisiltä kadulla.

Ravintola kuitenkin löytyi ja ruokakin oli oikein herkullista. Okonomiyaki on eräänlaista pannukakkua, jonka sisältönä voi olla vaikkapa nuudeleita tai riisiä höystettynä mustekalalla ja vihanneksilla. Maistuu paremmalta kuin miltä kuulostaa.

Sitten olikin jälleen aika painua suihkun kautta yöpuulle. Hyvästelimme oppaamme ja kävelimme hostellille.

Zen ja turistikohdetemppelit

Torstai 14.7.

Aamiaisen ostimme ja söimme lennosta matkalla hostellilta Osakan rautatieasemalle. Otimme junan Kiotoon. Matkalla tajusin unohtaneeni kuivumassa olleet pyyhkeen ja t-paidan hostelliin, mutta eipä hätää, sillä olimme palaamassa vielä samaan hostelliin kotimatkallamme. 18. päivä totesinkin sitten, että tavarat olivat täsmälleen siinä, mihin olin ne laittanut kuivumaan, kukaan ei varmaan ollut edes tiedostanut niiden olemassaoloa.

Kioton hostelliin pystyimme kirjautumaan vasta kello 14 alkaen, joten jouduimme kantamaan koko alkupäivän kaikkia tavaroita mukanamme. Mikään tavattoman leppoisa urakka se ei ollut, sillä Kiotossa oli pirun kuumaa ja kosteaa. Jo edellisenä iltana Osakassa lentokentän ilmastoidusta terminaalista ulos astuessa oli tuntunut samalta kuin aikoinaan Okinawalla, keli oli yhdellä sanalla kuvaten painostava.

Kiersimme ensin Kioton rautatieaseman tuntumassa olevat pari merkittävintä temppeliä (To-ji ja Hongwan-ji) ja kävelimme sitten pari kilometriä pohjoiseen hostellille. Päivän kuumimpaan aikaan siinä puolenpäivän jälkeen hikoilin niin paljon, että se oli jo lähes naurettavaa ja uusi pullo juotavaakin piti ostaa melkein 500 metrin välein.

Kirjauduimme sisään hostelliin, jätimme turhat kamat huoneeseemme ja otimme bussin Kinkaku-jin temppelille, sillä kello alkoi jo uhkaavasti lähentyä iltaviiden maagista rajapyykkiä, jonka kohdalla lähes kaikki Kioton turistikohdetemppelit sulkevat porttinsa.

Kinkaku-jin kullalla päällystetty temppeli on varmasti yksi tunnetuimmista turistikohteista Japanissa. Olin antanut myös itselleni uskoteltavan sen olevan aivan jumalaisen kaunis, mutta todellisuus osoittautui jälleen mielikuvia karummaksi. Kaunishan se toki oli, mutta ei niin kaunis kuin olin kuvitellut. Ehkäpä restauroijat olivat puhdistaneet sen jopa hieman liian kimaltelevaksi. Tuntui kuitenkin aika uskomattomalta viimein nähdä oikeasti ja paikanpäällä jotain niinkin kuuluisaa.

Kello oli jo yli puoli viisi, kun poistuimme Kinkaku-jin alueelta. Yleensä temppelit lakkaavat päästämästä vierailijoita sisälle puoli viideltä, mutta päätimme silti yrittää vielä viereistä Ryoan-jia. Ehdimme lipputiskille juuri ennen sen sulkeutumista ja sisäänkäyntiportti suljettiin heti perässämme.

Koska temppeli oli jo sulkeutumassa, ei siellä ollut kuin muutama turisti. Kivipuutarha oli maineensa veroinen tyyneyden ja mietiskelyn mekka, sillä oikeastaan ensimmäistä kertaa sinä päivänä ehdin hieman hengähtää ja vain istua paikoillani mitään ajattelematta.

Kun alkoi vaikuttaa siltä, että olimme ylittämässä meille annettua vierailuaikaa, siirryimme vähitellen poistumisportille ja siitä edelleen kohti hostelliamme. Nälkä rupesi viimein vaivaamaan ja päätimme etsiä jotain izakayan ja pikaruokapaikan välimaastossa olevaa ravintolaa.

Parin kilometrin taivalluksen jälkeen löysimmekin moisen paikan, istuimme pöytään ja teimme tilaukset. Keittiöstä leijuneet hyvät tuoksut eivät vatsaa täyttäneet ja tuska kasvoi entisestään ravintolan emännän osoittautuessa erittäin hidasliikkeiseksi tarjoilijaksi. Annoksetkin saimme tietenkin LOFE (last-order-first-eat) -periaatteen mukaan toimitettuna.

Täydellä vatsalla ja hiljalleen pimenevässä illassa jaksoikin sitten kävellä loput kilometrit hostellille. Kävimme suihkussa ja nousimme hostellin katolle nauttimaan rentouttavat oluet. Hostellien ehdottomasti yksi parhaista puolista on se, että niissä tapaa muita matkustavaisia. Ensimmäisenä Kioto-iltana juttelimme kanadalaisen (alunperin tsekkiläisen) Avan, ranskalaisen Rafaelin ja amerikkalaisen Daven kanssa mm. geeniruoasta.

Koivuhalolla takavasemmalta, osa 4

En nyt malta olla kertomatta tässä välissä eilisillasta.

Keilauksen jälkeen meidän piti mennä tyhjentämään kahden lasillisen verran Mikan ostamia kiipuboteruja, mutta kuten arvata saattoi, ei siitä suunnitelmasta oikein mitään meinannut tulla.

Pub Blue Spotin pöydässä istunut seurue kutsui meidät pöytäänsä juomaan shampanjaa. Seurueen äänekkäin henkilö oli keski-ikäinen perheenisä Sapporosta ja oli aikamoisessa nosteessa saapuessamme. Peruskysymysten jälkeen keskustelu kääntyikin sitten aika yllättäville raiteille.

Morio-san alkoi kysellä meiltä tyttöystävistä ja seksistä. Sitten hän kertoi omasta, 21-vuotiaasta tyttärestään ja kyseli meidän haluja tavata hänet. Hän rupesi jopa puhumaan avioliitosta ja siitä kummasta meistä tulisi hänen tyttärensä puoliso. Mika kuulemma olisi mieluisampi ehdokas, sillä hän on lähempänä tyttärensä ikää ja minä olen lihava. Kun emme pystyneet juuri minkäänlaisia vastauksia tai kommentteja hänelle antamaan, alkoi hän puhua jo siitä kuinka voisimme kehitellä tilanteesta "kolmen kaupan".

Lopulta hän kutsui meidät vierailulle Sapporoon tutustumaan kaupunkiin ja Japanin kulttuuriin ja lupasi viedä meidät soopurandoon (soap land), mikä on japaninkielinen termi "täyden palvelun" laitoksille. Hänen vaimonsa kuulemma maksaisi koko jutun ja olisi ihan OK asian kanssa.

Morio-sanin jutustelut olivat voineet olla kiusallisia, tungettelevia ja jopa loukkaavia, elleivät ne todennäköisesti olisi aiheutuneet alkoholin liiallisesta kulutuksesta. Keskustelun alkuvaiheissa yritin vielä pitää vakavaa naamaa ja nyökytellä ymmärtäväisesti, mutta lopussa en enää jaksanut vaan nauroin ihan avoimesti. Aiomme kuitenkin ensi kuussa soittaa hänelle ja kysyä vieläkö esitetty tarjous on voimassa...

Seurueen lähdettyä ja baarin omistajassa sekä baarimikossa selkeästi vaivautuneisuutta aiheuttaneen keskustelun loputtua joimme shamppanjapullon loppuun, minkä jälkeen edelleen helpottuneempi ja vapautuneempi Shimizu-san vei meidät talonsa kolmannessa kerroksessa olevaan Excellent-baariin.

Mikään kovin halpa laitos ei kyseessä ollut, minkä huomasi jo baarin henkilökunnastakin. Pöydässämme istunut hostess oli joko selkeässä humalassa tai näytteli humalaista erittäin vakuuttavasti. Oli tilanne sitten kumpi tahansa ei hän kuitenkaan esimerkiksi läikyttänyt tippaakaan juomaa lasin reunojen ulkopuolelle.

Excellentistä jatkoimme kellarikerroksen baariin, jonka omisti sama mies kuin ensimmäisen kerroksen Wistariankin. 21-vuotaana baarin omistajaksi ryhtynyt, nykyään kolmekymppinen kolmevuotiaan lapsen isä on niska limassa puurtanut töitä, menestynyt ja nyt hän on jo ostamassa kolmatta baariaan.

Ilmeisesti kellaribaarissa käydyn, ruoka-aiheisen keskustelun innoittamana Shimizu-san johdatti meidät syömään sobaa (yksi japanin eri nuudelityypeistä) erääseen keskustan ravintolaan. Oikein herkullinen, ravintolamestarin oman reseptin mukaan valmistettu annos täytti vatsat ja tarjosi siten luonnollisen päätöksen Shimizu-sanin seniltaisiin tarjoamisiin.

Me emme kuitenkaan vielä lähteneet takaisin asuntolalle, sillä olimme lupautuneet tuomaan yatsuhashia (makea, paputahnalla täytetty leivonnainen) Osakasta Bar 324:n baarimikoille. Nousimme siis neljänteen kerrokseen ja istuimme aamuviiteen asti Bar 324:ssä. Paikalla oli jälleen myös Ayu-san.

Ilta oli jälleen oikein onnistunut ja halpakin, sillä visiittimme Bar 324:ssä maksoi ainoastaan 3100 jeniä. Tällä kertaa onnistuin kontrolloimaan juomistanikin niin, etten missään vaiheessa tuntenut olevani edes kovasti humalassa. Tänä aamuna todetut, selkeät muistikuvat koko illan tapahtumista myös tukevät tätä väitettä.

Alpha

Alustahan se lienee helpointa lähteä liikkeelle.

Tokion reissusta viisasteuneina emme polkeneet ensin rautatieasemalle ja nousseet sieltä bussiin, joka kulkee muutaman sadan metrin päässä asuntolasta, vaan sovimme tapaamisen suoraan läheisimmälle bussipysäkille. Siinä bussia odotellessa viereen pysähtyi kuitenkin Robo ja se hänen kaverinsa, jonka nimeä en häpeäkseni vieläkään muista. Tarjosivat autokyytiä lentokentälle ja tokihan se meille kelpasi.

Lentokenttätoiminnasta ja lentämisestä yleensäkin on tullut melkein jo rutiinia. Tälläkin kertaa sain sanomalehdestä lukea Suomen koulutusjärjestelmän ylivertaisuudesta. Artikkelissa todettiin, että Japanin yliopistosta valmistuvien opiskelijoiden pitää pääsääntöisesti opiskella vielä lisää työpaikassaan ennen varsinaista töiden alkamista, sillä yliopistot eivät pysty ymppäämään yrityksille hyödyllisiä taitoja opiskelijoihinsa. Suomessa sen sijaan, jälleen tutkimuksiin viitaten, yliopistosta valmistuvat ovat yrityksille täysin käyttökelpoista materiaalia jo valmistuessaan. Maailmanlaajuisesti verraten Suomessa koulutus siis vastaa parhaiten yritysten tarpeita. Paluumatkallakin luin artikkelin, jossa todettiin Suomen kilpailukyvyn (joka on rankattu maailman parhaaksi) johtuvan suuresta panostuksesta tutkimukseen ja kehitykseen (research and development). Melkein alkaa se kansallinen itsetuntokin tässä vähitellen kohota.

Tämä ei todennäköisesti sano kovinkaan monelle lukijalle paljoakaan, mutta toisaalta osa varmaankin hymähtelee (minä taisin tätä lukiessa jopa nauraa ääneen): Luin myös artikkelin, jossa kerrottiin ("yllättäen") friikkikulttuurimaisista laneista ja niiden kävijöistä. Kuulemma ovat Yhdysvalloissa järjestäneet jopa 500 hengen tapahtumia. Artikkelissa haastateltiin normaalielämässä nettifirmaa pyörittävää henkilöä, joka vähintään kerran kuussa ottaa nimen Kobalt ja sulkeutuu kavereidensa kanssa pimeään huoneeseen syömään sipsejä ja juomaan limpparia ja huutamaan toisilleen koneen ääressä istuen.

Fuji-sania en koneesta nähnyt, vaikka kapteeni siitä kuuluttelikin, mutta sen sijaan öinen Kansai (Osakaa ja Kiotoa ympäröivä alue) oli varsin kaunis. Kansain kansainvälinen lentokenttä on rakennettu Osakan edustalla olevaan lahdukkaan ja koneen kaarrellessa veden yllä saattoi ikkunasta nähdä miljoonakaupungin valot ja niiden takana olleet vuoret.

Lentokentältä otimme junan ja vaihdon jälkeen metron Nakatsun asemalle, joka on aivan hostellimme vieressä. Pienet ja sokkeloiset kadut hieman hidastivat hostellin löytämistä, mutta eipä aikaakaan, kun olimme kirjautuneet sisään, jättäneet ylimääräiset matkatavarat lokerikkoihin ja suuntaamassa kulkuamme kohti lähintä izakayaa.

Syntymäpäiväni kunniaksi tahdoimme nostaa maljat ja teimmekin sen pienen purtavan ja kalliin oluen kanssa. Nälkä ei kaikilta sillä napostelulla kuitenkaan lähtenyt, joten lähdimme etsimään oikeaa ruokapaikkaa. Jonkun kulman jälkeen löysimmekin 24 tuntia vuorokaudessa auki olevan pikaruokapaikan ja saimme kukin vatsamme täyteen.

Tarkoituksenamme oli ostaa pari olutta ja etsiä jostain istumapaikka, mutta Osaka ei tehnyt oluen ostamistakaan liian helpoksi. Kokeilimme vuorollaan jokaista kohdalle osunutta konbia, ennen kuin neljännessä, Lawsonin myymälässä, tärppäsi. En tiedä miksi kaikki ketjut/myymälät eivät Osakassa myy olutta, mutta moiseen käytäntöön muualla tottuneena aiheutui siitä vain turhaa ja ylimääräistä harmia. Ensimmäinen särö Japanin elintarvikemyymälöiden kimaltelevaan ulkokuoreen.

Julia oli onnistunut muiden ruokaillessa livahtamaan ostamaan synttärini kunniaksi kakkua ja kynttilöitäkin. Maidottomuuteni tuntien kakku oli hyytelöä ja kynttilätkin kovin valuvaa sorttia, joten ei sitä oikein syödä voinut, mutta hieno ele kuitenkin. Joimme oluemme, söimme snacksimme ja menimme suihkun kautta nukkumaan.

Matkan jälkeinen masennus

Kyllähän sen tietää jo matkalle lähtiessään, ettei reissussa voi olla kuin rajoitetun ajan, mutta kuitenkin hyvän ja onnistuneen matkan jälkeen on aina hieman haikea ja jopa masentunut olo. Tuntemukset voivat tosin johtua väsymyksestäkin, mikä edelleen vaivaa, sillä tänään piti aamulla herätä luennoille.

Matka itsessään oli siis jälleen erittäin onnistunut. Tällä kertaa reilusti yli kymmenen kilometrin päivittäiset kävelyt eivät vaikuttaneet yhtä voimakkaasti kuin Tokion reissulla ja esimerkiksi selkä ei missään vaiheessa ilmoittanut olevansa kyllästynyt kävelyyn. Sen sijaan mieletön kuumuus ja kosteus vaikutti, aiheutti ehkä eniten vain yleistä voimattomuutta.

Paljon näimme, hieman vähemmän kuin etukäteen suunnittelimme, mutta aivan tarpeeksi kuitenkin. Mukaan mahtui myös hieman Tokiota enemmän rentoutumista ja yleistä elämästä nauttimista.

Kuvia otin "vain" reilut 500, laitan ne näkyville heti, kun keksin jonkin järkevän lokerointitavan niille. Minua ei myöskään oikein houkuta kirjoittaa reissun tapahtumista päivä päivältä kronologisessa järjestyksessä tapahtumia kuvaten, mutta toisaalta tahdon mainita ne pienet yksityiskohdat, jotka tekevät reissusta mieleenpainuvan. Saa nyt nähdä miten matkakertomuksen kirjoitan.

Blogi hiljenee jälleen viikoksi

Sunnuntaina saimme "nauttia" Imperiumin vastaiskun japaniksi dubatusta versiosta. Mielipiteeni dubbauksen järjettömyydestä ei sitä katsoessa yhtään horjunut. Darth Vader on outo kumipukuun pukeutuva naamiopelle ilman James Earl Jonesin ääntä. Naisten lentopalloa sen sijaan jaksoi katsoa.

Maanantaina kyllästyin Javaan niin totaalisesti, että lähdin tunneilta kesken kaiken pois. Illalla katsoimme jälleen hieman ihmissuhdeohjelmaa ja pelasimme jengaa Seon kanssa, voitin suurimman osan peleistä.

Tänään tapasimme porukalla ja suunnittelimme Osakan ja Kioton matkaa hieman tarkemmin. Huomenna neljän maissa lähtee bussi lentokentälle. Ensimmäisen yön vietämme Osakassa, sillä kone laskeutuu niin myöhään Kansain lentokentälle, että emme ehtisi Kiotoon hostellien sisäänkirjautumisaikoina.

Seuraavat neljä yötä olemme Kiotossa ja viimeisen yön jälleen Osakassa. Takaisin Kitamissa lienen tiistaina joskus seitsemän maissa illalla. Kiotosta käsin käymme ainakin Narassa ja mahdollisesti myös Hikonessa, missä pitäisi olla kovin komeissa maisemissa jonkin sortin linna.

Vaikka suunnitelmia teimmekin, ei niiden toteutuminen tietenkään ole varmaa, joten turha niitä tässä sen tarkemmin luetella. Jos nyt ylimääräistä aikaa sattuu netille jäämään, niin saatan matkaltakin jotain kirjoitella, mutta todennäköisesti seuraava entry ilmestyy sitten vasta viikon päästä.

Nauttikaa Ilosaarirockista.

Vuoret savuavat

Sadesää painaa pilviä alaspäin, joten näyttää kuin vuoret savuaisivat. Sekin on kaunista.

Keilausta ja karaokea

Perjantaina tapasin Hiroshin, Robon ja korealaisen Juuon (en oikeastaan tiedä miten hänen nimensä pitäisi transliteroida, mutta nimi äännetään 'dzuuo') koulun ruokalassa hieman ennen sen sulkeutumista kello 17:30. Söimme ja mietimme mitä kaikkea voisimme tehdä. Odotimme, että Mikakin liittyi seuraan ja totesimme sitten tilanteen: ei täällä Kitamissa oikein ole muuta tekemistä kuin keilaus ja karaoke.

Lähdimme Robon kämpän kautta bussille ja matkustimme rautatieaseman tuntumaan sillä. Keilasimme kaksi peliä (paransin jälleen omaa ennätystäni: 151 pistettä) ennen kuin japanilaiset tahtoivat lopettaa vedoten kipeytyneisiin käsivarren lihaksiin.

Jatkoimme keskustan karaokepaikkaan ja kirjauduimme sisään kahdeksi tunniksi. Riittävästi ehdimme siinä ajassa laulaa ja hauskaa oli. Kylie Minoguen Can't Get You Out of My Head taisi olla illan suosikki, mikrofoneja ei olisi edes tarvittu, kaikista lähti tarpeeksi ääntä muutenkin.

Karaokessa seuraamme liittyi Hiroshin ja Robon kaveri ja karaoken jälkeen jatkoimmekin iltaa hänen luonaan. Matkalla kävimme kaupasta olutta ja naposteltavaa. Taustamusiikkina oli enimmäkseen eurodiskohumppaa, mikä ainakin lämmitti minun sydäntäni melkoisesti.

Nukkumaankin pääsin ajoissa, joten sain riittävät yöunet ennen lauantain ikebanaa. Aamulla totesin kuitenkin takakumin puhjenneen käytössäni olevasta pyörästä, joten jouduin kävelemään keskustan toiselle puolelle ja myöhästyin reilun vartin.

En kuitenkaan myöhästynyt itse asetelman teosta, sillä ehdin aloittamaan sen muiden mukana. Pari vartta ehdin alustaan tökätä ennen kuin ensimmäinen opettaja tuli asetelmaani muokkaamaan. "Tällä tavalla se on nätimpi, eikö?"

Tätä jatkuikin sitten koko loppuajan. Mitä tahansa tein, aina joku tuli ja muokkasi asetelmaa "kauniimmaksi". Minua ei sinällään kiinnosta se, että tuliko asetelmasta muokkaamisen jälkeen kauniimpi vai ei, vaan se, että asetelma ei enää ollut minun, vaan opettajien tekemä. Minua alkoi koko touhu ärtyttämään niin paljon, että häivyin paikalta reilusti ennen tilaisuuden päättymistä.

Olimme sopineet japanilaisen Atsushin ja Mikan kanssa menevämme keilaamaan seitsemältä ja koska minulla ei ollut pyörää käytössä, en tahtonut kävellä edestakaisin asuntolalle parin tunnin odottelun takia. Lähdin seikkailemaan Kitamin minulle vielä hieman tuntemattomampaan osaan, karkeasti Posfür-tavaratalon suuntaan.

Matkalla Posfürille en nähnyt oikeastaan muuta kuin autoliikkeitä ja erilaisia autotarvikeliikkeitä ja/tai -korjaamoja. Posfürissa katsastin päivän elokuvatarjonnan ja ostin alennusmyynnistä pari paitaa ja shortsit. Lähdin hiljalleen valumaan takaisin kohti keskustaa.

Matkalla muistin Rebekahin isäntäperheen talon ja pistin hänelle kyselyä illan suunnitelmista. Isäntäperhe oli lähtenyt reissuun Koreaan ja Rebekah oli nyt jossain Kitamin laitamilla heidän tuttavaperheessä "hoidossa". Jonkin ajan kulttua sain kuitenkin häneltä viestin, että sijaisisäntäperheen vanhemmat olivat innostuneet ideasta lähteä "treffeille" keskustaan, joten Rebekahkin sai kyydin.

Kävimme neljästään sitten keilaamassa muutaman pelin ja jatkoimme karaokeen. Tällä kertaa ehdimme olla vain tunnin ennen kuin Rebekahin kyyti lähti. Atsushi, Mika ja minä jatkoimme 300 jenin izakayaan. Izakaya on tyypillinen japanilainen ruokalajuottola, missä saa juomaa (nomihoodailla tai ilman) ja ruokaa pieninä annoksina, yleensä vieläpä kohtuuhinnoin. Tuo kyseinen paikka oli ehkä vielä normaaliakin halvempi, sillä siellä kaikki annokset maksoivat 300 jeniä ja nomihoodainkin sai 300 jenillä puoleksi tunniksi.

Söimme vatsamme täyteen ja joimme siinä sivussa hieman olutta. Izakayan jälkeen pyörähdimme Bar 324:ään nauttimaan parit viskit. Mika päätti jopa ostaa oman keepu boterun, eli pullon, joka on hänen ja jota säilytetään baarissa. Pullo Chivas Regalin 12-vuotiasta maksoi 4000 jeniä.

Minä ja Atsushi lähdimme yhden maissa kotia kohti (matkalla näin elämäni isoimman hämähäkin, joka kuitenkin kalvennee Australian hämähäkkien edessä), mutta Mika jatkoi vielä Pub Blue Spotiin. Minulla oli tarkoitus mennä tänään aamulla katsoman ikebanamestarin työskentelyä, mutta nukuin koko yön tavattoman huonosti ja kun viimein oli aika nousta ylös, olin yksinkertaisesti liian väsynyt. Eikä se tunnin kävely sinne ja takaisin myöskään oikein houkutellut. Jatkoin uniani puolillepäivin.

Televisio

Alkureissusta ajattelin, että japanilainen televisiotarjonta on vielä Suomeakin heikompaa, mutta nyt siitä jo oikeastaan pitää. Yleensä joltain kanavalta tulee aina jotain, mitä jaksaa katsoakin.

Syy asennemuutokseen lienee ihan yksinkertaisesti parantuneessa kielitaidossa. Nyt keskusteluohjelmista tajuaa ainakin keskustelun aiheen ja japanilaista huumoriakin ymmärtää huomattavasti paremmin, kenties kulttuuriin sopeutumisen takia. Ennen ärsyttänyt kaiken puheen tekstitys kirkkaanvärisillä teksteillä ympäri ruutua on nyt oiva keino oppia joitain kanji-merkkejä katsomisen lomassa.

Yleisiä ohjelmatyyppejä ovat urheilu (pääasiassa baseball ja sumo, mutta nyt isompien turnausten kynnyksellä/aikana myös jalkapallo ja lentopallo), draamasarjat (sekä historialliset suurdraamat että perinteisemmät salkkarit) sekä ohjelmatyyppi, jota on hieman vaikea kuvailla yhdellä sanalla. Ohjelmassa on yleensä aina juotaj(i)a ja vieraita sekä studioyleisö. Vieraiden kanssa voidaan keskustella vakavasti tai, yleisemmin, komediallisessa hengessä antaa heille esimerkiksi jotain tehtäviä ja katsoa kuinka he epäonnistuvat.

Eilen katsoimme kuinka kaksi japanilaista miimikoilta näyttänyttä henkilöä vietiin Hollywoodiin kiusaamaan tähtiä. Sitä ennen oli tullut lyhyt ohjelma, joka käsitteli Suomea, erityisesti Helsinkiä. Kuvissa näkyi Tuomiokirkko ja Kauppatori ja sen elämää. Pääsipä joku torimyyjä ihan suomeakin kameralle puhumaan. Ohjelman jälkeen tuli jonkun mustikanmakuisen ruoan tai juoman mainos, jossa kerrottiin valkohapsisten skandinaavilasten sutatessa käsiään ja suitaan mustikoilla kuinka Suomessa syödään joka päivä näitä terveellisiä marjoja.

Aikaisemmin olemme iloinneet esimerkiksi ohjelmasta, jossa neljä vierasta vietiin äänitysstudioon, jossa heidän kaikkien tuli pieraista mikrofoniin onnistuneesti. Yli kuusi tuntia he siellä notkuivat ennen kuin hyväksyttävä ääninäyte kaikilta irtosi.

Mainoksia on MTV3:een verrattuna määrällisesti enemmän, mutta ajallisesti vähemmän kerrallaan. Ohjelmat on siis pilkottu aika pieniin pätkiin, joiden välissä tulee aina muutama mainos. Mainoskatkoja ei ole mitenkään erillisellä Jatkuu-tunnuksella eroteltu ohjelmasta, vaan kesken tunnepitoisen draaman saatetaan leikata iloiseen olut- tai lainatarjousmainokseen. Mainokset ovatkin melkein television parasta antia.

Pitää yrittää joskus nauhoitella joitain pätkiä televisiosta.

Muuten, ennakko-odotusten mukaisesti nukkumaanmeno oli eilen illalla hieman vaikeaa, mutta yllätyksellisesti heräsin kuitenkin aamulla jo yhdeksältä enkä enää saanut unta.

Vuorokausirytmin heilahtelua

Mukavasti on ollut tekemistä tässä viime päivinä. Ei kiire, mutta paljon tekemistä. Pitääpä sitten seuraavallakin kerralla tylsyyden ilmaantuessa muistaa valittaa asiasta, niin eipä ole ainakaan viikkoon tylsää. Itsestähän se kuitenkin lopulta on tylsyyskin kyllä kiinni.

Maanantaisen vuodatuksen (joku voisi luonnehtia sitä tekotaiteelliseksi paskaksi, mutta minä tiedän mihin tuntemuksiin se perustuu ja mitä se yrittää kuvata, joten en sitä itse voi siksi sanoa) venähdettyä ja nukkumaanmenon siirryttyä aamuviiteen, en tietenkään päässyt tiistaina puoli yhdentoista luennoille. Ajattelin, että on mukavampi nukkua sängyssä kuin koulun liian pienessä ja kovassa pulpetissa. Liikunnantunteja varten nousin ihan ylöskin, mutta totesin kelin ulkona liian vastenmieliseksi (eilen ja tänään on hieman sadellut) ja painuin takaisin pehkuihin.

Illemmalla oli vuorossa jälleen International Coffee Hour, tällä kertaa aiheena oli Puolan ja Suomen esittelyt, joten pääsimme Mikan kanssa venyttämään kielitaitomme äärimmilleen yrittäessämme selittää jääkauden aiheuttamaa vuorien puutetta ja Suomen arvonlisäverokäytäntöä. Mukavaa oli ja yleisökin tuntui olleen aiheesta kiinnostunut.

Kahvitunnin jälkeen jatkoimme iltaa julian ja parin japanilaisen kanssa katsomalla elokuvan ja leikkimällä tähtisädetikuilla. Kävin sitten vielä ennen kahtatoista palauttamassa erääntyvät DVD-lainat.

Myöhäinen herätys aiheutti uniongelmia illalla, joten katsoin leffan. Se taas viivytti jälleen nukkumaanmenoa ja edelleen herätystä tänä aamuna. En siis mennyt aamun tekoäly-luennoille, vaan nukuin iltapäiväkahteen. Se taas aiheuttanee nukahtamisvaikeuksia jälleen tänä iltana.

Nousevan auringon maa

Se alkaa sarastuksesta. Pieni kajo rikkoo mustan yötaivaan, heikko sininen hohde. Vuorten ääriviivat vahvistuvat ja toinen vuoririvistö ilmestyy hieman kauemmas. Taivaalla onkin pilviä, siellä täällä, osa vuorten tällä puolen, osa toisella.

Sinisyys muuttuu vaaleammaksi, pilvet vuorten yllä punertuvat. Vähitellen pilvien puna alkaa hivuttautua kohti sinua ja sinisyys muuttua keltaiseksi. Korppeja lentelee tuolla vasemalla, missä heikko tuulenvire havisuttaa puiden latvoja. Pilviäkin on useassa tasossa, ja maasto aaltoilee. Muotoja ja muodostelmia, moniulotteisuutta. Monimuotoisuutta. Eri puulajeja ja lintulajeja niistä kilpailemassa. Oliko se käki?

Ja se taivas. Puna on jo takanasi, se on voimakkaampi ylemmissä pilvissä, mutta kaikkein voimakkainta se on vuorten takaisissa pilvissä. Alemmat hattarat näyttävät haurailta ja väistyvän voimistuvan valon tieltä. Ne liikkuvat eri suuntaan kuin ylemmät pilvet. Jos ojentaisit kätesi, pystyit koskemaan lähimpiä pilviä, mutta et tohdi, sillä ne eivät sitä kestäisi.

Vuoret alkavat hehkua tulenkeltaisina. Pakenevien pilvien kaari näyttää nousevan auringon paikan. Mutta ei vielä, taivas ei ole vielä valmis. Puna on tosin jo melkein mennyttä, pilvet ovat oransseja ja vuoret palavat. Joka hetki valo muuttuu voimakkaammaksi, etkä saata uskoa sitä, sillä eihän tuon voimakkaampaa väriä voi ollakaan.

Valo puskee pilviä, riepottelee kuin kaarnalaivoja koskessa. Valonsäteet kilpailevat vuorten ylittämisessä. Mikä voisi aiheuttaa tuon valon väreilyn? Näyttää kuin valo siivilöityisi ylöspäin pilvien läpi, mutta eihän sekään ole mahdollista, eivät pilvet selviä tuossa hehkussa.

Aurinko leikittelee, näyttää nousevan hieman vasemmalta, mutta palaakin sitten takaisin. Ainakaan tämän voimakkaammaksi ei valo tuli voi tulla, ajattelet, mutta erehdyt jälleen. Edes taivas ei vuorten takana ole sininen, se on keltainen.

Ensin kaikki pysähtyy, pilvet näyttävät seisahtuvan, korpit laskeutuvat puiden latvoihin ja linnut hiljenevät. Valokin lopettaa väreilynsä ja näyttää seisahtuvan. Sitten se tapahtuu, valo pakottaa pääjoukkonsa vuorten harjan yli. Tiedät, että ei pitäisi katsoa, mutta et pysty kääntämään päätäsikään.

Kaikki taivaan valo, koko se valtava voima on päässyt valloilleen ja raivaa tietään läpi pilvien ja metsien. Mikään ei pakene siltä, kaiken se on kukistava, mutta ennen muita pimeyden. Se vyöryy vuorten seinämään syntyneestä aukosta yhä voimakkaampana. Aukko laajenee. Suljet silmäsi, mutta näet silti valon armeijan. Näet sen syöksyvän vuorten seinämän repeämästä kohti sinua.

Odotat. Hetken kulttua uskallat raottaa silmiäsi ja huomaat, että taistelu alkaa olla jo rauhoittumassa. Taivas on löytämässä omaa sinistä väriään takaisin, kun valo hajaantuu tasaisemmin maailmaan. Linnut laulavat taas ja ne korpitkin ovat jo jatkaneet matkaa. Tuuli liikuttelee pilviä yhä rauhallisemmin ja yhtenäisemmin. Ne alkavat totella oikeaa isäntäänsä. Ne muuttuvat valkoisiksi. Keltaisen tulen kaikotessa puutkin vihreämmiksi.

Vielä hetken pimeys pyristelee, yrittää tarttua puihin ja notkoihin. Pimeys muuttuu hämäryydeksi ja varjoiksi ja hämäryyskin on kohta katoava. Näin se on ollut aina ja näin se tulee aina olemaankin. Joka-aamuisen taistelun tulos: valo on voittanut.

Festivaalikesä

Useana menneenä kesänä olen Suomessa käynyt Ilosaarirockissa. Minulla on hyviä muistoja sieltä niin useiden vuosien takaa kuin parilta viime vuodeltakin. Ennen tänne tuloa minua harmitti Suomesta lähtemisessä ehkä eniten se, että joutuisin jättämään Ilosaarirockinkin väliin. Tietenkin moinen harmitus oli lähtemisen riemun rinnalla häviävän pientä, mutta ei nyt kuitenkaan olematonta.

Youngwha kertoi lähtevänsä elokuussa hokkaidolaisille rokkifestivaaleille japanilaisten seurassa ja minä halusin heti lähteä mukaan. Onneksi sentään tunsin kyseisistä japanilaisista edes osan, joten uskalsin asiasta heiltä kysyä. Olisin kuudes henkilö kahdella autolla lähtevässä seurueessa, joten mahduin oikein hyvin mukaan.

Robo ja Hiroshi tarjoutuivat vieläpä auttamaan minua lipun hankkimisessa, joten seitsemältä, luentojen jälkeen, suuntasimme sitten Lawsonille ihmemasiinan ääreen lippua ostamaan. Kahden päivän lippu Rising Sun Rock Festivalille maksoi 14 000 jeniä, eli noin 100 euroa. Siihen tulee sitten vielä päälle telttapaikkamaksu, kyyditykset ja ruoat ja juomat perillä, joten mitään kovin halpaa ei festivaalilysti täällä ole. Mutta en ole täällä pahemmin kustannuksista välittänyt muutenkaan, joten miksi aloittaa nytkään. Ehdin murehtia rahaa aivan tarpeeksi sitten syksyllä, kun elän kaikki säästöni kuluttaneena pelkällä opintotuella.

Lawsonin ihmemasiina toimii samalla tavalla kuin 7-Eleveninkin ihmemasiina, eli koneelle näpytellään tarpeelliset tiedot, se ottaa yhteyden minne tarvitseekaan, tarkistaa tiedot ja tulostaa lapun, jonka kanssa ostokset voi sitten maksaa kassalla. Lentolippujen tapauksessa kassalta saa kuitin, jolla liput saa terminaalissa, festivaalipun tapauksessa kassalla tulostettu lippu vaihdetaan portilla rannekkeeseen.

Ihmemasiinat korvaavat täällä oikeastaan Internetiä, sillä täällä ei Internet-yhteyksien taso ja verkkopankkien toimivuus ja luotettavuus ole aivan Suomen tasolla. En oikeastaan edes tiedä, että onko täällä Suomen kaltaisia verkkopankkeja. Conbeja kuitenkin on joka kadunnurkassa.

Lipun ostamisen jälkeen kävimme kaupassa ja menimme Robolle katsomaan edellisvuoden festivaaleilla nauhoitettua DVD:a. Robo alkoi tekemään ruokaa ja minä yritin imeä mahdollisimman paljon tietoa kyseisestä tapahtumasta televisioruudun kautta.

Kävijämäärää ei kerrottu, enkä sitä löytänyt netistäkään, joten minun pitää vain arvailla. Veikkaisin sen kuitenkin olevan jossain 30 000 paremmalla puolella, sillä festivaalialue on ilmakuvien perusteella erittäin laaja. Pelkkä bajamajarivistö näytti olevan pidempi kuin mitä Joensuun Laulurinteen alue on leveä.

Lavoja alueella on 6 ja esitettäviä musiikkityylejä varmasti sitäkin enemmän. Kyse ei siis ole aivan pelkästä rokista tai heavysta, vaan mukana on niin jazzia, reggaeta, drum'n'bassia kuin skatakin. Ensimmäinen päivä on hieman lyhyempi, mutta jälkimmäisenä päivänä soitto jatkuu pitkälle auringonousun jälkeen. Siitä festivaali on nimensäkin saanut, toisena yönä päälavan takaa nousevasta auringosta.

Hiroshi oli pujahtanut kotiinsa tekemään yakisobaa ja Robo sai butashirunsa valmiiksi, joten istuimme ruokailemaan ja nauttimaan Japanin televisiotarjonnasta. Illan ohjelma oli japanilainen versio Cheatersista. Japanilaisessa versiossa ei yritetä metsästää väärin tehnyttä osapuolta, vaan tämä tunnustaa asian puolisolleen itse. Japanilaiset eivät myöskään tappele, vaan keskustelevat asiasta rauhallisesti kahvilassa, joskin kyynel tai pari saattaa tirahtaa. Ihmissuhdeongelmat eivät myöskään rajoitu pelkästään pettämiseen, vaan puoliso voi haluta esimerkiksi sitä, että naisten potkunyrkkeilyn maailmanmestari lopettaa nyrkkeilyn, sillä hän ei kestä katsoa naisensa ottavan turpaan. Ja kaiken motiivina on tietenkin kalliit rahapalkinnot.

No, nyt kun tuon ohjelman kuvaa tuolla tavalla, niin huomaan itsekin, ettei se ole oikeastaan millään lailla Cheatersin kaltainen, mutta saittepahan nyt kuitenkin jonkinlaisen kuvan siitä. Viihdettä mikä viihdettä, ehkä.

Ohjelman jälkeen sain kyydin asuntolalle, heitin ostoksen jääkaappiin ja tulin tänne luokkaan paikkaamaan viikonlopun blogausaukkoa. Kello alkaa hivuttautua jo kohti kolmea, mutta huomenna voi sentään nukkua matematiikan luennoilla.

Festivaaliviikonloppu, sunnuntai

Sunnuntaina oli Kitamin kaupungin järjestämä kiertoajelu Kitamin eri turistikohteissa. Kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa, missä oli sekä bonsaita, että perinteisempää kasvihuonetta. Bonsait ovat kiehtoneet minua jossain määrin aina Karate Kidin ajoista lähtien, joten niitä oli ihan mukava katsella, kasvihuonepuoli sen sijaan ei jaksanut oikein kiinnostaa tälläkään kertaa.

Yhdysvaltalaiset Pearsonit saapuivat Kitamiin 1800-luvun puolella lähetyssaarnaajina, kuinkas muutenkaan. Paljon hyvää he kuitenkin saivat täällä aikaan. Heistä tuli paikallisia vaikuttajia ja heidän ansioihinsa voidaan lukea mm. prostituution häviäminen ja naisten pääsy koulunpenkille. Pearsoneiden entinen kotitalo keskustan tuntumassa toimii nykyään museona ja tarjosi meille katsauksen länsimaalaisten ja japanilaisten yhteiseloon 100 vuotta sitten. Itse talo oli luonnollisesti pieni, mutta kovin tutunoloinen. Talosta tuli mieleen mummon ja vaarin vanha mökki Toijalassa.

Nousimme jälleen bussiin ja ajoimme Kitamin reunustalla kulkevan joen toiselle puolelle. Melkein matkalla jo toivoin, että Kitami Flower Paradise olisi ollut Nanpayamalla, mutta eihän se tietenkään. Muutama sata metriä edemmäs ja vasemmalle.

Normaalisti laiskat japanilaiset ajavat nyppylän päälle autoilla, mutta bussilla se ei onnistu, joten kävelimme. Oli se kuitenkin sen pienen hikoilun arvoista, sillä huipulta oli varsin komeat näköalat. Toisella suunnalla avautui kaunis vuoristomaisema, toisella suunnalla vuoret olivat vasta Kitamin talojen takana.

Lounaan nautimme siellä huipulla, varjossa penkillä istuen ja maisemia ihaillen. Mikäs sen mukavampaa. Lounaan jälkeen oli vuorossa liuta tutustumisleikkejä, sillä retki kuitenkin oli yhteinen kahden eri koulun opiskelijoille. Onneksi japanilaiset osaavat hoitaa tutustumisleikitkin niin, että kenenkään ei tarvitse nolostua tai muutenkaan joutua kovin epämiellyttävään tilanteeseen.

Sitten olikin enää vuorossa paluu bussille ja viimeinen kohde. Japanilaiseen tapaan palasimme alas samaa reittiä kuin mitä nousimme, vaikka vaihtoehtoinenkin tie olisi ollut. Meidät ohjattiin ystävällisesti muiden perään, kun pyrimme erkanemaan joukosta rinteen puolivälissä. Aikaisemmin olimme kuitenkin päässeet puikahtamaan valvovien silmien alta ja oikaisemaan yhden mutkan verran suoraan, joten sen suurempaa protestia asiasta ei jaksanut nostaa. Ja mitäpä sitä muutenkaan taistelemaan tuulimyllyjä vastaan, ollaanhan sitä sentään täällä valmismatkojen luvatussa maassa.

Kitami on tunnettu kahdesta asiasta, mintusta ja sipulista. Mintulle on Kitamissa osa museonsa, sipulille käsittääkseni ei. Sinällään ehkä ihan aiheellistakin, sillä mikäli käsitin esittelijän puheesta edes hieman oikein, on Kitami ainakin joskus ollut maailmanlaajuisesti melkoisen suuri mintuntuottaja. Vietin vessassa suurimman osan vierailuajasta, mutta sain sentään muistella mintun tuoksua seuraavan tunnin ajan pestyäni kädet vessassa olleella minttusaippualla. Ihan ilmaisena vihjeenä voin tässä teille kertoa, että ei kannata hieroa silmiä minttusaippuan käytön jälkeen. Kivettynyt minttu(uute) on aika ärjyä tavaraa.

Sitten palasimmekin kunnantalolle ja porukka hajaantui kuka minnekin. Minä olin saanut uusi-seelantilaisen Rebekahin houkuteltua keskustan festivaaleille, joten sinne me sitten suuntasimme. Lavalla oli meneillään joku omituinen lottopallopeli, mutta onneksi kojut tarjosivat edes jonkin verran viihdykettä.

Jonkin aikaa kierreltyämme istuimme alas ja vain juttelimme. Nopeasti se aika kului niinkin. Viiden jälkeen Rebekah palasi kotiin ja koska olimme Julian ja Mikan kanssa sopineet tapaavamme läheisen sushi-ravintolan edessä, saatoin hänet samaa matkaa.

Sushi-ravintolaan oli kuitenkin yli tunnin jono, joten päätimme mennä viereiseen tonkatsu-ravintolaan. Paikka on minun ja Mikan lempiravintola Kitamissa, mutta Julia pääsi kuolleen ja friteeratun eläimen makuun ravintolaolosuhteissa ensimmäistä kertaa.

Olin nauttinut koko päivästä suunnattomasti. Sää oli ollut aivan erinomainen ja se yhdistettynä hyvään seuraan oli muodostanut ohjatusta kiertoajelustakin varsin mukavan kokemuksen. Hetkeä aikaisemmin olin päässyt nauttiman kauniin ja älykkään naisihmisen seurasta ja nyt vatsani täytti maailman parhaimmalla ruoalla.

Jos saisin muistaa tältä reissulta vain yhden päivän, olisi valinta helppo. Onneksi sitä valintaa ei kuitenkaan tarvise koskaan tehdä.

Festivaaliviikonloppu, lauantai

Lauantaina oli iltapäivällä ohjelmassa ikebanaa, eli jälleen sitä japanilaista kukkien asettelua. Samainen, koulun festivaaleilla käynyt, opettaja opettaa nyt tulevana syksynä koululaisille ikebanaa ja oli kutsunut vaihto-opiskelijoitakin mukaan tunneille. Korealaisen Youngwhan ja Julian kanssa sitten poljimme keskustan toiselle puolelle Kitamin vapaa-aikatalolle opettelemaan tuota jaloa itsetutkiskeluun ja meditaatioonkin liitettyä kasviensorkkimista.

Melkein sanoisin, että oli tylsää. "Melkein" siksi, että omasta asetelmastaan sai sen tekemisen jälkeen piirtää kuvan, mikä oli ihan kivaa. Mitään uutta ei tunnilla oppinut. Puolentoista tunnin näpertelyn jälkeen palasimme keskustaan tutustumaan tarkemmin siellä pidettyyn matsuriin, jossa menomatkalla pikaisesti käväisimme.

7. heinäkuuta täällä juhlitaan kahta rakastavaista tähteä, jotka tapaavat toisensa vain kerran vuodessa jonkin tähtitaivaan liikeoikun vuoksi. Tänä vuonna 7. heinäkuuta on kuitenkin arki, joten juhlat pidettiin nyt viikonloppuna. Muuten matsuri oli kuin hieman paisutettu koulun matsurin kopio, mutta lavaohjelmaa oli huomattavasti vähemmän.

Kiersimme melko hätäisesti kojut läpi ja jatkoimme matkaa kohti asuntolaa, sillä Julian oli vielä illalla mentävä Aratani-sensein luo valmistamaan yhdessä kiinalaisten tyttöjen kanssa ruokaa ja leipomaan keksejä huomiseen International Coffee Houriin. Juhlilla törmäsimme kuitenkin performanssitaiteilijaan, joka kertoi esityksensä alkavan puoli kuudelta, joten päätimme Youngwhan kanssa palata vielä myöhemmin takaisin.

Aikaa oli sopivasti käydä suihkussa ja hetken ehti ihan vain istahtamaan ja rentoutumaankin. Puoli viideltä lähdimme Mikan ja Youngwhan kanssa kävelemään kohti keskustaa. Ehdimme sopivasti maistella erään kojun jonkinlaista munakasta ennen esityksen alkua.

Esitys oli yllättävänkin viihdyttävä, vaikka esimerkiksi miehen ulkomuodolle sain selityksen vasta seuraavana päivänä. Kaipa se sanaton taide ja komiikka on jotensakin universaalia.

Performanssin jälkeen esiintyi samalla kadunpätkällä joukko, tai oikeammin neljä joukkoa, yosakoi-tanssijoita. Viimeisenä esiintyi koulun festivaaleillakin esiintynyt kitamilainen ryhmä ja jälleen yleisö sai osallistua lopun ilakointiin. Henkilökohtaisesti meni varmaan vielä huonommin kuin viime kerralla. Vaikka mikrofoniin taidettiinkin huutaa ohjeita, ei niitä ymmärtänyt, joten piti yrittää vain seurata muiden liikkeitä.

Tanssiesitysten aikana hämärä oli hiipinyt nurkan takaa ja festivaalit alkoivat olla lopuillaan. Ihmiset katosivat vähitellen juottoloihin ja karaoke-baareihin jatkamaan iltaa ja kojut saivat sinisiä pressuja ympärilleen. Me sen sijaan haimme oluet Lawsonista (Lawson on yksi monista conbi- eli 'convenience store'- eli elintarvikemyymäläketjuista) ja istuimme penkille nauttimaan harvinaisesta hälinästä.

Yleensä Kitamin kadut ovat viikonloppuisinkin melko rauhallisia, sillä ihmiset eivät alkoholia juuri kaduilla nauti tai muutenkaan mellasta, ovat vain aina matkalla joko baariin tai sieltä kotiin. Festivaali-iltana ihmiset kuitenkin kävelivät festivaalialueena toimineella kadulla edestakaisin oluita ja muita juomia käsissään ja selvästi normaalia eläväisempinä. Ilman myyntikojuja ja koristepuita olisi voinut helposti kuvitella olevansa Tampereen keskustassa viettämässä normaalia perjantai-iltaa.

Olimme jo hyvän matkaa palaamassa takaisin asuntolalle, kun päätimme vielä etsiä jonkin ruokapaikan. Palasimme keskustaan ja jonkin aikaa arvottuamme päädyimme Okinawalaiseen ravintolaan. Kaikki olimme käyneet Okinawalla, joten oli mukava verestää vanhoja muistoja. Otimme kolme kenties kuuluisinta okinawalaista ruoka-annosta ja söimme ne yhdessä. Hyvää, kevyttä ja täyttävää oli.

Asuntolalle palattuamme taisimme Mikan kanssa katsoa vielä hetken televisiotakin, mutta melko aikaisin nukkumaan kuitenkin pääsin.

Loppuviikko

Torstain käytännössä vain nukuin. Heräsin iltaviideltä, katselin leffan maaten puoliunessa sängyllä, laitoin pyykit koneeseen ja lähdin muutamaksi tunniksi laboratorioon irkkaamaan. Takaisin nukkumaan menin kahden maissa.

Perjantaina opettaja ei ilmaantunut kiinan luennoille ajoissa, joten en jäänyt yksin odottamaan hänen mahdollista myöhässä saapumista muiden poistuttua luokasta klo 13:03. Olihan hän kuitenkin jo sentään kolme (3) minuuttia myöhässä, mikäli oli tulossa ollenkaan.

Menin laboratorioon ja istuskelin siellä iltaan asti miettien kuinka hölmöä on istua laboratoriossa irkkaamaassa, kun aikaa tutustua vieraaseen maahan on enää vain parisen kuukautta. Kävin ennen kaupan sulkeutumista hakemassa sieltä puoleen hintaan alennettuja friteerattuja jotain pihvejä ja palasin asuntolalle. Otin pari olutta matkaan ja menin kerhohuoneelle katsomaan televisiota.

Tiedättekö mikä on hienoa? Top Gunin katsominen. Mutta tiedättekö mikä on vielä hienompaa? Top Gunin katsominen japaniksi dubattuna.

Palatessani huoneeseeni kuului Mikan huoneesta outoa älämölöä ja toiset sandaalitkin oven edessä olivat. Olivat ilmeisesti Korealaisen Younghunin kanssa etsineet minuakin liittymään illanviettoon. Juttelimme siinä sitten televisiota katsellen vielä parisen tuntia. Younghunin mentyä unille katsoimme vielä tennistä melkein toisen mokoman verran, ennen kuin lopulta joskus kolmen maissa taivuin minäkin nukkumaan.